Jatulintarha

Sain vihdoin ja viimein luettua Laura Kipnisin kirjan “Avioliiton ansa”. Silloin, kun kirja ilmestyi, keväällä 2005, en tiennyt Kipnisistä mitään ja kuittasin koko opuksen jenkkiläisenä elämäntaito-oppaana. Luin jonkun Kipnisin naistenlehtihaastattelun, ja haastattelun perusteella jäi sellainen mielikuva, että Kipnisin mielestä avioliitot saisi kestämään paremmin, jos niiden eteen tekisi vähemmän töitä ja jos pitäisi enemmän hauskaa. En tiedä, vääristikö naistenlehti Kipnisin kirjan ydinsisältöä, vai vääristääkö naistenlehtikonteksti omaa muistiani haastattelun sisällöstä, mutta avioliittojen kestävyyden parantamisesta Kipnisin kirjassa ei suinkaan ole kyse.

Koko kirja ei kiinnostanut minua sen kummemmin, kunnes pari kuukautta sitten tajusin, että hämäräperäiseltä avioliitto-oppaalta vaikuttavan kirjan kirjoittaja on se sama Laura Kipnis, joka on kirjoittanut mainion pornotutkimuksen “Bound and Gagged - Pornography and the Politics of Fantasy in America” ja joka on tutkinut mm. transpornoa. Mediatutkimuksen proffan kirjoittama kirja, joka kritisoi avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdemallia! Ja vielä suomeksi julkaistu! Vau! Miten sen nyt olinkaan onnistunut missaamaan? Lainasin kirjan oitis kirjastosta ja aloin lukea sitä innostuneena.

Mutta jokin kirjassa alkoi heti tökkiä. Ajattelin ensin, että kyse on käännöksestä: englanniksi kirjoitettu poleeminen teksti kuulostaa suomeksi hölmöltä, sillä Suomessa ei ole samanlaista poleemisen kirjoittamisen perinnettä. Jos huvittaa, niin pätkän kirjan ekasta luvusta voi lukea englanniksi. Toiseksi tökkivyyden syyksi arvelin opuksen jenkkikeskeisyyttä - amerikkalaiset poliittiset seksiskandaalit kun saattavat kertoa paljonkin Atlantin takaisesta puritanismista ja perhearvojen sitoutumisesta poliitikon uskottavuuteen, mutta suomalaiskontekstissa seksiskandaalien käyttö yksiavioisen parisuhdeihanteen hegemonisuuden merkkinä ei oikein toimi. Suomalaisessakin yhteiskunnassa yksiavioinen parisuhdemalli ja avioliittoinstituutio ovat voimissaan, mutta silti kukaan ei ole naulitsemassa poliitikkoja seinään seksiseikkailujen takia. Matti Vanhanen/Susan Kuronen -spektaakkelissakaan kukaan ei ole kyseenalaistanut Vanhasen poliittista toimintaa. Parisuhdemallin jähmeydestä huolimatta sitä ei käytetä poliittisena välineenä, päinvastoin: vanhoillisiin arvoihin sitoutunut poliitikko on vaarassa tehdä itsestään naurettavan.

Kirjan lukeminen eteni harvinaisen tahmeasti, enkä yhtään ymmärtänyt miksi, sillä periaatteessahan olen täysin samaa mieltä Kipnisin kanssa. Kipnisin perusteesihän on se, että yksiavioinen parisuhdenormi ja avioliittoinstituutio ovat niin vallitsevia, että ihmiset pitävät niistä kiinni oman onnettomuutensa uhallakin. Jos parisuhde ja avioliitto epäonnistuvat, syynä on joko se, että Hän Ei Ollut Se Oikea, tai sitten se, ettei Suhteen Eteen Ole Tehty Tarpeeksi Työtä. Joka tapauksessa vallitsevan mallin mukaan OnnenTM voi saavuttaa vain yhden ihmisen kautta, ja jos ei saavuta, niin sitten on epäonnistunut ihmisenä. Kipnis kritisoi myös romanttista rakkautta, jonka kautta ihmissuhteet on tulkittava - tästä kertoo myös alkuperäisteoksen nimi “Against Love: A Polemic”.

Kipnis väittää, että työtä vaativa yksiavioinen parisuhde on yksi kapitalistisen yhteiskunnan keinoista säilyttää status quo ja luoda nöyrästi puurtavia työläisiä ja kuluttajia. Kipnis rinnastaa ironisesti avioliiton liukuhihnatyöhön. Tällaisessa liukuhihnatyössä ei ole tilaa yksilölliselle halulle, ja niinpä halu suuntautuu poispäin parisuhteen työmaasta ja löytää uuden kohteen - kunnes sitten alkaa uusi liukuhihnatyö, sillä sarjamonogamia tuottaa hegemonisen ihanteen mukaisia parisuhteita kuin T-Fordeja.

Kipnisin ajatukset ovat mielenkiintoisia ja haastavia, ja niinpä kestikin aika kauan hoksata, että mikä kirjassa oikein harasi vastaan. Kipnisin kirjaa leimaa pessimistinen vaihtoehdottomuus: kaikki tavat järjestää läheisiä ihmissuhteita käpristyvät lopulta samaan malliin, mitä tahansa valintoja tekeekään. Michael Warner käsittelee avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdeihannetta aivan yhtä kriittisesti kuin Kipniskin, mutta Warner näkee myös näiden systeemien ulkopuolella olevat mahdollisuudet, esimerkiksi erilaiset queer-yhteisöt, joissa läheisyyttä ja välittämistä ei ole sidottu yhteen ainoaan ihmissuhteeseen, ja jossa romanttisen rakkauden narratiivi ei ole ainoa tapa selittää tunteita. Warner on syystäkin huolissaan siitä, että hegemoninen parisuhdeihanne on hivuttautunut osaksi homo- ja lesboliikkeen agendaa, mutta Kipnis käsittelee hegemonista parisuhdeihannetta kaikkialla samanlaisena vallitsevana, pakenemattomana.

Tietynlainen vaihtoehdottomuus on myös herättävää, ja toki Kipnis on varmaan tietoisesti pyrkinytkin siihen, että teksti aiheuttaisi lukijassa vastareaktion. Kipnisin ajatukset ovat teräviä, ja on harmittavaa, että siitä on Suomessa keskusteltu niin vähän, sillä parhaiten kirja sopisi yleisluontoisen yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Valitettavasti Kipnis kirjoittaa kuitenkin niin poleemisesti, että hänen ajatuksensa on helppo vihaisesti ohittaa, jos haluaa pitää kiinni yksiavioisesta parisuhdeihanteesta ja avioliitosta onnen tuojana.

Olen kahtena peräkkäisenä vuonna viettänyt Pyhän Valentinuksen muistopäivää Irlannissa, jossa päivää vietetään huomattavasti suuremmalla volyymillä kuin Suomessa. Irlannissa pällistelin sitä hämmentävänä kulttuuri-ilmiönä, jossa sekoittuu uskonnollisuus, kaupallisuus ja romanttisen rakkauden ihanne. Suomalaiskontekstissa moinen päivä tuntuu täysin historiattomalta juhlalta verrattuna irlantilaiseen St. Valentinen päivään.

Saint Valentine

Vuonna 2005 yövyimme Niinan kanssa dublinilaisessa hostellissa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin Whitefriar Street Church, jossa Pyhä Valentinus on erityisen tärkeä pyhimys. Whitefriar Street Churchilla on nimittäin kunnia omistaa Pyhän Valentinuksen reliikki, jonka se sai vuonna 1836. Reliikille, eli mytylle marttyyrin luita ja veritipalle, on rakennettu oma pyhäkkönsä. Reliikillä oli suuri symboliarvo sen vuoksi, että se saatiin Dubliniin vain paria vuotta sen jälkeen, kun katolisen uskon harjoittaminen sallittiin brittihallinnon alla olevassa Irlannissa. Muutama pala pyhimyksen luita vahvisti katolisen kirkon asemaa: tuskinpa paavi muuten olisi pyhimyksen luita ryhtynyt jakelemaan.

Esirukouspyyntö

Whitefriar Street Churchissa marttyyripyhimys Valentinus on siis hyvin merkityksellinen muulloinkin kuin muistopäivänään 14.2. Kirkon kupeessa oli uskonnollinen krääsäkauppa, josta sai ostaa mm. pulloja pyhälle vedelle, pieniä pyhimysriipuksia ja rukousnauhoja. Esirukouksia sen sijaan sai pyytää ilmaiseksi, ja niinpä pyysinkin eräälle erityisen anti-uskonnolliselle kaverilleni esirukouksen: sen merkiksi kirkko nimittäin lähetti esirukouksen saajalle kortin, jossa oli asianomaisen rukoiltavan pyhimyksen kuva. Sain itse muistoksi kirjanmerkin. Istuimme hetken St. Valentinen päivämessussa, mutta emme jääneet koko messun ajaksi. Kirkko oli kohtuullisen täynnä, ja turisteilu tuntui nololta vakavina rukoilevien ihmisten seassa.

Kontrasti kirkon pyhimysjuhlinnan ja kaupallisen Valentinen päivän välillä olikin sitten valtava. Joka paikassa pursusi vaaleanpunaista. Korttitelineet olivat suuria pinkkejä läikkiä maisemassa, sydämiä kantavat pehmolelut valloittivat sellaisiakin paikkoja, joissa ei pehmoleluja yleensä ole, ja kauppojen karkkihyllyillä sydämenmuotoiset suklaarasiat olivat erityisesti esillä. Kukkakauppiaita oli joka kulmalla, ja noin puolet myytävistä kukista oli jonkinlaisia Valentine’s Special -kimppuja. O’Connell Streetillä oleva seksivälinekauppa otti Valentinen päivästä kaiken markkinointipotentiaalin irti, ja kylläpä siellä pyörikin suuri määrä ihmisiä hypistelemässä sydämenmuotoisia rintsikoita ja tangoja ja vaaleanpunaisia dildoja ja vibroja, jotka oli kaikki aseteltu houkuttelevasti esille kuin marketissa makeiset konsanaan.

Pinkkejä kortteja

Uskonnollisuuden sekoittuminen höttörömanttiseen kaupallisuuteen oli kiinnostavaa. St. Valentinen päivä tuntui irlantilaiskontekstissa kulttuurisesti merkittävältä ja mielekkäältä, täysin riippumatta siitä, miten kriittisesti suhtaudun katolisen kirkon toimintaan, romantiikkaan tai markkinavoimiin. Suomalainen ystävänpäivä sen sijaan tuntuu parhaimmillaankin lattealta, pahimmillaan ärsyttävältä ja kiusalliselta.

Tänään sitten opinkin Kalevaa lukemalla, että Suomessa on vietetty ystävänpäivää 20 vuotta. Luulin pitkään, että kyseessä on Suomen Postin salaliitto, jonka avulla saadaan ihmiset ensin tuntemaan syyllisyyttä hoitamattomista ihmissuhteistaan ja sitten uskotellaan heille, että postimerkillä varustettu, postista ostettu pahvinpalanen ratkaisee asian. Posti onkin onnistunut, sillä kuten Kaleva kertoo, ystävänpäivä on “muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen”. Jos ystävänpäivä keksittäisiin nyt, keksijänä olisivat varmaan kännykkäoperaattorit. Salaliitto ei kuitenkaan ole vain postin keksintöä, vaan ensimmäiseksi ystävänpäivän lanseerasi Tampereen sydänyhdistys, ja sen jälkeen Suomen Punainen Risti.

Kalevan mukaan Suomen Punainen Risti järjestää tänäänkin tapahtumia, joissa muistutetaan yksinäisten vanhusten asemasta, mikä on toki kaikin puolin suositeltavaa. Ystävänpäivässä on kuitenkin kiusallista se, että kaksikymmentä vuotta sitten puoliväkisin keksityllä perinteellä ei oikeastaan ole minkäänlaista sisältöä. Sisällöttömyydestä kertoo se, millaisin muodoin päivää vietetään: kuluttamalla. Kalevassa esimerkiksi mainostetaan erityistarjousta, jossa maskaran ostaja saa kaksi yhden hinnalla, jotta voi antaa toisen ystävälleen. Niin vakuutusyhtiöt kuin huonekaluliikkeet käyttävät makeaa ystäväretoriikkaa myynninedistämiseen; voihan sitä ihminen ystävystyä sohvan tai patjan kanssa, ja “ystävystymistä seuraa usein muutto yhteen”, kuten Vepsäläisen mainos toteaa. Puhumattakaan Kokoomuspuolueesta, joka kutsuu ystävänpäiväkahveille ja kertoo, että “Vastuullinen markkinatalous on työväen paras ystävä”.

Kaikenkaikkiaan ystävyydellä ja ystävänpäivällä ei tunnu olevan juuri minkäänlaista todellista yhteyttä. Ala-asteella ystävänpäiväkorttien määrällä, ja annettujen ja saatujen korttien vertailuluvulla määriteltiin suosituimmuusasemia ja sitä myötä myös ihmisarvoa. Yläasteella niitä kortteja olisi pitänyt antaa pojille, joilla oli suuri valta joko repiä kortti näyttävästi ja nöyryyttävästi tai sitten välinpitämättömän puolihuolimattomasti ottaa kortti vastaan. Tietenkään kortteja ei olisi sopinut antaa kellekään epäsuositulle nörttipojalle, siitähän olisi seurannut valtavaa häpeää kummallekin osapuolelle. Helpompaa oli jättäytyä korttipelin ulkopuolelle kuin approksimoida sitä, mitä miten siinä tulisi pärjäämään. (No huonosti, tietenkin.)

Minun mielessäni ystävänpäivään ei ole kiinnittynyt mitään erityisiä ystävyyteen tai välittämiseen liittyviä assosiaatioita. Jos Virtu tänään olisi ostanut minulle kukkia, olisin sanonut, että ironinen voi olla halvemmallakin.

Olen lähiaikoina tehnyt tuttavuutta työvoimaviranomaisten ja terveydenhuoltoviranomaisten kanssa, joten päätin lisätä tutustumislistaani myös elintarvikevalvontaviranomaiset.

Makasin perjantain ja lauantain välisen yön vessan lattialla ja oksentelin välillä tunnin, välillä kymmenen minuutin välein. Lattialämmitys on korvaamaton asia silloin, kun vessan lattialla pitää viettää pitkiä aikoja. Verratonta on myös apteekista saatava Osmosal-juomajauhe, jolla korjataan nestehukasta aiheutuvaa suolaepätasapainoa. Sitä pitää ruveta pitämään lääkekaapissa vakiona. Suosittelen lämpimästi.

Koska en ennen sitä ollut ollut tekemisissä kenenkään oksennustautisen kanssa, vahvin epäilyni kohdistui perjantaina syömääni kämäpitsaan. En ole tietääkseni aiemmin saanut ruokamyrkytystä mistään, vaan aika huolettomasti syönyt pari päivää jääkaapissa vanuneita ruokia ja päiväyksen ylittäneitä tuotteita luottaen siihen, että nenä ja kieli kertovat, kannattaako syödä vai ei. Mutta kämäpitsathan ovat legendaarisia monimuotoisen epäterveellisyytensä suhteen.

Sen verran olin tajuissani kuitenkin, että arvelin, että pitsanjämä kannattaa säästää. Virtu kävi nakkaamassa pitsan laatikoineen parvekkeelle, sillä täyteen pakattuun pakastimeemme se ei mahtunut. Pakkasta oli jotain kymmenen ja viidentoista asteen välillä, ja seuraavana päivänä lämpötila laski lisää. Seuraavana päivänä, kunhan pääsin ylös sieltä vessan lattialta, tarkistin netistä, että mitä sitä pitikään tehdä, jos epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen.

Tiesin, että epäilyttävästä ruoasta - jos sitä on jäljellä - pitää toimittaa näyte “jonnekin”, mutta minne? Vietin hyvän tovin mm. Elintarviketurvallisuusviraston nettisivuja kahlaten. Olin vissiin huono googlaamaan, sillä löysin Oulun kaupungin sivujen ruokamyrkytysohjeistuksen vasta nyt. Silloin löysin vain lakonisen sivun, jossa luki “Ruokamyrkytykset: lääninelintarviketarkastaja” ynnä sitten yhteystiedot.

Siihen lääninelintarviketarkastajaan otin sitten yhteyttä, joka puolestaan antoi johtavan terveystarkastajan, johtavan hygieenikon ja mikrobiologin osoitteet. Joille kaikille soitin, ilman että olisin saanut heitä kiinni. Koska kyseessä ovat viranomaiset, en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että asiakas ohjataan loputtomalta tuntuvassa kierrossa ihmiseltä toiselle siten, ettei asiakas päädy juuri minnekään. Onneksi soittopyyntöihini vastattiin, ja sain selvitellä pitsantäytteet ja ulosteeni koostumuksen peräti kahdelle eri henkilölle. Miten mieltäylentävää.

Sovin elintarvikelaborantin kanssa treffit seuraavaksi päiväksi. Minä tarjoaisin pitsan. Odotin suurella jännityksellä vierailua elintarvikelaboratoriossa, ja se täyttikin odotukseni: odotustila oli samanlainen kapea käytävä kuin Työkkärissä. Vastaanottovirkailijalla oli valkoinen asustus kuin sairaanhoitajalla ikään, pettymyksekseni ei labratakkia kuitenkaan. Lomake hänellä kuitenkin oli täytettäväkseni, tietenkin. Lomakkeesta tunnistaa viranomaisen. Ja tässäkin lomakkeessa oli toki monta kohtaa. Piti mm. miettiä mitä kaikkea on kolmen päivän aikana syönyt, millaisia oireet olivat ja mikä oli epäilyttävän ruoan tarkka sisältö.

Harmittavaa kyllä, pitsan säilyttäminen parvekkeella ei laborantin mielestä ollut hyvä ajatus. Näytettä olisi pitänyt säilyttää lakisääteisessä, tasaisessa -18 C-asteen lämpötilassa, jotta siitä saisi luotettavia tuloksia. Niinpä laborantti totesi, ettei pitsaa kannata tutkia. Hän totesi myös vankalla kokemuksellaan, että pitsani ei todennäköisesti olekaan syyllinen vatsatautiini. Kuulemma pitsani ainesosista mikään ei ole erityisen hyvä kasvualusta bakteereille. Ananaksen sokeriliemi, paprikan etikkaliemi ja salamin maitohappobakteerit kuulemma pitävät bakteerit loitolla. Jos pitsani olisi ollut kinkku- tai kebab-pitsa, niin se olisi ollut huomattavasti epäilyttävämpi. Laborantti arveli, että olisin saanut noroviruksen, jota on kuulemma nyt liikkeellä muutenkin. Onneksi en (ilmeisesti) tartuttanut ketään, johon olen ollut läheisemmässä kontaktissa. Käsihygieniasta voisi kuitenkin ruveta huolehtimaan taas tarkemmin.

Kokonaisuudessaan elintarvikevalvontaviranomaisten kanssa toimiminen oli lähes samanlainen kokemus kuin minkä tahansa viranomaisen kanssa toimiminen. Miellyttävämpää se kuitenkin oli kuin työvoima- tai terveydenhuoltoviranomaisten kanssa tappeleminen. Työvoimaviranomaisille annan pisteitä 3 asteikolla 1-10, terveydenhuoltoviranomaisille sentään 5, mutta elintarvikeviranomaiset saavat 8.

Jatkan erilaisten viranomaistyyppien testausta sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee.

Soitin tänään Työkkäriin ja kysyin, että mitä kuuluu työvoimapoliittiselle lausunnolleni. Tammikuun alussahan kävin ilmoittautumassa Työkkäriin ja menin typerästi lipsauttamaan, että olen tehnyt lisurini vastikään loppuun. Pelkäsin ihan oikeasti, että sekä työsuhteen päättyminen että tutkinnon suorittaminen samaan aikaan voisi aiheuttaa sen, että työvoimapoliittinen toimikunta tulkitsee minut opiskelijaksi ja toteaa, ettei minulle mittään työttömyysturvaa kuuluu.

Ennen soittoa terästin itseni siihen, että työvoimatoimikunta on saattanut evätä minulta päivärahan. Totesin mielessäni, että hyvä on, jos ne tekevät niin, niin sitten pistän taas valitusrumban käyntiin, onhan mulla siitä jo kokemustakin. Ja odotan, kunnes saan paperit käteen ja eroan sitten yliopistosta. Joulukuussa tulivat sekä veronpalautukset että lomarahat, ja olen laskeskellut, että joulukuun tuloilla pystyn elämään helmikuun loppuun saakka, kittuuttaen vielä kauemmin.

Järkeistäminen ei kuitenkaan estänyt ärtymyksen ja vitutuksen nousemista heti, kun tartuin puhelimeen. Ensimmäistä kertaa muuten kuulin senkin, että “jonotus on maksullinen” - yleensähän sitä puhelimessa jonottaminen on maksutonta. Ilmeisesti Työkkäri on sellainen laitos, että asiakkaita on varaa rokottaa.

Helpotus oli sitten sitäkin suurempi, kun virkailija puhelimessa sanoi, että työvoimapoliittinen toimikunta on lausunnossaan todennut, että “työttömyysetuuden maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä”. Virkailija luki lausunnon kokonaisuudessaan, ja minun piti lopuksi vielä varmistaa, että ymmärsinhän varmasti oikein. Kyllä, voin hakea ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta, ja todennäköisesti vieläpä saada sitä. Ihme! Pitäisiköhän sitä peräti juhlia?

Opettajien työttömyyskassassa on uusille hakemuksille noin kuukauden käsittelyajat, eli joudun joka tapauksessa elelemään joulukuun palkalla sinne helmikuun loppuun asti. Tammikuussa en ole jaksanut miettiä rahanmenoa, mikä on ollut luultavasti erittäin tyhmää. Olen käynyt ravintolassa pari kertaa ja muutenkin syönyt ja juonut hyvin, käynyt baarissa, leffassa ja teatterissa, ostanut jotain vaatetta alennusmyynnistä ja käynyt ratsaamassa kirja-alen loppurysäyksen. Ilman niitä tuhlauksia ei luultavasti tarvitsisi laskeskella, että miten kauan menee, että päiväraha tulee maksuun.

Muutenkin pitää kiristää rahanmenoa, sillä asumiskustannukset ovat tuplaantuneet siitä, kun viimeksi nautin ansiosidonnaista päivärahaa. Vanhassa kämpässä asuessa päiväraha riitti ruhtinaallisesti kaikkeen, ja palkasta on jäänyt yleensä jonkun säästöönkin, mutta nytpä täytyykin ruveta tarkemmin miettimään rahankäyttöään. Varsinkin, jos haluaa yhtään minnekään tämän vuoden aikana matkustaa.

No, ainakin tiedän, että toimeentuloni on turvattu seuraavat 500 arkipäivää, eli sata viikkoa, eli kuukautta vaille kaksi vuotta. Ihan heti en rupea stressaamaan siitä, että mitä sitten sen jälkeen. Jospa tässä ehtisi työttömyyden aikana miettiä sitä väikkärin suuntaakin - ja vaikka ei miettisikään, niin entäs sitten.