Jatulintarha

Hesarin Sunnuntaisivulla oli juttu keskussotilassairaala Tilkan psykiatrisesta osastosta, jonne kasattiin aikanaan syystä tai toisesta psykiatrista hoitoa tarvitsevia varusmiehiä. Enää sotilassairaalaa ei ole, vaan varusmiehet hoidetaan kunnallisen sairaanhoidon kautta. Kulttuurisivulla puolestaan oli jatkoa juttusarjaan, joka esittelee Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotilaita. Olen jättänyt juttusarjan lukematta sen vuoksi, että kyseinen opus on minulla kesken. Luin sitten pätkän Tuntematonta sotilasta ja pääsin siihen kohtaan, jossa Lehto haavoittuu vatsaan ja ampuu sitten itseään päähän, ja jossa Riitaoja kuolee juostessaan pakoon pikakivääritulta.

Jos pelkkä intti on sellainen mylly, että saa osan varusmiehistä siihen kuntoon, että tarvitaan psykiatrin apua, niin saati sitten sota. Tilkkaa käsittelevässä jutussa eräs aikoinaan hoidettavana ollut kertoi, että osastolla oli paljon “Lehtoja ja Riitaojia”. Lehdot olivat auktoriteettivastaisia, väkivaltaisia ja sulkeutuneita, Riitaojat herkkiä, pelkonsa lamauttamia ja ahdistuneita. Tuntemattomassa sotilaassahan Lehto piinaa Riitaojaa, joka pelkää ylempää upseeria suunnattomasti. Lehto inhoaa Riitaojan heikkoutta, ja samalla omaa heikkouttaan typeryyteen asti. He kuolevat samaan aikaan ja aivan yhtä merkityksettömällä tavalla, ilman mitään, mitä voisi luonnehtia “sankaruudeksi”. Pelkuri tai jukuripää, kuolema on kuolema.

Vasta Tuntematonta sotilasta lukiessani olen tajunnut, millaiset nulikat loppujen lopuksi toisessa maailmansodassa taistelivat - tai sodissa yleensä. Linna kuvailee kirjan alussa henkilöhahmojaan “pojiksi” ja “nuorukaisiksi”. Vakava ja luotettava Vilho Koskela on “iältään lähellä kolmeakymmentä”, ja Antti Rokka sanoo tullessaan porukkaan: “Työ oottaki kaik nuorii poikii. Myö Tassun kans ollaa yl kolmenkymmene. Meil on akat ja mukulatkii.” Suurin osa keskeisistä henkilöistä on siinä ja siinä kaksikymmentä, kun kirja alkaa.

Kaksi klassikoitunutta leffaversiota kuitenkin esittää Linnan kirjan hahmot keski-ikäisinä miehinä, vanhoina jermuina. Suurin osa Edvin Laineen leffan näyttelijöistä on yli kolmenkymmenen - kirjassa aluksi sairaalloisen ujoksi kuvattua Vanhalaa esittänyt Leo Riuttu jopa 42. Sama pätee Rauni Mollbergin elokuvan keskeisiä rooleja esittäneisiin näyttelijöihin. Paavo Liski oli 46 esittäessään Rokkaa. “Yl kolmenkymmene”, niin. Ja juuri niiden leffojen, varsinkin sen vuoden 1955 version, perusteella sotaa kokematon sukupolvi on muodostanut mielikuvansa jatkosodasta.

Jotain olennaista kuitenkin katoaa, jos unohdetaan, että suuri osa talvi- ja jatkosodissa sotineista sotilaista oli nykyisten varusmiesten ikäisiä. He olivat se ydinjoukko, jota täydennettiin reserviläisillä. Talvi- ja jatkosodissa taisteli joukko poikia, ei miehiä.

Leffojen luoma kuva on paljon siloisempi ja selkeämpi kuin kirjan luoma, kaikesta mudasta ja verestä huolimatta. Elokuvat rakentavat kuvaa suomalaisista miehistä, jotka eri kotipaikoistaan huolimatta taistelivat paremman ja itsenäisemmän Suomen puolesta. Monet repliikit ovat suoraan kirjasta, mutta leffoista ei välity poikien nuoruus, sotilaskurin järjettömyys, väkivallalle kovettuminen. Lapselliset unelmat sankaruudesta.

On pelottavaa ajatella, että sodankäynnin ehtona on se, että poikajoukkoa on helpompi johtaa kuin arvostelukykyisiä aikuisia. Jopa kadettiveljeni, joka ei ole vielä päässyt edes Koskelan Villen ikään, myöntää, että sotiluuden edellytyksenä on murrosiän juuri ja juuri ylittäneen ihmisen illuusio kuolemattomuudesta. Intistä suoraan kadettikouluun tulleella pojalla ei ole paljon muuta mielessä kuin pillu, pyssy ja isänmaa, kadettiveljeäni siteeratakseni, ja senpä vuoksi hänet voi saada tekemään kaikenlaisia asioita ilman kyseenalaistamista.

(”Kadettiveljeni” on muuten omalaatuinen ilmaisu, sillä myös velipoika puhuu “kadettiveljistään”: kadettikoulu luo poikien välille ryhmähenkeä, jota myös homososiaalisuudeksi kutsutaan. Kun kirjoitan “kadettiveljeni”, se kuulostaa siltä kuin olisin itsekin kadetti.)

Clint Eastwoodin leffa Isiemme liput, joka käsitteli Iwo Jiman taistelua ja yhdysvaltalaista sotapropagandakoneistoa, päättyi hyvin kauniiseen kuvaan: joukkoon poikia leikkimässä vedessä. Poikia, jotka tappoivat samanikäisiä japanilaispoikia ja kuolivat siksi, että heidän käskettiin tehdä niin. Koko elokuva kyseenalaistaa ja tekee sankaruutta naurettavaksi, ja toteaa lopuksi, että taistelutilanteissa pojat ajattelivat vain kavereitaan ja omaa hengissäselviämistään, eivät “isänmaata” tai “sankaruutta”. Tuntemattoman sotilaan tulkinnoisssa vain ei ole tilaa muulle kuin itsenäisen Suomen ja suomalaisen mieheyden korostamiselle.