10.1.2007
Kälynen kaveri
Juttelin Virtun kanssa sanoista, joilla kuvataan ihmisiä ja ihmissuhteita. Yhä edelleen koen välillä olevani pulassa, kun pitäisi esitellä Virtu tai käyttää jotain meidän suhdettamme kuvaavaa sanaa. Ennen joulua törmäsin puolituttuun, jolle koin sitten tarpeelliseksi esitellä Virtun. Sitten yhtäkkiä en löytänyt sopivaa tapaa, vaan kakaisin jotain, että “tässä on Virtu, ihminen, jonka kanssa asun”. Good grief. Kas kun ei “kämppis”.
Olen aiemmin todennut, että “puoliso” ja “kumppani” ovat sanoina paljon siedettävämäpiä kuin vaikkapa “avomies” tai “poikaystävä”, jotka aiheuttavat lähinnä puistatusta. Silti jotenkin nekin sanat ovat hankalia. SQS:n kohdalla puhun luontevasti “päätoimittajakumppanistani”, mikä viittaa siihen, että “kumppani”-sanalla on sellainen hieman virallinen kaiku. Ammatillinen, jopa. Ja “elämänkumppani” se vasta hömelö sana onkin, sillä kai sitä ihmisellä on laaja kööri erilaisia elämänkumppaneita, aina vanhemmista ja sisaruksista alkaen? Taitaa olla koko sana byrokraattien keksintöä. “Puolisossa” on herttaista vanhahtavuutta, mutta samasta syystä se tuntuu myös liian juhlalliselta arkikäyttöön.
Sama ongelmallisuus liittyy muihinkin ihmisiin. Olen aiemmin tässä blogissa tituleerannut Virtun pikkusiskoa Jenniä “kaveriksi”, mutta “kaveri” tuntuu pöljältä sanalta, kun on kyse ihmisestä, johon on tutustunut silloin kuin asianomainen oli kaksitoista. Ylipäätään “kaveri” on hölmö sana, oikeastaan merkitykseltään täysin tyhjä. Kun alan selittää, että “yks kaveri kerran…” niin se “kaveri” voi tarkoittaa mitä tahansa. “Kaveri” voi olla entinen naapuri tai sitten läheinen ystävä, jonka on tuntenut yli kymmenen vuotta. “Kaveri” on nollasana, jota voi käyttää silloin, kun käsiteltävä asia on tärkeämpi kuin käsiteltävä ihminen. Vrt. “Käytiin kaverin kans teatterissa, ja se näytelmä oli sellanen, että…” ja “kävin lavastusteknikon kans teatterissa, ja se sano siitä näytelmästä, että…”
Tavallaan Jenni tuntuu pikkusiskolta, mutta ei sit kuitenkaan, kun en ole koskaan asunut sen kanssa ja pyyhkinyt sen takapuolta, mitä olen tehnyt omille siskoilleni. Tai ainakin kahdelle nuorimmalle. En ole myöskään koskaan tapellut hänen kanssaan ja haukkunut häntä paskapääksi, mikä luultavasti on yksi sisaruussuhteen perustavanlaatuisista tilanteista. Ei sillä, että haluaisinkaan - ja taidammepa olla molemmat jo liian vanhoja sellaiseen. Perinteisten agraaristen mallien mukaan Jenni olisi “käly”. Vääntelimme sanaa, ja päädyimme sanoihin “kälyhkö” ja “kälynen”. Saimme holtittoman naurukohtauksen. “Lähdinpä baariin kälyhköni kanssa.” “Kälynen kävi täällä.”
Omalla tavallaan on ärsyttävää, että on olemassa jonkinlainen käsitteellistämisen vaatimus. Sukulaisuustermit ovat jollain lailla itsestäänselvyyksiä, ainakin kun kyse on biologisista sukulaisista. Äiti, isä, vaari, mummu, sisko, veli, eno, serkku. Ihmissuhdettahan ne termit eivät kuvaa: kaksi serkkuani ovat edelleen serkkujani, vaikka en ole nähnyt kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ja luultavasti näen kaverieni (sic) lapsia enemmän kuin sisarusteni, mikä voi lopulta tarkoittaa sitä, että ne lapset ovat arjessa läheisempiä kuin sisarusteni lapset. (Kaverieni lapsia? Hyvä ihme. Tulipa se “kaveri”-sanan tyhjyyskin todistettua. Tarkoitan lähinnä kahta tiettyä ystävääni ja kahta tiettyä lasta. I:lle ja M:lle terveisiä, näin julkisesti. Ns. “kavereillani” on paljonkin lapsia, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Nollasana, todellakin.)
Mummuni muuten tituleeraa Virtua nimenomaan “kaverikseni”. Tai tituleerasi, kun vielä muisti. “Mitä se sun kaverisi tekeekään? Onko se töissä?” “Sulla ja sun kaverilla on kaikki hyvin? Lempi kukoistaa?” Tietääkseni myös vanhan kansan homot kutsuivat miesystäviään “kavereikseen”, ainakin jos joihinkin Tom of Finland -sitaatteihin on luottamista. Vanhemman sukupolven suussa “kaveri” on diskreetti ilmaisu sille, että ei olla kihloissa, mutta jotain kuitenkin. Ikäänkuin häiritsevä ulkoaviollisuus verhottaisiin tällaiseen ystävällisen neutraaliin termiin.
13 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2007/01/10/kalynen-kaveri/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Mää puhun monesti, sillon kun se että se on väärin ei haittaa liikaa, ihmisistä erisnimillään vaikken ole varma että kuulija niitä tuntee. Tai jos olen varma, että kuulija ei protagonistia tunne, voi kerronnassa seikkailla vaikka “yks Aapeli” ja “semmonen Örnevi”.
Sitten usein esimerkiksi “[me] käytiin valokuvanäyttelyssä”, mikä ilmaisu monelle tarkottaa sitä että seurusteltaisiin, mutta sellaista ymmärtäville hämmennys on yleensä ihan oikein.
Sanat parisuhteen (tai tämmösen) toisesta osapuolesta on itsellekin ärsyttäviä. Siksi pyrin itse yleensä puhumaan varsinkin siitä tyypistä kenen kanssa eniten asun ja kenen kanssa mulla on eniten seksiä erisnimellä. Mun absoluuttinen merkityskorva sanoo tunnustelemistasi sanoista seuraavaa:
Kumppanit on joko samaa sukupuolta tai niiden sukupuolissa on jotain hämärää, mutta ne tuntuu olevan myös avioliittoa ihannoivassa suhteessa.
Puolisot taas on niinku niitä tyyppejä ketkä on löytänyt oman puuttuvan puolensa, sen ainoan soikean kokonaiseksi tekevän.
“Kaveri” ois monella tavalla hyvä sana. Huonoa siinä on se, että se tasapäistää ja siten vähättelee vaikka sun Virtua ja sitten se, että sitä käyttävä ottaa riskin kuulostaa keski-iän ylittäneeltä homomieheltä tai suuria ikäluokkia anhemmalta mumatsulta.
Comment by Jaakko — 10.1.2007 @ 05:19
Meillä on käytössä parisellaista ilmaisua käytössä, joka ilmaisee hyvin epämääräisiä sukulaisuussuhteita.
Oktosisar on varttisisareni sisarpuoli. Mm. Muuttoautoani ajoi oktosisareni.
Varttisisar on taas vanhempani puolison lapsi edellisestä tai seuraavasta suhteesta.
Varttisisaren tukena olin hänen saadessaan lasta.
Sitten on etäserkku.
Etäserkkuja ovat kaikki verisukulaiset, joitten määritteleminen muutoin olisi liian epämääräistä, tyyliin isoisän serkkun aviottomat tyttären lapsenlapset. Etäserkku ilmaisee että sukua ollaan, mutta ei niin paljon että sitä tarvitsisi ruveta erittelemään. Toisinaan etäserkku ei ole edes verisukua, mutta ollut niin pitkään suvun kanssa tekemisissä, että pidetään sukuun kuuluvana. Joku tädin entisen miehen veljenpoika ei nyt välttämättä ihan kelpaa serkuksi, mutta ilmaisulla etäserkku, tulee sekin vedetyksi mukaan.
Joskus mainitaan sitten vielä familiaarit. Perheen vanhojen palvelijaperheiden jälkeläiset.
Comment by Petja Jäppinen — 10.1.2007 @ 11:22
Jaakko: Erisnimien käyttö on minusta hankalaa, koska se usein johtaa huomion pois asiasta. “Niin siis kuka Örnevi? Ai se, jonka tapasit kukkienasettelukurssilla? Vai se sun vanha koulukaveri? Vai se yks…” “Ihan sama, oo ny jo hiljaa, ni mä kerron tän jutun loppuun!”
Petja: Näpsäkkää termien uusintamista! Familiaari on muuten hauska sana. Pitäisiköhän sitä kälyhköäkin ruveta levittämään?
Tulinpa muuten ajatelleeksi jo blogia päivitettyäni, että japanin kielessä on kiva sana, “koibito”, eli sananmukaisesti “rakkausihminen”. Kivaksi sen tietty tekee se, etten tunnista siihen liittyviä konnotaatioita enkä nyansseja. Joskus olen puhunut Virtusta “rakastettuna”, mutta näin kyynisessä suussa sanalla on vaara muuttua ironiseksi. Vrt. esim. ilmaisu “rakastettu pomoni”.
Ja seurustelua muuten harrastetaan lähinnä cocktail-kutsuilla.
Comment by Jatulintarha — 10.1.2007 @ 12:21
Kun rakas, pitkäaikainen ysäväni sanoi mua kerran “kaveriksi”, (siis jollekulle kolmannelle), loukkaannuin sisäisesti - ja varmasti sen hänkin huomasi. Emme kuitenkaan puhuneet asiasta, kun loukkaantuminen tuntui minusta kuitenkin jotenkin nololta. Mutta juuri tuosta sanan tyhjyydestä, mitättömyydestä on minunkin mielestäni kyse. Kuka tahansa melkein, jonka kanssa on vähän enemmän tekemisissä, voi olla kaveri: työkaveri, lätkäkaveri, yks kaveri ala-asteelta. Ystäviä on kuitenkin varsin vähän, ja juuri siinä käytössä minä ystävä-sanaa tarvitsen.
Kaveri-sanan kummallisuuteen minäkin törmäsin vastikään, kun miesystäväni (juu, huhhuh, mitä sanaa siis käyttäisi) äiti oli sanonut hänelle: “Ota kaverisikin mukaan.” Siis minut. En tunnistanut itseäni siitäkään kaverista. Mutta silti äitiäkin ymmärrän, hänen sanastossaanhan se on juuri tuo: ei vielä virallistettua suhdetta, mutta jokin kuitenkin.
Mikä siis on mies/nais, joka on puoliso, muttei virallisesti, tyttö- ja poikaystävä-nimitys ei tunnu kuuluvan enää aikuiseen suhteeseen. Tätä ongelmaa olen pohtinut ennenkin, mutten ole osannut ratkaista. Nimi tietysti riittää silloin, kun hänet jo tunnetaan, mutta ei riitä silloin, kun on juurikin tarkoitus täsmentää, mistä suhteesta on kyse.
Comment by Leila — 10.1.2007 @ 17:28
Meillpäin kälynen on jonkin sortin synonyymi sille, että jokin asia on huono, heikko, köpsä, köyhä tms. Siis “se tarjosi vain jotakin kälystä pullaa vaikka oli sen synttärit.”
Comment by Usvazine — 10.1.2007 @ 23:13
Anne: Juu, kälynen on täälläkin päin sellainen kielteinen termi, ja siksipä se aiheuttikin naurukohtauksen. Virtun-sisko-Jenni-kälyhkö ei varmaan olisi kovin imarreltu moisesta termistä :)
Mutta köpsä. Siinäpä sana!
Comment by Jatulintarha — 11.1.2007 @ 03:31
Muistan itse kuulleeni vanhempien sukulaisten ja tuttavien käyttäneen “kaveri”-termiä 80-luvulla myös heterosuhteista; tähän aikaan esimerkiksi sana “avovaimo” ei vielä mahtunut tulemaan kaikkien suusta, tai siihen sisältyi (heidän mielessään) jotakin tuomittavaa, jota taas ei liittynyt sukulaispojan ihan kivaan ja nättiin… öh, “kaveriin”.
Kiehtovaa seurata kielen kehitystä juuri silloin kun sen kehitys on tällä osa-alueella kaikkein vauhdikkaimmillaan.
Comment by J. Pekka Mäkelä — 11.1.2007 @ 09:53
Suunnattoman naurukohtauksen tuo kälynen nimi mussakin aiheutti. :D En pidä sitä yhtään pahana, kun kälynen sanana on niin hassu ja kivan muotonen suussa. “Hei! Oon Jenni ja mää oon kälynen.”:D
Comment by Jenni aka kälynen — 11.1.2007 @ 16:12
Munkin mummu käytti aina tuota kaveri-sanaa yrittäessään muka vaivihkaa tiedustella seurustelenko. “Jokos sulla on kaveri?” -kysymykseen liittyi aina jokin muikea ilme. Mutta nk. poika/tyttöystävä-kysymykseen: miten ois siippa? Sitä tulee itse joskus käytettyä kun ei tyttöystävä tuntuu suussa oudolta. Puolisoa käytän myös joskus, mutta kumppani kuulostaa liian kolkolta ja assosioituu itsellänikin vanhempiin homomiehiin.
Comment by Niina — 11.1.2007 @ 18:01
Minä tykkään avokki-sanasta avopuolison määreenä, mutta lähinnä kirjallisessa käytössä. Kaveri on tosiaan vanhemman väen suosiossa - muistan esim. tätini puhuneen vanhemmista, liki omanikäisistään tyyliin “sillä on uusi kaveri”. On se kyllä vaikea antaa ukolle joku rooli, ja miksi pitäisi. Ehkä tyytyisin sanomaan avomiehekseni, jos joutuisin esittelemään tuntemattomammille. Sitähän hän on.
Kaveri-sana on ankea, etenkin jos kuvittelee jo olevansa ystävä, eikä kaveri. *winksis*
Toisaalta, kaveri ja ystävä voivat olla synonyymisiäkin, ainakin omassa kielessä, riippuen nyt siitä, kelle puhutaan ja miten imelästi. Ja siitä, onko väliä sillä, onko kyseessä ystävä.
Hui, tulikin tuosta assiosiatiivisesti mieleen Paula Koivuniemen ‘Aikuinen nainen’, jossa Paula laulaa: “sua tarvitsen, sydänystäväksi aikuisen naisen”…niin että ota Virtu sitten vaikka sydänystäväksesi..:)
Comment by ama — 12.1.2007 @ 00:38
Mulla oli tapana puhua mun susjparista (ihan sukulaisten ärsytykseksi) - nyt tosin sitä termiä ei enää voi käyttää, joten meillä hyvin tuttavallisesti sanotaan ukko, eukko (tai pikemminkin eokko, lausutaan e-ook-ko, oikein venyttäen), emäntä, isäntä, mies, pehtoori… täällä maalla se on tietty kohtuullisen luontevaakin, kun voi hakea puuliiteristä moottorisahan ja tehostaa tätä agraarimenoa partnerin pärinällä…
Comment by Usvazine — 12.1.2007 @ 00:52
!!!
Minä en kyllä halua assosioitua Paula Koivuniemeen. Ja kiitos vaan siitä, että sait mokoman soimaan päässä. :P
Comment by V — 12.1.2007 @ 00:52
ama: Mulla on kuule monta sydänystävää ja yksi niistä olet sinä :P
Comment by Jatulintarha — 12.1.2007 @ 00:53