Jatulintarha

Minulla taitaa olla ammatillinen kriisi, joka on varmaan alkanut jo viime syksyn Työkkärisotkujen aikoihin. Tällä hetkellä olen helpottunut siitä, että tosiaan voin heittäytyä työttömäksi vuoden alussa ja miettiä onko missään mitään järkeä. Vaikka oman akateemisen urani kannalta vuosi on ollut varsin tuloksekas, akateemisen uran yleinen mielekkyys on alkanut pahasti epäilyttää. Akateemisessa tuttavapiirissäni on ihmisiä kaatunut kuin dominonappuloita. Yksi itsemurha, yksi vielä epäselvä todennäköinen kuolemantapaus, masennuksia ja burnouteja. Terveimmät ja pystyvimmät jättävät yliopiston kun vielä voivat ja ryhtyvät opettajiksi, vapaiksi toimittajiksi tai taivaanrannan maalareiksi. Muut yrittävät pukertaa hampaat irvessä ja toivoa parempaa huomista.

Totuus on, että akateeminen elämä on hengenvaarallista, eikä sitä voi suositella kenellekään - edes täysijärkiselle. Yön synkkinä tunteina lähes jokainen tuntemani humanistitutkija epäilee homman mielekkyyttä. Tiedän, että on olemassa optimistisia ja intoutuneita tutkijoita, joita ei huoli paina, mutta he ovatkin valmiiksi vinksahtaneita tai tutkivat Kekkosta.

Eilen tuli Acatiimi, ammattiliittoni Tieteentekijöiden liiton jäsenlehti, ja se oli piinallista luettavaa, kuten aina. Piina alkoi jo pääkirjoituksesta, jonka otsikkona on “Onko Suomella varaa huippuyliopistoihin?” Elinkeinoelämän päättäjät ja muut akateemisesta maailmasta täysin pihalla olevat idiootithan moittivat suomalaista yliopistojärjestelmää siitä, että suomalaisyliopistot eivät ole tarpeeksi korkealla kaiken maailman ranking-listoilla. Ratkaisuksi esitetään mm. sitä, että silpaistaisiin järjestelmästä turhat rönsyt (so. maakunnalliset yliopistot) pois ja keskityttäisiin luomaan muutamaa “huippuyliopistoa”. Ei tarvitse kauaa Suomen maantiedettä miettiä, kun käy selväksi, minne ne “huippuyliopistot” sitten sijoittuisivat.

Pääkirjoituksen kirjoittaja, Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen muistuttaa, että ulkomaiset ns. huippuyliopistot keskittyvät tutkimukseen eivätkä perusopetukseen suomalaisyliopistojen tapaan, ja että henkilökuntaa on rutkasti enemmän kuin suomalaisyliopistoissa. MIT:issä, käsittääkseni maailman parhaassa teknillisessä yliopistossa, on neljä opiskelijaa yhtä proffaa kohden - Suomen yliopistoissa on 64 opiskelijaa per proffa. Ei voi vaatia MIT:in tuloksia, jos ei ole MIT:n resursseja.

Kun Acatiimia selaa eteenpäin, niin piina jatkuu: yliopistohenkilökunnan vuosittainen kokonaistyöaika on 1600 tuntia. Opetus- ja tutkimushenkilöstön vuosittainen työaika kuitenkin ylittää selvästi ko. tuntimäärän. Hiljattain eräs tuttu assarin sijainen valitti, kuinka kaikki aika menee laitos- ja opetustehtävissä, eikä omaa tutkimusta ehdi tehdä. Koko ajan on työpaikan menettämisen pelko persiessä, koska assarin pitäisi osoittaa vieneensä jatko-opintojaan eteenpäin. Tämä assarin sijainen sanoi inhoavansa kaikkia byrokraattisia paperitöitä ja olevansa huono niissä, ja että niiden hoitaminen vie enemmän energiaa kuin oma tutkimus koskaan. Tällainen tilannehan on täysin älytön: jos ihminen haluaisi välttämättä keskittyä hallinnollisiin hommiin, hän lähtisi jo alkujaan opiskelemaan hallinto- ja taloustieteitä muiden tieteenalojen sijasta. Ja menisi sitten johonkin firmaan kovapalkkaisiin töihin eikä yrittäisi kitkuttaa yliopistossa.

Proffat puolestaan tekevät töitä keskimäärin 2251 tuntia. Ne 1600 tuntia kertyvät jo opetus-, hallinto- ja asiantuntijahommista. Hallinnollisiin tehtäviin menee jopa enemmän aikaa kuin itse tutkimukseen. Niinpä proffat tekevät tutkimusta “vapaa-ajallaan”. Ja jos eivät tekisi, niin eiväthän he pysyisi oman alansa kehityksessä mukana ja virkauran jatkuminen olisi vaarassa. Saattaa olla naiivi näkemys, mutta ainakin minä näen professuurin tietynlaisena tutkijan virkauran huippuna - mutta onko sillä huipulla mitään merkitystä, jos huipulla oma tutkimus on toisarvoista kaikenmaailman turhanaikaisen paperinpyörittelyn jälkeen?

Mitä ihmeen järkeä jatko-opinnoilla ylipäätään on, jos niiden jälkeen ei ole luvassa sen enempää turvallista ja vakiintunutta työuraa kuin mahdollisuutta tehdä kutsumustyötään eli tutkimusta?

Akateemiset orjatyöläiset ovat iloisia pienistä murusistakin, mikä käy ilmi myös Acatiimin keskustelua-osastolla, jossa vastikään 16 kuukauden palkallisen tutkijakoulupaikan saanut jatko-opiskelija, entinen apurahatutkija, Stiina Hänninen, kysyy: “Huoleni on, mistä tutkijakoulun jälkeen löydän seuraavan pätkätyön, josta maksetaan 1800 euroa kuukaudessa ja jossa työkaverit avaavat shampanjapullon ja onnittelevat sähköpostein, kun työnantaja päättää maksaa minulle palkkaa. Ja jos tulevaisuudessa työllistyn yliopistolaitoksen ulkopuolelle, mistä löydän kollegoita, joiden mielestä alle kahden tonnin palkka on juhlimisen arvoinen?”

Nauroin kyyneleet silmissä Hännisen kirjoitusta, jossa hän ironisen innostuneesti kuvailee nyt tutkijakoululaisena saavansa nauttia sellaisista ihmeellisen upeista eduista kuin työterveyshuolto, eläkekertymä, ansiosidonnainen sairaspäiväraha ja työtapaturmavakuutus. Peräti kuudentoista kuukauden ajan! Hurraa! Onnittelut hänelle, todellakin, täydestä sydämestäni.

Mietin kuitenkin, että olisiko sitä muitakin mahdollisuuksia tehdä mielekästä työtä kuin yliopisto, joka tuntuu tarjoavan mahdollisuuden tehdä tutkimusta vain ohimennen, silloin tällöin. Joko lyhyissä pätkissä tai sitten hallinnollisten hommien ohella. Minä olen saanut nauttia tutkimuksen teosta koko vuoden, mutta vuosi on lyhyt aika.

Toivottavasti työttömyysvuoden aikana jotenkin selviäisi, mihin suuntaan tätä elämäänsä pitäisi oikein viedä.