Jatulintarha

Olen kirjoittanut taas tarinan pitkästä aikaa. Haluan muistaa kaksi tarinoiden kirjoittamiseen liittyvää tunnetta, jotka ovat minulle kirjoittamisen ydintä, sitä mitä en kertakaikkiaan mistään muusta aktiviteetista saa. En tiedä, ovatko ne tarinoiden kirjoittajille yleisiä tunteita, vai ovatko nämä vain ne tunteet, joista minun on tarpeen pitää kiinni muistaakseni mikä elämässä (minun elämässäni) on tärkeää.

Minulla on ollut ainakin puolisen vuotta eräs tarinan idea, jota aloin vähän ennen joulua kiireellä pukertaa kasaan. Tarinan kirjoittamisen kiire ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin akateemisen kirjoittamisen kiire, sillä tietyssä mielessä kiire antaa myös luvan keskittyä vain tarinaan - muutenhan koko toiminta on harrastelijakirjoittelijalle tarpeetonta huttua, jota sopii harrastaa vain vapaahetkinään.

No, aloin siis kirjoittaa, tarinan runko ja tapahtumat kutakuinkin selkeinä päässäni. Sitten yhtäkkiä jostain ilmestyy henkilöitä, maisemia ja tapahtumia, joita en ole suunnitellut. Silti niiden paikka tarinassa tuntuu välttämättömältä, ainakin kirjoittamisen hetkellä. Myöhemmin voi tietysti joutua raapimaan paljonkin ylimääräistä tarinoista pois, mutta se on samantekevää: olennaista on tunne siitä, että tarina elää. Että huolimatta kirjoittavasta minästä tarina päättää itse osan omasta olemassaolostaan.

Tunne siitä, että tarina menee omalla painollaan eteenpäin, oli hyvin voimakas, liki humalluttava. Koska en tämän vuoden aikana ole kirjoittanut juuri muuta kuin akateemisia tekstejä, olin ehtinyt unohtaa, kuinka irrationaalista ja intuitiivista tarinan kirjoittaminen voi olla. Akateemisessa kirjoittamisessa tekstin mukaan menemiselle on varsin vähän tilaa, ja sen tekstihumalan jälkeen tajusin, että olen kaivannut sitä tunnetta aivan helvetisti.

Toinen tunne tuli tänään. Minulla on romaanimittaisen fantasiatarinan idea, jota olen pyöritellyt päässäni vuosia. Ensimmäiset sen tarinan jyväset ovat ainakin viisitoista vuotta vanhoja. Muutaman vuoden ajan minulla on ollut aika selkeä kuva siitä, mitä tarinassa tapahtuu, mutta ei sen enempää aikaa kuin innostustakaan ruveta kirjoittamaan sitä. Kun on ollut muutakin kirjoitettavaa, sekä muita tarinoita että vaikka Lissu.

Olen laiskasti ajatellut sitä tarinaa jonkun verran nyt syksyllä, eli lähinnä makustellut, että jaksaisiko sitä ottaa käsittelyyn, ja millaisia kuvia päässäni syntyy siitä tarinasta. Minulla on ollut epämääräinen tunne, että joku palikka siitä tarinasta puuttuu. Sellainen palikka, joka saisi sekä innostukseni heräämään että antaisi tarinalle jonkun uuden näkökulman.

Kävelin tänään kaupungin halki. Lunta satoi hiljalleen, ja katulamppujen valo teki kaikesta oranssinväristä. En muista mitä ajattelin, vai ajattelinko erityisesti mitään, kun yhtäkkiä hoksasin minkä palikan tarina vaatii.

Äkkiä tarinassa on miljoona uutta merkitystä, näkökulmaa ja sivutarinaa. Erilaisia mahdollisuuksia on rajattomasti. Tarina avautuu moneen suuntaan, näköpiirin yli, ja silti on tunne siitä, että tarina on siellä, vaikka sitä vielä ei näekään. Tunne muistuttaa rakastumista, mutta siinä missä rakastumisessa on sellaisia hankalia osapuolia kuin muita ihmisiä, tarina on omissa käsissä. Toki tarinan hahmot voivat käyttäytyä (ja käyttäytyvät) yhtä odottamattomasti, sietämättömästi ja ihastuttavasti kuin oikeatkin ihmiset, mutta se on osa kirjoittamisen viehätystä. Tarinassa voi tapahtua mitä tahansa, kun arjessa ja elämässä on vain tietty setti asioita, jotka ovat oikeasti mahdollisia. Jo pelkästään siksi, että ihmiselämä on lyhyt. Ja toisekseen siksi, että on olemassa fysiikan lakeja ja muita vastaavia, joista ei pääse eroon.

Tätä kirjoittaessani sain uuden oivalluksen: en olisi löytänyt puuttuvaa tarinan palikkaa, ellen olisi lukenut tiettyjä akateemisia opuksia ja pohtinut tiettyjä tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Olen huomannut aikaisemminkin, että loppujen lopuksi lähes kaikki, mitä teen, palvelee viime kädessä tarinoiden kirjoittamista. Kunnon akateeminen tutkija ei tunnustaisi tätä ääneen, mutta olen paljon onnellisempi löytämästäni tarinan palikasta kuin niistä akateemisista ajatuksista, jotka johtivat siihen.

Haluan pitää kiinni molemmista kuvailemistani tunteista. Oli varsin hyvä saada ne (kokea ne?) tällaisen über-akateemisen vuoden päätteeksi, eräänlaisina muistutuksina siitä, mikä minun kohdallani johtaa parhaiten yleiseen tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen.

(”Enemmän ttunnetta” on muuten seinäkirjoitus eräässä alikulkukäytävässä Syynimaan ja Linnanmaan välissä. Oululaiset seinäkirjoittelijat ovat pahamaineisen huonoja oikeinkirjoituksessa.)