Jatulintarha

Voi vittu tätä suomalaista byrokratiaa. Se ulottaa lonkeronsa ihan joka paikkaan. Se, että Työkkäri, Sossu ja Kela pompottavat ihmisiä, on sentään tuttua ja siihen pitää vain tottua, mutta miksi kaikkien suomalaisten valtiollisten ja kunnallisten instituutioiden pitää toimia sillä tavoin, että asiakkaita vituttaisi mahdollisimman paljon?

Virtu täytti viime kesänä kolmekymmentä ja tuli lopullisesti täysi-ikäiseksi sen suhteen, että voi itse päättää ettei halua lapsia. Kolmekymmentähän on se viimeinen itsenäisyyden rajapyykki: ennen sitä ei saa sterilisaatiota. Kesällä veivattiin sitä, että mennäkö yksityiselle vai yleiselle puolelle teettämään se operaatio, ja päädyttiin sitten yleiseen, sillä yksityisellä puolella se maksaa seitsemisensataa euroa. Elokuussa Virtu kävi lääkärillä ja sai ohjeen odotella. Kolme kuukautta odoteltiin, sitten Virtu kävi kysymässä, että mitä asialle kuuluu, ja sai ohjeen odotella lisää. Tänään, viisi kuukautta lääkärikäynnin jälkeen hän kävi taas kysymässä, että mitä kuuluu, ja että entäs hoitotakuu. Sai ohjeen odotella, sekä soittaa kirurgian poliklinikalle, jos nyt arvoisa herra välttämättä haluaa vielä tietää jotakin.

Koska Virtu inhoaa puhelimitse asiointia, minä ryhdyin sitten soittamaan sinne kirurgian poliklinikalle. Ja sain kuulla, että vasektomioita ei yleisellä puolella ole tehty vuoteen, että siellä on sata ihmistä jonossa, ja että jonoa puretaan 2-4 ihmisen kuukausivauhdilla. Ja että vasektomia ei todellakaan kuulu kuuden kuukauden hoitotakuun piiriin.

Ymmärrän kyllä sen, että vasektomian tekeminen terveelle ihmiselle ei ole prioriteettilistan kärjessä muutenkin ylirasitetussa terveydenhuoltojärjestelmässä. Mutta miksi pirussa sitä ei voitu sanoa silloin viisi kuukautta sitten?! Tai edes silloin pari kuukautta sitten? Mikä ihmeen tietoyhteiskunta tämä on olevinaan, kun terveyskeskuksesssa ei osata sen vertaa sanoa, että miten kauan voi joutua odottamaan ennen kuin joku toimenpide tehdään? Kirurgian poliklinikan sihteeri sanoi, että kuulemma olisi pitänyt tulla joku lappu kotiin siitä, ettei hoitotakuu päde vasektomioihin, mutta eipä ole tullut.

Jos heti silloin kesällä olisi saatu tietää, että vasektomioita ei ole tehty vuoteen, ja että toimenpide ei kuulu hoitotakuun piiriin, niin kai Virtu piru vieköön olisi mennyt siltä seisomalta sinne yksityiselle, ylenmääräistä rahanmenoa tai ei. Helkkari, ottaen huomioon kuinka monta vuotta tässä on temppuiltu kumien kanssa, niin minä olisin voinut käyttää vaikka viimeiset säästöni siihen hemmetin vasektomiaan. Tai vaikka ottaa taukoa pariksi kuukaudeksi asuntolainan maksamisesta. Seksi on tärkeämpää kuin uudet talvikengät, ulkomaanmatkat, kirjat, ravintolakäynnit ja muut kaikenlaiset asiat, mihin rahaansa voi käyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin valmis vaikka vaihtamaan tiskikoneen vasektomiaan - viisi kuukautta käsin tiskaamista kuulostaa paljon siedettävämmältä kuin viisi ylimääräistä kuukautta kondomien käyttöä.

Ja sitten vielä se, että vasektomian jälkeen kuluu kolmisen kuukautta, ennen kuin käy selväksi, että onko toimenpide edes onnistunut, vai onko spermassa vielä siittiöitä vai ei. Eli vaikka vasektomia tehtäisiin just nyt, niin sitä voi joutua kesällä vielä miettimään, että pitäiskö käyttää ehkäisyä vai ei. Viisi ylimääräistä kuukautta tiedonvälityksen puutteiden vuoksi on aivan helvetin pitkä aika!

Raivostuttavinta on nimenomaan se, ettei mitään tietoja saa yhdestä paikasta, eikä voi luottaa siihen, että “asiat kyllä tapahtuvat”, vaan pitää ruveta soittelemaan ja selittämään asioita eri ihmisille, joista kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään. Tänäänkin kolme eri viranomaista (terveyskeskuksen virkailija, kirurgian poliklinikan sihteeri sekä polin sairaanhoitaja) on kuullut asian yksityiskohdat. Siitä huolimatta, että tiedän viranomaisparkojen olevan yhtä paljon systeemin armoilla kuin asiakkaidenkin, niin en oikeasti voinut estää ärtymystä kuulumasta äänessäni. Sanoin jossain välissä, että “tämä on sietämätöntä ihmisten pompottelua”, ja niin se onkin, mutta ei se puhelimeen vastaava sairaanhoitajaparka sille mitään voi.

Vaikka terveydenhuoltojärjestelmä kuinka olisi tiukilla, ja vaikka ei olisikaan varaa tehdä vasektomioita, niin tiedonvälitykseen sentään voisi satsata - sekä tiedonvälitykseen järjestelmän osasten välillä, että sitten järjestelmän ja asiakkaan välillä. Mutta kun ei.

Minulla on musiikintuska. Olen kuunnellut kaikki vanhat suosikit puhki ja uusien tarkoitushakuinen löytäminen on aika vaikeaa. Varsinkin kun erilaisia musiikkeja tarvittaisiin erilaisiin fiiliksiin. Nancy Sinatra -villitykseni aiheutti sen, että aloin uudelleenkuunnella Joan Baezia, ja muistin taas, kuinka hirveä hinku minulla oli jossain välissä kuulla Mama Cassia. Mama Cassiin tutustuin Beautiful Thing -leffan kautta, ja sen jälkeen yritin löytää “Mama Cassia” enkä onnistunut, kunnes joku fiksumpi kertoi, että Mama Cass kuului The Mamas & the Papas -folk-kokoonpanoon.

Toki bändin suurin hitti, “California dreaming” on tuttu, ja biisi “Make your own kind of music” tuo tipan linssiin, koska se soi Beautiful Thingin söpöimmän kohtauksen taustalla. Silti haluasin kuunnella The Mamasia & the Papasia enemmän, ennen kuin päätän haluanko ostaa niiden levyjä. Muutenkin pitäisi suorittaa 60-luvun folk -kaivauksia, sillä tykkään kovasti folkin tyttäristä kuten Suzanne Vegasta. Yritin etsiä tietoja mustasta folk-laulaja Nadia Cattousesta, jota äiti soitteli lp-levyltä kun olin lapsi, mutta Cattouse taitaa olla niitä artisteja, jotka ovat unohtuneet ja joiden levyjä ei enää saa mistään. En voi edes pistää linkkiä mihinkään, kun Google-haku tuo pelkkiä hajamainintoja.

Ärsyttää myös se, etten ole vieläkään kunnolla tutustunut Kate Bushiin, vaikka siinä on sellainen muusikko, johon voisin todella hurahtaa, kunhan kuuntelisin enemmän. Jane Siberry on toinen: olen kuunnellut pääasiassa kolmea Siberryn levyä, vaikka tyyppi on tehnyt kolmetoista levyä. Ja haluttaisi perehtyä goottimusan taustaan. Olen jo pitkään halunnut kuunnella Lou Reediä ja Velvet Undergroundia oikein kunnolla, mutta en ole saanut edistettyä sitä(kään) sivistysprojektia yhtään.

Ryhdyin käymään levyhyllyäni läpi siitä näkökulmasta, että onko jotain levyjä jäänyt imuttamatta koneelle - kaikesta huolimatta on nimittäin niin, että musaa on helpointa kuunnella tietokoneelta, jos sen äärellä istuu paljon. Löysin sitten sieltä kaksi levyä Xymoxia/Clan of Xymoxia, joka on hollantilainen elektrogoottibändi. Nuo kaksi levyäni ovat 80-luvun tuotteita, mutta olisi kiintoisaa tutustua bändin myöhempäänkin tuotantoon, sillä Xymox on koossa edelleen, toisin kuin monet muut 80-luvun goottibändit. Kuuntelin Xymoxia ihan innoissani, sillä siitä on tosiaan yli vuosi, kun olen kuunnellut noita levyjä viimeksi. Joy Divisioniakin voisi kuunnella taas enemmän.

On kaksi goottibändiä, joiden musiikista pidän, mutta joihin en ole tutustunut tarpeeksi - nimittäin Love Like Blood ja London After Midnight. Love Like Bloodia mulla on goottikaverilta nauhoitetulla c-kasetilla jossain, mutta missä? Laitoin suurimman osan c-kaseteista muuton yhteydessä varastoon, mutta muistaakseni poimin sieltä parhaat johonkin helpommin saavutettavaan paikkaan. Jos löytyisi se kasetti, niin voisi kuunnella sen ja sitten tilata levyn. Harmittaa, ettei Poison Door enää järjestä goottiklubeja Oulussa, sillä niissä soitettiin tosi hyvää musiikkia. Muistaakseni bongasin Bauhausin ja Fields of the Nephilimin sieltä. Pitäisi varmaan käydä niitten klubi-iltojen soittolistoja läpi.

Ärsyttää kumminkin se, että vähänkään marginaalisempia musiikkeja on todella vaikea löytää testikuunneltavaksi. Tilasin vastikään Play.comista kaksi levyä Hagalaz Runedancea ja yhden Nebelhexeä, jotka ovat sama artisti eli Andrea Haugen. Tilaamisen ehdoton edellytys oli se, että netissä oli näytemusiikkia kuunneltavaksi. Hagalaz Runedance on pohjoismaiseen aasa-tarustoon perustuvaa pakanarockia, tai miksiköhän tuota nyt sanoisi. Se on musiikkia jostain Inkubus Sukkubuksen ja Hedningarnan väiltä. Siihen törmäsin alun perin jossain nettiradiossa, ja sitten muutaman kerran muualla, ja lopulta päätin tutustua kunnolla. Ja tykkään.

Suomalaista musiikkia olen kuunnellut hälyttävän vähän viime aikoina. Kuuntelin illalla jonkun verran CMX:ää, jota ei onneksi sentään tarvitse lähteä mistään enää etsimään. Ismo Alangosta/Sielun veljistä tykkäsin yhdessä vaiheessa tosi paljon, mutta Ismon uudempaa tuotantoa en tunne yhtään. Tai vanhempaa: Hassisen konetta en ole kuunnellut juuri lainkaan. Ja vanha fanitukseni kohdekin, Miljoonasade, on jäänyt pahasti paitsioon. En ole kuunnellut Nuolta ja väriä, lempilevyäni, pitkään aikaan, koska olen aikanaan ostanut sen kasetilla! Kaiken musiikin pitäisi olla digitaalisessa muodossa koneella, jotta sitä tulisi kuunneltua.

Ja kaiken musiikkituskailun jälkeen sitten päädyin loppujen lopuksi kuuntelemaan järkyttävää 90-luvun alun diskopoppia sydänystäväni minulle kokoamalta levyltä, jolla on kuvaava nimi Pilealapumi. Joissain bileissä on tullut kuunneltua noita helkkarin Ace of Baseja, Haddawayitä, Scatmaneja ja muita yhden hitin ihmeitä. Muistan tanssineeni kännissä Hipun kellarissa, ivalolaisessa baarissa, biisiä “Life will never be the same” ja nostalgoineeni etukäteen, että kohta ovat lukiovuodet ohi. Nyt ei nostalgoita yhtään. Soi nimittäin 2 Unlimitediä päässä.

Musiikkisuosituksia saa esittää.

Taas on se aika vuodesta, jolloin huonekasvit alkavat kuolla. Meillä on uudessa kämpässä ollut kirjahyllyn päällä kolme posliinikukkaa ruukuissa. Olen jo useamman kerran katsonut, että kappas, lehdet kellastuu, ja ajatellut, että asialle pitäisi tehdä jotain. Tänään sitten nostettiin ne alas äkillisessä tarmonpuuskassa. Yksi, vanhin niistä, oli kuollut. Se, jonka verson sain mummulta luullakseni syksyllä 1996. Ne kaksi muuta ovat samaa kloonia ja siten periaatteessa sama kasvi, mutta se ei paljoa lohduta, sillä isoimmalla oli kuitenkin suurin tunnearvo.

Omat posliinikukkani ovat samaa kloonia kuin se, joka on aikanaan ollut mummun lapsuudenkodissa Keravalla, isomummun hoivaamana. En tiedä, mistä isomummu sen on saanut - alkuperäinen kasvi voi olla yli sadan vuoden takaa. Mummun posliinikukka oli parhaimmillaan tosi hurja, kiersi koko keittiön ikkunan ja kukki kuukausikaupalla. Posliinikukka kukkii vasta kohtuullisen vanhana, enkä ole omiani saanut vielä kukkimaan. Näin mummun posliinikukan marraskuussa kun kävin mummun kotona, ja se näytti aika surkealta. Taitaa olla niin, että minulla on viimeiset tietämäni kasvit, jotka ovat peräisin samasta kloonista, ja niitä pitää vaalia.

Leikkasin terveimmän näköisen oksan talteen, ja laitoin vesilasiin. Olen pitänyt yhtä aiemmin vahingossa irronnutta versoa vesilasissa sillä ajatuksella, että sen voisi antaa jollekin, mutta taidanpa pitää sen itse. En ole muistaakseni antanut sisaruksilleni versoja siitä kasvista vielä, ja nyt noiden kahden jäljelle jääneen pitää toipua kunnolla, ennen kuin niistä uskaltaa leikellä mitään.

Kaikkein eniten ärsyttää se, että kasvi kuoli minun typerän mokani takia. Kasveilla on tietty kasvusuunta, ja jos ne asettaa paikkaan, jossa ne joutuvat tappelemaan kasvusuuntaansa vastaan, niin huonostihan siinä käy. Vanhassa kämpässä posliinikukat olivat keittiön ikkunalaudalla ja kasvoivat tyytyväisinä ylöspäin. Ja täällä uudessa kämpässä ne sitten laitettiin kirjahyllyn päälle. Voi saakeli, että pitää olla tyhmä välillä.

Tarkistin sitten samalla kaikkien muidenkin kasvien tilan. Kahden kasvin kuolema on valitettavasti ollut tiedossani jo jonkin aikaa, mutta en ole vain saanut aikaiseksi tyhjentää ruukkuja. Myrkytin joku aika sitten punkkien vaivaamia murattejani, ja pienin niistä ei kestänyt käsittelyä. En tiedä, tappoiko sen myrkky vai punkit. Keskikokoisessa muratissa on vieläkin punkkeja, mutta en uskaltanut myrkyttää uudelleen, suihkuttelin vain. Myös lanka-agavelleni, joka on ensimmäinen Oulussa ostamani huonekasvi, kävi köpelösti. Yhteiselämäni sen kanssa kesti yli kaksitoista vuotta, ja viimeiset pari vuotta olen pelännyt, että kohta se kuolee, kun se on näyttänyt niin surkealta pitkään. Harmittaa sekin, mutta eri tavalla kuin se posliinikukka.

Onneksi sentään osa kasveista jaksaa vielä elää. Pahasti rispaantunut iso kissanhäntä on alkanut piristyä kun valo lisääntyy. Huolestuttavasti kellastunut palmuvehka on alkanut pukata kahta uutta lehtiversoa. Nyt pitää vain pidätellä hengitystä, ja toivoa, että kasvit selviävät mullanvaihtoon asti ja mullanvaihdosta.

Hesarin Sunnuntaisivulla oli juttu keskussotilassairaala Tilkan psykiatrisesta osastosta, jonne kasattiin aikanaan syystä tai toisesta psykiatrista hoitoa tarvitsevia varusmiehiä. Enää sotilassairaalaa ei ole, vaan varusmiehet hoidetaan kunnallisen sairaanhoidon kautta. Kulttuurisivulla puolestaan oli jatkoa juttusarjaan, joka esittelee Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotilaita. Olen jättänyt juttusarjan lukematta sen vuoksi, että kyseinen opus on minulla kesken. Luin sitten pätkän Tuntematonta sotilasta ja pääsin siihen kohtaan, jossa Lehto haavoittuu vatsaan ja ampuu sitten itseään päähän, ja jossa Riitaoja kuolee juostessaan pakoon pikakivääritulta.

Jos pelkkä intti on sellainen mylly, että saa osan varusmiehistä siihen kuntoon, että tarvitaan psykiatrin apua, niin saati sitten sota. Tilkkaa käsittelevässä jutussa eräs aikoinaan hoidettavana ollut kertoi, että osastolla oli paljon “Lehtoja ja Riitaojia”. Lehdot olivat auktoriteettivastaisia, väkivaltaisia ja sulkeutuneita, Riitaojat herkkiä, pelkonsa lamauttamia ja ahdistuneita. Tuntemattomassa sotilaassahan Lehto piinaa Riitaojaa, joka pelkää ylempää upseeria suunnattomasti. Lehto inhoaa Riitaojan heikkoutta, ja samalla omaa heikkouttaan typeryyteen asti. He kuolevat samaan aikaan ja aivan yhtä merkityksettömällä tavalla, ilman mitään, mitä voisi luonnehtia “sankaruudeksi”. Pelkuri tai jukuripää, kuolema on kuolema.

Vasta Tuntematonta sotilasta lukiessani olen tajunnut, millaiset nulikat loppujen lopuksi toisessa maailmansodassa taistelivat - tai sodissa yleensä. Linna kuvailee kirjan alussa henkilöhahmojaan “pojiksi” ja “nuorukaisiksi”. Vakava ja luotettava Vilho Koskela on “iältään lähellä kolmeakymmentä”, ja Antti Rokka sanoo tullessaan porukkaan: “Työ oottaki kaik nuorii poikii. Myö Tassun kans ollaa yl kolmenkymmene. Meil on akat ja mukulatkii.” Suurin osa keskeisistä henkilöistä on siinä ja siinä kaksikymmentä, kun kirja alkaa.

Kaksi klassikoitunutta leffaversiota kuitenkin esittää Linnan kirjan hahmot keski-ikäisinä miehinä, vanhoina jermuina. Suurin osa Edvin Laineen leffan näyttelijöistä on yli kolmenkymmenen - kirjassa aluksi sairaalloisen ujoksi kuvattua Vanhalaa esittänyt Leo Riuttu jopa 42. Sama pätee Rauni Mollbergin elokuvan keskeisiä rooleja esittäneisiin näyttelijöihin. Paavo Liski oli 46 esittäessään Rokkaa. “Yl kolmenkymmene”, niin. Ja juuri niiden leffojen, varsinkin sen vuoden 1955 version, perusteella sotaa kokematon sukupolvi on muodostanut mielikuvansa jatkosodasta.

Jotain olennaista kuitenkin katoaa, jos unohdetaan, että suuri osa talvi- ja jatkosodissa sotineista sotilaista oli nykyisten varusmiesten ikäisiä. He olivat se ydinjoukko, jota täydennettiin reserviläisillä. Talvi- ja jatkosodissa taisteli joukko poikia, ei miehiä.

Leffojen luoma kuva on paljon siloisempi ja selkeämpi kuin kirjan luoma, kaikesta mudasta ja verestä huolimatta. Elokuvat rakentavat kuvaa suomalaisista miehistä, jotka eri kotipaikoistaan huolimatta taistelivat paremman ja itsenäisemmän Suomen puolesta. Monet repliikit ovat suoraan kirjasta, mutta leffoista ei välity poikien nuoruus, sotilaskurin järjettömyys, väkivallalle kovettuminen. Lapselliset unelmat sankaruudesta.

On pelottavaa ajatella, että sodankäynnin ehtona on se, että poikajoukkoa on helpompi johtaa kuin arvostelukykyisiä aikuisia. Jopa kadettiveljeni, joka ei ole vielä päässyt edes Koskelan Villen ikään, myöntää, että sotiluuden edellytyksenä on murrosiän juuri ja juuri ylittäneen ihmisen illuusio kuolemattomuudesta. Intistä suoraan kadettikouluun tulleella pojalla ei ole paljon muuta mielessä kuin pillu, pyssy ja isänmaa, kadettiveljeäni siteeratakseni, ja senpä vuoksi hänet voi saada tekemään kaikenlaisia asioita ilman kyseenalaistamista.

(”Kadettiveljeni” on muuten omalaatuinen ilmaisu, sillä myös velipoika puhuu “kadettiveljistään”: kadettikoulu luo poikien välille ryhmähenkeä, jota myös homososiaalisuudeksi kutsutaan. Kun kirjoitan “kadettiveljeni”, se kuulostaa siltä kuin olisin itsekin kadetti.)

Clint Eastwoodin leffa Isiemme liput, joka käsitteli Iwo Jiman taistelua ja yhdysvaltalaista sotapropagandakoneistoa, päättyi hyvin kauniiseen kuvaan: joukkoon poikia leikkimässä vedessä. Poikia, jotka tappoivat samanikäisiä japanilaispoikia ja kuolivat siksi, että heidän käskettiin tehdä niin. Koko elokuva kyseenalaistaa ja tekee sankaruutta naurettavaksi, ja toteaa lopuksi, että taistelutilanteissa pojat ajattelivat vain kavereitaan ja omaa hengissäselviämistään, eivät “isänmaata” tai “sankaruutta”. Tuntemattoman sotilaan tulkinnoisssa vain ei ole tilaa muulle kuin itsenäisen Suomen ja suomalaisen mieheyden korostamiselle.

Olen huomannut itsestäni jotain, mitä en ole aiemmin tajunnutkaan. Minulla on yleisluontoinen isosiskorooli.

Isosiskouteen kuuluu tiettyjä asioita. Ensinnäkään isosiskot eivät ole valinneet rooliaan, vaan se on heille asetettu syntymäjärjestyksen vuoksi. Isosiskot eivät huolehdi pienemmistä sisaruksistaan siksi, että he välttämättä haluaisivat tehdä niin, vaan koska heidän pitää. Heillä on vastuu pienemmistään ja heikommistaan, ja heidän tulee asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Isosisko ei voi istua sisällä lukemassa Kolme etsivää -kirjoja vaikka haluaisi, vaan hänen täytyy mennä ulos vahtimaan pienempiä sisaruksiaan, jotka ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan voi varsinaisesti edes leikkiä. Ainakaan tasaveroisesti: isosiskot suunnittelevat leikit, ja pikkusisarukset saavat leikkiä ne. Ja vaikka isosiskolla olisi miten paha mieli, sitä ei saa pikkusisaruksille näyttää, ettei pikkusisaruksillekin tule paha mieli. Jos sen näyttää, niin sitten on paha isosisko.

Äkkiseltään voisi luulla, että äitiydellä ja isosiskoudella on paljon yhteistä. Isosiskous kuitenkin eroaa äitiydestä merkittävällä tavalla. Isosiskon pitää tietää, että olennaisesti hän ei kuitenkaan ole parempi kuin pikkusisaruksetkaan, eikä hänellä ole pikkusisaruksia suurempia oikeuksia tai valtaa. Pikkusisarukset voivat aina sanoa isosiskolle, että “mää kerron äidille!”, ja niinpä isosiskon täytyy pitää pikkusisarukset tyytyväisinä. Samoin isosiskon pitää tietää, että ei voi saada äidiltä yhtä paljon huomiota kuin pikkusisarukset, koska isosisko on iso ja ison pitää ymmärtää, että pienet tarvitsevat huomiota enemmän kuin isot.

Isosiskorooliin kuuluu se, että vaikka tietää, että ei voi huolehtia pikkusisaruksista täydellisesti, niin silti pitää yrittää. Isosisko ei voi koskaan olla äiti, mutta isosiskon pitää teeskennellä äitiä, jos pikkusisarukselle tulee pipi.

Niinpä pienemmistä sisaruksistaan huolehtiessaan isosiskot ovat hiukkasen vastentahtoisia. Isosiskon sisällä ei syki lämmin äidillinen sydän, vaan isosiskoa harmittaa, kun pikkusisarukset vievät ajan, tilan, huomion ja vaativat palasta isosiskosta itsestäänkin.

Huolimatta siitä, että en ole asunut pikkusisarusteni kanssa samassa taloudessa kolmeentoista vuoteen, ja että nuorinkin pikkusiskoni on täysi-ikäistynyt viisi vuotta sitten, isosiskorooli on kumminkin jäänyt päälle. Luultavasti se on jo niin kiinteä osa luonnetta, ettei kyse ole enää pelkästä roolista, vaan yleisestä suhtautumistavastani ihmisiin. Kaikkien pitäisi osata leikkiä keskenään, muuten minua alkaa ahdistaa. Vaikka minua vituttaisi miten, niin muiden vituttamiset menevät oman vituttamisen edelle. Kyse voi olla toki defenssistäkin: on helpompi käsitellä toisten ihmisten vituttamisia kuin omia.

Äkkiseltään voisi olla sitä mieltä, että eihän toisista huolehtimisessa ole mitään vikaa, päinvastoin. Ongelmalliseksi tällainen isosiskoilu muuttuu kuitenkin silloin, jos huolehtii muista liikaa. Että onko nyt kaikilla varmasti hyvä mieli, ja eihän kukaan tunne itseään ulkopuoliseksi ja jos kaikki ei ole hyvin, niin isosiskon pitäisi osata tehdä asialle jotakin. Ja sitten toisaalta silloin, kun itseä ei yhtään huvita huolehtia muista, mutta joutuu pakottamaan itsensä siihen. Silloin isosiskorooli on pelkkä naamio, joka hymyillen nyökyttelee, mutta jonka takana kiristellään hampaita. Joskus nämä kaksi ilmiötä yhdistyvät, ja lopputuloksena on “miksi aina minä” -tunne.

Pitäisi opetella tunnistamaan ne tilanteet, jossa itsellä oikeasti on mahdollisuuksia huolehtia toisista, ja olla ahdistumatta, jos niitä mahdollisuuksia ei ole. Ja sitten myös olla terveemmin itsekäs, kun sille on tarvetta. On parempi olla itsekäs kuin tyytymätön huolehtivaisen naamion takana. Omituista, miten monta sellaista turhanaikaista isosiskoilutilannetta tuleekaan mieleen, kun oikein rupeaa miettimään.

Juttelin Virtun kanssa sanoista, joilla kuvataan ihmisiä ja ihmissuhteita. Yhä edelleen koen välillä olevani pulassa, kun pitäisi esitellä Virtu tai käyttää jotain meidän suhdettamme kuvaavaa sanaa. Ennen joulua törmäsin puolituttuun, jolle koin sitten tarpeelliseksi esitellä Virtun. Sitten yhtäkkiä en löytänyt sopivaa tapaa, vaan kakaisin jotain, että “tässä on Virtu, ihminen, jonka kanssa asun”. Good grief. Kas kun ei “kämppis”.

Olen aiemmin todennut, että “puoliso” ja “kumppani” ovat sanoina paljon siedettävämäpiä kuin vaikkapa “avomies” tai “poikaystävä”, jotka aiheuttavat lähinnä puistatusta. Silti jotenkin nekin sanat ovat hankalia. SQS:n kohdalla puhun luontevasti “päätoimittajakumppanistani”, mikä viittaa siihen, että “kumppani”-sanalla on sellainen hieman virallinen kaiku. Ammatillinen, jopa. Ja “elämänkumppani” se vasta hömelö sana onkin, sillä kai sitä ihmisellä on laaja kööri erilaisia elämänkumppaneita, aina vanhemmista ja sisaruksista alkaen? Taitaa olla koko sana byrokraattien keksintöä. “Puolisossa” on herttaista vanhahtavuutta, mutta samasta syystä se tuntuu myös liian juhlalliselta arkikäyttöön.

Sama ongelmallisuus liittyy muihinkin ihmisiin. Olen aiemmin tässä blogissa tituleerannut Virtun pikkusiskoa Jenniä “kaveriksi”, mutta “kaveri” tuntuu pöljältä sanalta, kun on kyse ihmisestä, johon on tutustunut silloin kuin asianomainen oli kaksitoista. Ylipäätään “kaveri” on hölmö sana, oikeastaan merkitykseltään täysin tyhjä. Kun alan selittää, että “yks kaveri kerran…” niin se “kaveri” voi tarkoittaa mitä tahansa. “Kaveri” voi olla entinen naapuri tai sitten läheinen ystävä, jonka on tuntenut yli kymmenen vuotta. “Kaveri” on nollasana, jota voi käyttää silloin, kun käsiteltävä asia on tärkeämpi kuin käsiteltävä ihminen. Vrt. “Käytiin kaverin kans teatterissa, ja se näytelmä oli sellanen, että…” ja “kävin lavastusteknikon kans teatterissa, ja se sano siitä näytelmästä, että…”

Tavallaan Jenni tuntuu pikkusiskolta, mutta ei sit kuitenkaan, kun en ole koskaan asunut sen kanssa ja pyyhkinyt sen takapuolta, mitä olen tehnyt omille siskoilleni. Tai ainakin kahdelle nuorimmalle. En ole myöskään koskaan tapellut hänen kanssaan ja haukkunut häntä paskapääksi, mikä luultavasti on yksi sisaruussuhteen perustavanlaatuisista tilanteista. Ei sillä, että haluaisinkaan - ja taidammepa olla molemmat jo liian vanhoja sellaiseen. Perinteisten agraaristen mallien mukaan Jenni olisi “käly”. Vääntelimme sanaa, ja päädyimme sanoihin “kälyhkö” ja “kälynen”. Saimme holtittoman naurukohtauksen. “Lähdinpä baariin kälyhköni kanssa.” “Kälynen kävi täällä.”

Omalla tavallaan on ärsyttävää, että on olemassa jonkinlainen käsitteellistämisen vaatimus. Sukulaisuustermit ovat jollain lailla itsestäänselvyyksiä, ainakin kun kyse on biologisista sukulaisista. Äiti, isä, vaari, mummu, sisko, veli, eno, serkku. Ihmissuhdettahan ne termit eivät kuvaa: kaksi serkkuani ovat edelleen serkkujani, vaikka en ole nähnyt kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ja luultavasti näen kaverieni (sic) lapsia enemmän kuin sisarusteni, mikä voi lopulta tarkoittaa sitä, että ne lapset ovat arjessa läheisempiä kuin sisarusteni lapset. (Kaverieni lapsia? Hyvä ihme. Tulipa se “kaveri”-sanan tyhjyyskin todistettua. Tarkoitan lähinnä kahta tiettyä ystävääni ja kahta tiettyä lasta. I:lle ja M:lle terveisiä, näin julkisesti. Ns. “kavereillani” on paljonkin lapsia, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Nollasana, todellakin.)

Mummuni muuten tituleeraa Virtua nimenomaan “kaverikseni”. Tai tituleerasi, kun vielä muisti. “Mitä se sun kaverisi tekeekään? Onko se töissä?” “Sulla ja sun kaverilla on kaikki hyvin? Lempi kukoistaa?” Tietääkseni myös vanhan kansan homot kutsuivat miesystäviään “kavereikseen”, ainakin jos joihinkin Tom of Finland -sitaatteihin on luottamista. Vanhemman sukupolven suussa “kaveri” on diskreetti ilmaisu sille, että ei olla kihloissa, mutta jotain kuitenkin. Ikäänkuin häiritsevä ulkoaviollisuus verhottaisiin tällaiseen ystävällisen neutraaliin termiin.

Blogsomen ansiosta olen saanut nauttia sellaisestakin hassusta jutusta kuin siitä, että voin seurata millä Google-hakusanoilla blogiini päädytään. Esimerkiksi tämän vuoden aikana joku tai jotkut ovat joka päivä tulleet blogiini hakusanalla “teiniporno”. Myös karvoitus on aina ajankohtainen asia: “häpykarvojen ajelu”, “karvaton häpy” ja “karvainen häpy” ovat kiinnostaneet monia. Jostain syystä sana “häpy” liittyy aina tavalla tai toisella näihin karva-hakusanoihin, sillä kukaan ei ole etsinyt “säärikarvojen ajelua” tai “karvatonta kämmentä” tai “karvaista kaveria”. Hätkähdyttävin karvahaku koskee kuitenkin “emättimen karvoitusta”. En voi olla ihmettelemättä, mitä hakusanan käyttäjän päässä on liikkunut - onko kyse vain lipsahduksesta, vai onko hakija yrittänyt oikeasti saada selville kasvaako emättimessä karvoja? Ja voiko emättimessä kasvaa karvoja, noin ylipäätään?

Varsin usein hakusanalistassa on häihin liittyviä sanoja, kuten “hauskat puheet hääparille”, “hää puhe”, “veljen puhe häissä”, “morsiamen isän puhe”, “hääkakku” ja “morsiamenryöstö”. Tunnen yhtäaikaa sekä omituista huvittuneisuutta että pienoista syyllisyyttä siitä, kuinka joku toiveikas häitä suunnitteleva henkilö on yrittänyt etsiä tietoa ja päätynyt sitten koko hää-konseptia dissaavaan tekstiin.

Joku puolestaan on etsinyt “Öljyttyjä pakaroita”, kahtena eri päivänä. Ja tosiaan isolla alkukirjaimella kirjoitettuna. Porno-, karva- ja häähakusanat vielä ymmärrän, mutta “öljytyt pakarat”? Jostain syystä haku vei vieläpä Keittokirja-kategoriaan, mikä tuntui entistä omituisemmalta. Aloin epäillä tehneeni jonkun typon kirjoittaessani jostain keskiaikaisesta reseptistä (öljytyt pakorat?). Piti sitten tehdä itse se Google-haku, jotta sai selville, että mistä niitä öljyttyjä pakaroita löytyy. No Beautiful Agonya käsittelevästä tekstistä, jossa käsittelin pornon ruumiillisuusihanteita. Siinä mainitsin keittokirjaprojektimmekin, joten olin luokittanut tekstin myös Keittokirja-kategoriaan.

Myös “tupeeraus 1900-luvulla” (???), “teatterikiikarit”, “Artificial Girl 2″, “jouluisia runoja”, “Markku Pääskynen” ja “sataako tänä jouluna etelään lunta” ovat kiinnostaneet hakukoneen käyttäjiä.

Ylivoimaisesti eniten tähän blogiin on kuitenkin päädytty pornon toivossa. Kahden viimeisen kuukauden aikana Googlen kautta blogiini on tultu 209 kertaa. Näissä hauissa on mainittu sana “porno” 86 kertaa, eri muodoissa ja yhteyksissä. Usein toistuvien “teinipornon”, “amatööripornon” ja “pornokuvien” lisäksi on etsitty “pantteripornoa”, “seksuaalivähemmistö pornoa”, “pornolehtien ikärajoja”, “pornopelejä”, “miten tehdä pornoa”, “pornoa puhelimeen”, “naisille pornolehtiä” ja “pornokuvia vanhoista naisista”. Häiritsevää kyllä, myös “alaikäistä pornoa” ja “japanilaista lapsi pornoa” etsimällä blogini on löydetty. Kaikkien pornoaiheisten hakusanojen lisäksi on sellaisia rajatilapornohakuja, kuten esimerkiksi “lindan nakukuvat”, “lesbopari +kuvat”, “kuvia rinnoista”, “hustler” “seksiä japanista” ja “alastomia naisia jossa on paljon kuvia”. Onkohan viimeisessä haussa ollut tavoitteena löytää tatuoituja naisia?

Kaikkinensa jotenkin pornoon liittyviksi mieltämiäni hakuja on 118. Tästä muuten rajasin karvajutut kokonaan pois. Tiukkojakin rajauksia käyttämällä yli puolet Google-hakusanoista, joiden avulla blogini on löydetty, liittyy jotenkin pornoon. Myös ylipäänsä seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä hakusanoja, jotka eivät sinänsä liity pornoon, on käytetty varsin runsaasti. Näitä ovat vaikkapa “biseksuaalisuus”, “polyamorisuus”, “ilmeet orgasmin aikana”, “dildot” ja “monta kertaa keskimäärin nuoret harrastavat seksiä”.

Sellaisia hakusanoja, jotka eivät viittaa suoraan seksuaalisuuteen, on noin kahdeksisenkymmentä. Osa näistäkin on rajatapauksia, sillä esimerkiksi “Kiira Korpi”, “Nastassja Kinski” ja “karvattomuus” kuulostavat aika eroottisuuntautuneilta hauilta. Ja luulenpa, että esimerkiksi hakusanalla “posliiniksi” on haettu jotain muuta kuin Arabian keräilylautasten luetteloita.

Olisi kiintoisaa tietää, kertooko tämä hakusanojen pornopainottuneisuus enemmän siitä, että olen käsitellyt blogissani pornoa, vai siitä, että ihmiset ylipäätään käyttävät Googlea pornon etsimiseen. Ja kiintoisaa on myös nähdä se, vähenevätkö pornohaut sitä mukaa kun porno lakkaa olemasta itselleni ajankohtainen pohtimisen aihe, vai houkuttavatko vanhat pornojutut jatkuvasti uusia kävijöitä.

Tässä vaiheessa vuotta pitäisi varmaan tehdä inventaaria edellisestä, mutta enpä taida jaksaa. Palaan kartoittamaan kulunutta pornovuotta vasta, kun jaloissa roikkuvat tekemättömät pornoiilimadot irtoavat. Ne pari edelleen keskeneräistä artikkelia, nimittäin. Ja SQS:n seuraava numero, prkl.

Pornoiilimadoista huolimatta ilmoittauduin tänään työttömäksi. Työkkäri on pistetty uusiksi sitten viime näkemän, minkä olisi tietysti voinut päätellä niistä Työkkäriä ympäröivistä rakennustelineistä. Jonotusaika oli puolitoista tuntia, enkä tietenkään ollut muistanut ottaa kirjaa mukaan. Kävin sitten kuikuilemassa Työkkärin naapuriin sopivasti sijoitetussa erotiikkaliikkeessä, jossa en viime vuonna jostain syystä käynyt lainkaan, pornoiluista huolimatta. Olen käynyt siellä viimeksi silloin, kun edellisen kerran oli asiaa Työkkäriin. Mahtaakohan se liike pysyä pystyssä Työkkärin jonojen ansiosta? En ostanut mitään, mutta pistin mustan vyötärökorsetin tilaukseen. Oli jo aikakin hankkia sellainen, sanoisin.

Mutta olinpa sitten taas typerä siellä Työkkärissä. Tekisi mieli lyödä nyrkillä ottaan. Olin jo lähdössä pois sieltä, kun kysyin, että “miten pitkät käsittelyajat työvoimatoimikunnalla on?”, johon työvoimaneuvoja, että “ei meillä käsitellä työvoimatoimikunnassa hakemuksia, paitsi jos tekee jotain opintoja - teetkö sinä?”. Minä sitten kerroin, että joo, lisurin tein ja tutkinto on tulossa ulos parin kuukauden päästä. Verikoira työvoimaneuvojan sielussa heräsi, ja rupesi heti pyörittelemään papereita ja täyttelemään lomakkeita. Minä kirosin itseäni, ja ajattelin, että hemmetti vieköön, miksi piti pullauttaa suusta se totuus - tuskin siitä olisi hirtetty, jos olisin parin kuukauden päästä mennyt tutkintopapereiden kanssa sinne ja sanonut, että tämmönen, oho, enpä muistanutkaan kertoa.

Nyt sitten on uusi aika kahden viikon päähän. Siihen mennessä pitäisi hankkia sekä työtodistus että selvitys opintojeni tilasta. Olen sen verran aiemmista kokemuksista traumatisoitunut, että muutaman paperin hankkiminen ja Työkkärissä ramppaaminen aiheuttaa suhteettoman suuren vitutuksen.

Joka tapauksessa olo on oudon vapautunut. Olen koko viime vuoden hysteerisesti kyttäillyt tekemiäni työtunteja, ja on ihanaa päästä siitä eroon. Työkkärivitutuksesta ja edelleen keskeneräisistä teksteistä huolimatta tuntuu siltä, että elämässä voisi olla aikaa muullekin kuin akateemisille pyrinnöille. Pitkästä, pitkästä aikaa (kahteen vuoteen?) minulla ei ole hirveää pinkkaa tekemättömiä töitä jonossa. Toki olen luvannut rustata muutamia populaareja tekstejä pariinkin eri julkaisuun, mutta ne eivät (ainakaan vielä) tunnu sellaisilta myllynkiviltä kuin vaikkapa Lissu.

Tein muuten uudenvuodenlupauksen: alan irkata enemmän. En ole viimeisimmän vuoden aikana ehtinyt ja ehkä jaksanutkaan roikkua irkissä juuri lainkaan. On kuitenkin muutama ihminen, joihin pidän yhteyttä lähinnä irkissä, ja pitkäaikainen irkkaamattomuus on valitettavasti tarkoittanut sitä, etten tiedä yhtään mitä niille ihmisille kuuluu. Irkkaan IRCnetin puolella nickillä jek (tai jek_), jos joku joskus haluaa laittaa messagea. Satunnaisesti olen heilunut myös b2irc.netissä, jospa sielläkin voisi ruveta enemmän roikkumaan.