Jatulintarha

Olen huomannut itsestäni jotain, mitä en ole aiemmin tajunnutkaan. Minulla on yleisluontoinen isosiskorooli.

Isosiskouteen kuuluu tiettyjä asioita. Ensinnäkään isosiskot eivät ole valinneet rooliaan, vaan se on heille asetettu syntymäjärjestyksen vuoksi. Isosiskot eivät huolehdi pienemmistä sisaruksistaan siksi, että he välttämättä haluaisivat tehdä niin, vaan koska heidän pitää. Heillä on vastuu pienemmistään ja heikommistaan, ja heidän tulee asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Isosisko ei voi istua sisällä lukemassa Kolme etsivää -kirjoja vaikka haluaisi, vaan hänen täytyy mennä ulos vahtimaan pienempiä sisaruksiaan, jotka ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan voi varsinaisesti edes leikkiä. Ainakaan tasaveroisesti: isosiskot suunnittelevat leikit, ja pikkusisarukset saavat leikkiä ne. Ja vaikka isosiskolla olisi miten paha mieli, sitä ei saa pikkusisaruksille näyttää, ettei pikkusisaruksillekin tule paha mieli. Jos sen näyttää, niin sitten on paha isosisko.

Äkkiseltään voisi luulla, että äitiydellä ja isosiskoudella on paljon yhteistä. Isosiskous kuitenkin eroaa äitiydestä merkittävällä tavalla. Isosiskon pitää tietää, että olennaisesti hän ei kuitenkaan ole parempi kuin pikkusisaruksetkaan, eikä hänellä ole pikkusisaruksia suurempia oikeuksia tai valtaa. Pikkusisarukset voivat aina sanoa isosiskolle, että “mää kerron äidille!”, ja niinpä isosiskon täytyy pitää pikkusisarukset tyytyväisinä. Samoin isosiskon pitää tietää, että ei voi saada äidiltä yhtä paljon huomiota kuin pikkusisarukset, koska isosisko on iso ja ison pitää ymmärtää, että pienet tarvitsevat huomiota enemmän kuin isot.

Isosiskorooliin kuuluu se, että vaikka tietää, että ei voi huolehtia pikkusisaruksista täydellisesti, niin silti pitää yrittää. Isosisko ei voi koskaan olla äiti, mutta isosiskon pitää teeskennellä äitiä, jos pikkusisarukselle tulee pipi.

Niinpä pienemmistä sisaruksistaan huolehtiessaan isosiskot ovat hiukkasen vastentahtoisia. Isosiskon sisällä ei syki lämmin äidillinen sydän, vaan isosiskoa harmittaa, kun pikkusisarukset vievät ajan, tilan, huomion ja vaativat palasta isosiskosta itsestäänkin.

Huolimatta siitä, että en ole asunut pikkusisarusteni kanssa samassa taloudessa kolmeentoista vuoteen, ja että nuorinkin pikkusiskoni on täysi-ikäistynyt viisi vuotta sitten, isosiskorooli on kumminkin jäänyt päälle. Luultavasti se on jo niin kiinteä osa luonnetta, ettei kyse ole enää pelkästä roolista, vaan yleisestä suhtautumistavastani ihmisiin. Kaikkien pitäisi osata leikkiä keskenään, muuten minua alkaa ahdistaa. Vaikka minua vituttaisi miten, niin muiden vituttamiset menevät oman vituttamisen edelle. Kyse voi olla toki defenssistäkin: on helpompi käsitellä toisten ihmisten vituttamisia kuin omia.

Äkkiseltään voisi olla sitä mieltä, että eihän toisista huolehtimisessa ole mitään vikaa, päinvastoin. Ongelmalliseksi tällainen isosiskoilu muuttuu kuitenkin silloin, jos huolehtii muista liikaa. Että onko nyt kaikilla varmasti hyvä mieli, ja eihän kukaan tunne itseään ulkopuoliseksi ja jos kaikki ei ole hyvin, niin isosiskon pitäisi osata tehdä asialle jotakin. Ja sitten toisaalta silloin, kun itseä ei yhtään huvita huolehtia muista, mutta joutuu pakottamaan itsensä siihen. Silloin isosiskorooli on pelkkä naamio, joka hymyillen nyökyttelee, mutta jonka takana kiristellään hampaita. Joskus nämä kaksi ilmiötä yhdistyvät, ja lopputuloksena on “miksi aina minä” -tunne.

Pitäisi opetella tunnistamaan ne tilanteet, jossa itsellä oikeasti on mahdollisuuksia huolehtia toisista, ja olla ahdistumatta, jos niitä mahdollisuuksia ei ole. Ja sitten myös olla terveemmin itsekäs, kun sille on tarvetta. On parempi olla itsekäs kuin tyytymätön huolehtivaisen naamion takana. Omituista, miten monta sellaista turhanaikaista isosiskoilutilannetta tuleekaan mieleen, kun oikein rupeaa miettimään.