Jatulintarha

Kävin eilen Vesa Rannan valokuvanäyttelyn “Olla minä - Being me” avajaisissa kaverin kanssa. Näyttelystä, joka mainostekstin mukaan “nostaa esille ihmisten ja identiteettien monimuotoisuuden sekä niitä tapoja, joilla ihmiset kokevat ja/tai rakentavat ruumiillisuuttaan tässä kulttuurisessa vuoropuhelussa oman identiteetin ja ihanteiden välillä”, on tietysti paljonkin sanottavaa, mutta erityisesti yksi kuva tuotti kokemuksen, jota sietää pohtia tarkemmin.

Kuvassa seisoo pieni goottipoika, mustaksi värjätty tukka silmillä ja yläruumis paljaana. Ilme on uhmakas, ja uhmakkuutta korostaa taskusta pilkistävä tupakka-aski ja metallinastavyö. Asento ei kuitenkaan ole erityisen uhmakas, vaan haavoittuva - toinen käsivarsi roikkuu sivulla, pehmeä kyynärtaive ja kämmen katsojaa kohti, ja toinen on painettuna vatsaa vasten, suojelevana eleenä. Haurautta korostaa valaistus, joka tekee ihon lähes läpikuultavaksi. Arvioimme pojan 14-15-vuotiaaksi. Todennäköisemmin nuoremmaksi kuin vanhemmaksi.

Häiritsevää kuvassa oli se, että poika koodautui minun silmissäni sekä lapseksi että seksuaalisesti puoleensavetäväksi. Murrosikäisen uhman merkit, eli tupakka-aski ja metallinastavyö, vain korostivat lapsekkuutta. Poika oli kuin suoraan yaoista repäisty, ja jotain ironiaa on siinä, että olin juuri aiemmin päivällä kirjoittanut pornomanga-artikkeliini kappaleen siitä, kuinka yaoin androgyynit mieshahmot voivat herättää pederastista halua.

Kaverini sanoi pojan näyttävän jotenkin tutulta, ja seuraavaksi poika kävelikin ovesta sisään, minua yli päätä pidempänä, mustassa trenssissä ja kitarakotelo selässään. Siitä huolimatta, että tyyppi oli edelleenkin todella söpö, mielikuva lapsesta rikkoutui heti. Kävi ilmi, että kyseessä oli kaverini entinen kämppis, jolla on ikää kymmenisen vuotta arviotani enemmän.

Näin jälkikäteen ajateltuna kokemani helpotuksen tunne on vielä häiritsevämpi kuin ensimmäinen kokemukseni kuvan edessä. Miksi tieto lapsekkaalta näyttävän mallin iästä muuttaa yhtäkkiä seksuaalisen halun sallituksi?

Ja miksi seksuaalinen halu alaikäiseltä näyttävää poikaa kohtaan määrittyi minun mielessäni välittömästi kielletyksi? Kuva on asetettu galleriaan katsottavaksi, ja kai yleisöllä on oikeus kuvien äärellä koettuihin tunteisiinsa? Miksi bodariruumista kohtaan tuntemani lievä vastenmielisyys on hyväksyttävämpää kuin halu poikaruumista kohtaan? Muotokuva on kaukana lapsipornosta, ja sen katsominen tuskin johtaa siihen, että alan hulluna latailla lapsipornoa verkosta ja kyttäämään naapurin kakaroita.

Olen aiemminkin ajatellut, että pedofiliahysteria on mennyt jo ihan absurdiksi - esimerkiksi amerikkalaismarkkinoilla julkaistuissa pornomangoissa on kaikissa merkinnät, että “kaikki sarjakuvan hahmot ovat yli kahdeksantoistavuotiaita!!”. Oikeastaan ei tarvitse mennä edes pornomangoihin asti: samoja tekstejä on myös satunnaista tissien vilauttelua sisältävissä teinipoikien mangoissa. Mitä merkitystä on piirroshahmon kuvitteellisella iällä? Jos piirretään lapsi, ja sanotaan sen olevan 18, muuttaako se muka kuvaa jotenkin? Mangahahmot eivät ruumiinmuodoiltaan ja kasvoiltaan edes muistuta todellisia ihmisiä.

Ylipäätään ikään tuijottaminen on todella kaksinaismoralistista. Lainsäädännöllisesti sillä on merkitystä, sillä täysi-ikäisyydelle on olemassa tietyt, valtioittain vaihtelevat rajat. Iällä on myös suora korrelaatio siihen, miten kypsä yksilö on tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Alle 18-vuotiaan ei ole järkevää sen enempää juoda viinaa, ajaa autoa, äänestää kuin esiintyä pornossakaan. (Nuorten kuskien kolaritilastot huomioon ottaen voisi kysyä, kannattaisiko kahden ensimmäisen ikärajaa vielä nostaakin.)

Mutta jos ikäraja on jonkinlainen hyväksyttävyyden mitta sinänsä, ollaan todella hämärillä rajoilla. Alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on itsestäänselvästi tuomittavaa, mutta onko itse halu tuomittava? Jos tuijotetaan pelkkää ikärajaa, kysymys kierretään. Laaja teinipornon genre, jossa täysi-ikäiset näyttelijät on yritetty saada näyttämään ikäistään nuoremmalta, perustuu halulle alaikäistä kohtaan. Teiniporno on kuitenkin laillista, sillä, Valtion elokuvatarkastamoa siteeraten, “suurin osa teinipornoa on tavallista kovaa pornografiaa, jossa on asianmukaiset tekijätiedot alku- tai lopputeksteissä sekä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä”. Jostain syystä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä tekee halun sallituksi, siitä huolimatta, että ilman alaikäisen hahmoa koko genreä ei olisi edes olemassa.

Se, että koin taidekuvan äärellä oman halureaktioni kielletyksi, ja että helpotuin kuullessani mallin todellisen iän, kertoo siitä, että olen sisäistänyt tämän ikärajaan tuijottavan ajattelutavan.

Harmittaa, etten ole vieläkään saanut luettua Lee Edelmanin opusta No Future - Queer Theory and the Death Drive, jossa takannen mukaan “Edelman argues that the child, understood as innocence in need of protection, represents the possibility of the future against which the queer is positioned as the embodiment of a relentlessly narcissistic, antisocial and future-negating drive”. Edelmanin avulla voisi ehkä päästä syvemmälle siihen kulttuuriseen arvojärjestelmään, jossa iästä tulee halua normittava.

Blogitekstin otsikko on muuten viittaus Phaedraan, Euripideksen tragedian naishahmoon, joka rakastuu poikapuoleensa, nuoreen Hippolytokseen. Ennen kuin joku luulee minua sivistyneemmäksi kuin olenkaan, myönnän että en edes tietäisi Phaedran tarinaa, ellei omituiselta kuulostava nimi esiintyisi Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin biisissä Some Velvet Morning. Jungilaista synkronismiahan se on, että paheellista pederastista halua käsittelevää blogikirjoitusta kirjoittaessaan kuuntelee musiikkia, jossa on viittauksia samaisen halun klassisiin ilmentymiin…