11.12.2006
Hää hää
Olin viikonloppuna häissä. Kokemus oli yhtä aikaa sekä lievästi ahdistava että mielenkiintoinen. En tunne hääparia kovin hyvin, mikä antoi mahdollisuuden tarkastella häärituaalin muotoa ilman samastumista pariin. Edellisistä häistä, joissa olen ollut, on nelisen vuotta aikaa, ja silloin avioitujana oli läheisehkö kaverini. Tuo pariskunta piti kahdet häät, eli käväisi ensin yhdellä paikkakunnalla maistraatissa ja toisella piti juhlat. Siten siitä on aika kauan aikaa, kun olen viimeksi ollut kunnon kirkkohäissä.
Olin unohtanut, kuinka selkeästi häärituaali rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Totta kai minulle oli aiemminkin itsestäänselvää, että häärituaali tekee sen, mutta en muistanut miten toistuvaa se on sekä kirkollisessa seremoniassa että itse hääjuhlassa. “Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi”, nähkääs. Pappi piti pienen saarnan, tai puheen hääparille - en ole varma termistöstä. Joka tapauksessa saarnan ytimenä ei suinkaan ollut rakkaus, vaan se, kuinka avioliitossa olevien pitää pysyä erossa houkutuksista ja kilvoitella.
Hääjuhlassa taas oli pikkuhauskaa ohjelmaa, jossa miehet sitä ja naiset tätä. Siinä vaiheessa kun miehiltä ruvettiin keräämään vasemman jalan kenkiä, me liukenimme paikalta. Niitten kenkien avulla nimittäin oli tarkoitus arpoa miehille naispuoliset tanssipartnerit ja Virtua alkoi hirvittää.
Kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että kyllä mieheyden, naiseuden ja yksiavioisuuden täytyy olla tavattoman heikkoja rakennelmia, kun niitä täytyy niin voimakkaasti vahvistaa.
Ahdistava kokemus oli siitä syystä, että samalla kun häärituaaliin on sisäänrakennettuna tietynlainen sukupuoli- ja parisuhdeihanne, niin se on myös vaihtoehdoton. Häissä nimenomaan yksi tietynlainen tapa järjestää elämänsä ja ihmissuhteensa nostetaan ihanteeksi, ja siinä ei kertakaikkiaan ole tilaa millekään muulle. Siten kaikkien häihin osallistuvien pariskuntien oletetaan hyväksyvän se ihanne annettuna. Se, ettei hyväksy ihannetta, tarkoittaa hääparin suhteen ja avioitumisvalinnan väheksymistä. Ainakin, jos siitä puhuu ääneen.
Ennen häihin lähtöä sanoin Virtulle, että “Katoppa vaan, meiltä kysytään varmasti, että koskas meidän häät on”. Ja niinpä kysyttiin. Sulhanen kysyi sitä Virtulta, ja Virtu sanoi vastanneensa, että “Ei ole suunnitelmissa. Saattaisimme ehkä rekisteröidä parisuhteemme, mutta valitettavasti olemme väärää sukupuolta”. Tai jotain sellaista. Joka tapauksessa olemme kumpikin eri sukupuolta kuin se, millaista sukupuolta häärituaali rakentaa.
Häärituaalissa vahvistetaan yhden Miehen ja yhden Naisen yksiavioista parisuhdetta, ja samalla kaikki muut rituaaliin osallistuvat kutsutaan vahvistamaan hääparin parisuhdetta omalla parisuhteellaan. Tämäkin oli hiukkasen ahdistavaa: siinä joutuu itse asettumaan sellaiseen rooliin, jossa toimii peilinä hääparin suhteelle. Tässä tapauksessa meidänkaltaisemme avioitumaton pari määritellään joko tulevaisuudessa avioituvaksi tai epäonnistuneeksi.
Lähdimme pois ennen hääkimpun heittoa, mutta ehdin jo kaavailla miten välttyä moiselta, jos olisimme jääneet sinne pitemmäksi aikaa. Minut on kerran aiemmin maanittelemalla maaniteltu hääkimppua tavoittelemaan. Silloin vedottiin siihen, kuinka hääkimpun heitto on hauska leikki, ja enhän minä nyt voi olla niin huumorintajuton, etten siihen osallistuisi. Tietenkään en saanut kiinni. Jos olisi lentänyt minua kohti, olisin väistänyt.
Joku voisi tietysti sanoa, että “jos et niele sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta, niin älä sitten mene häihin”, samalla tavoin kuin tohtoripromootio-ohjeissa lukee, että “jos et perusta pukujuhlista ja etiketistä, niin älä osallistu promootioon”. Ohjeessa on siis ajatuksena se, ettei pidä pilata juhlaa muilta kritiikillään. Olen jossain määrin samaa mieltä promootio-ohjeen kanssa sen vuoksi, että promootio on nykyään rituaali rituaalin vuoksi ja siihen osallistuvat vain ne, jotka haluavat. Promootiolla ei kuitenkaan ole todellista merkitystä, sillä promovoimaton tohtori on ihan yhtä tohtori kuin promovoitukin. Häärituaalilla on kuitenkin niin suuri yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys, ettei siltä voi sulkea silmiään. Avioitumattoman ja avioituneen pariskunnan välillä on lainsäädännöllisesti ja institutionaalisesti iso ero.
Kun en tunne paria kovin hyvin, niin silmiinpistävää häissä oli myös se, miten tarkkaa kaavaa ne noudattivat, ja miten samanlaisia kaikki häät loppujen lopuksi ovat. On morsiamen isän puhe, kakunleikkuu, häävalssi ja morsiamenryöstö. Kyse on varmaan osittain siitä, että tarkan kaavan mukaan seurattava rituaali antaa turvaa tilanteessa, jossa paljon toisilleen vieraita ihmisiä on lätkäisty samaan tilaan. Luultavasti kaavasta kovasti poikkeavaa hääparia pidettäisiin itsekkäänä, kun sukulaiset kuitenkin odottavat perinteisiä häitä. Hääjuhlan yksilöllisyyden rajat ovat varsin kapeat.
Olen ollut kertaalleen pakanahäissä, jotka pidettiin paljaan taivaan alla, viljanjyvistä ripotellun kehän keskellä. Rituaalin muoto oli luonnollisesti toisenlainen kuin kirkkohäissä - pariskunta esimerkiksi juotti viiniä toisilleen, sytytti kynttilät ja kiersi kehää ne käsissä. Vihkivaloina pari luki itse kirjoittamansa runot, ja sitten vaihdettiin rautasormuksia. Rituaalin erilaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin vahvasti sidottu länsimaiseen hääperinteeseen: häävalssina soi ehkä Leonard Cohenia Metsäkukkien sijaan, ja hääkakku oli vegaaneillekin sopiva, mutta ne oli silti pakko olla. En tiedä, onko edes mahdollista järjestää häitä ilman häiden kaavaa - olisivatko ne silloin edes häät?
Kun häissä rituaalikaava on niin olennainen, niin voisivatko häät olla pelkkää muotoa ilman sisältöä? Japanissa hääparit menevät usein kaksi kertaa naimisiin, sekä shintopyhäkössä perinteisesti että “wedding centerissä” länsimaiseen tapaan. Wedding Centerit ovat anakronistisia kopioita länsimaisista rakennuksista ja kirkoista, joissa opiskelijapojat tienaavat hyvät rahat työskentelemällä “pappeina”, eli siis käytännössä näyttelemällä papin roolin. Jos kerran papin roolin voi näytellä, niin miksei sitten niitä muita? Miksei sitä voisi järjestää prinsessahäitä ja vuokrata jostain Antti Tuiskun tai Tomi Metsäkedon näköistä sulhasta päiväksi (ja ehkä yhdeksi yöksi)? Voisiko sitä mennä naimisiin vain huvikseen, vähän samaan tapaan kuin ihminen lähtee kylpylälomalle?
Jos häät olisivat pelkkä rituaali sen sijaan, että ne rakentavat tiettyjä sukupuolen ja parisuhteen normeja, niin niitä voisi ehkä ajatella sellaisena viehkona krumeluurisena jutskana, vähän lukion vanhojen päivän tyyliin. Ehkä se on antropologin ammattitauti, mutta en pysty tarkkailemaan häitä vain kahden ihmisen liiton kauniina sinettinä, vaan näen häät osana kulttuurista merkitys-, arvo- ja normijärjestelmää.
(Kyllä minulle saa edelleenkin lähettää hääkutsuja. Lupaan käyttäytyä kunnolla.)
11 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2006/12/11/haa-haa/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Antropologian luennolla proffa kertoi kummallisesta kylästä/kaupungista Intiassa, joka koetteli tiedemiesten teorioita pahemman kerran.
Avioliiton funktion voi nähdä olevan se, että saadaan varmistettua maallisen (ja henkisen) omaisuuden siirtyminen biologisille jälkeläisille, kun puoliskot ja suku kyttäävät kenen kanssa ihmiset lisääntyvät. Tämän takia on yleensä tapana asua saman katon alla.
Tässä matrilineaalisessa yhteisössä mentiin naimisiin kadun toiselta puolelta valitun henkilön kanssa siten, että lapset luvattiin toisilleen ja vietettiin seremoniat ja kumpikin palasi kotiinsa. Myöhemmin (ei voi muistaa minkä ikäisenä) vietettiin toinen seremonia, joka merkitsi sitä, että morsian voi aloittaa seksuaalisesti aktiivisen elämän eli ottaa miesvieraita vastaan. Kumpikin edelleen asui oman sukunsa eli äidinpuolen sukulinjaa myöden perityssä talossa.
Kun lapsi syntyi, isäksi julistetaan jonkinlaisen “isyysrahan” maksava henkilö. Kysyin erikseen massaluennolla, että tarkoittiko tämä tosiaan että isänä voidaan pitää miestä, joka ei ole koskaan äidin kanssa kuksinut ja vastaus oli myöntävä.
Aviopuolisoiden/sukujen (ilmeisesti ainokainen olennainen) velvollisuus oli järjestää monttubileet toisen kupsahtaessa.
Toinen kummallinen häihin liittyvä juttu, jota olen jäänyt kelaamaan, on islamilainen väliaikainen/kausiluontoinen avioliitto. Joskus kuulin, että sen varjolla voisi periaatteessa “käydä huorissa” ilman, että miehen kunnia hurskaana uskovaisena siitä välttämättä kärsii.
En tunne aihetta. Jos tuo kiinnostaa sinua niin vilkaise vaikka:
http://en.wikipedia.org/wiki/Nikah_Mut%27ah#Non-Muslim_view
Comment by Suviko — 12.12.2006 @ 05:26
Meittiin häät olivat periaatteessa kaavaa noudattavat, menimme kirkossa naimisiin, tosin kukaan kirkkoon tulleista ei tiennyt ko. tapahtumasta vaan olivat tulleet kakuraisemme ristiäisiin. Pappi veti lyhyemmän kaavan mukaan, ei pitänyt puheita ja jälkikäteen häivyimme paikalta kotiin, jopa eri autoilla, mikä tosin oli vahinko. (Itse asiassa ajatus avioliitosta oli hetken päähänpisto ja kun selvittäessäni asiaa sain tietää, että siitä ainakin vielä tuolloin, sai taloudellistä hyötyä, niin mikäpä siinä)
Ja vieläkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, saamme kuulla herjoja siitä ettemme pitäneet “kunnon häitä”. Itse asiassa olemme tässä puhuneet, että eroaisimme ihan vain huvin vuoksi. Olisi hauska jatkaa yhdessä asumista ja perhe-elämää kuten ennenkin ja kertoa kuitenkin kaikille että avioliittomme murskaantui yhteiskunnan paineisiin ja nyt elämme susiparina…
Comment by johannes — 12.12.2006 @ 10:32
Suviko: Tuo intialaiskylän systeemi kuulostaa kyllä todella kiinnostavalta tavalta järjestellä sukulaisuussuhteita. Muslimien väliaikaisavioliitoista olen kuullut aiemminkin, ja se perustuu käsittääkseni siihen, että miehellä voi olla useita vaimoja, joista hän voi erota sanomalla naiselle kolmesti että “eroan sinusta”. Täten illalla avioidutaan prostituoidun kanssa, yöllä sekstataan ja aamulla erotaan.
Avioliitto ei kuitenkaan ole universaali systeemi, vaan on sidoksissa paitsi taloudellisiin siirtoihin sukujen välillä ja sukujen sisällä, myös siihen, millainen arvo annetaan verilinjalle. Niissä kulttuureissa, joissa verilinja on matrilineaarinen, ja jossa lapsen lähin miespuolinen sukulainen on biol. isän sijaan eno, ei myöskään ole kovin vahvaa avioliittoinstituutiota. Samoin avioliittoa ei ole niissä kulttuureissa, joissa eletään jonkinlaisissa ryhmätalouksissa, esim. miehet omassaan ja naiset omassaan tai sitten kaikki yhdessä. Olen eräästä populaariantropologisesta opuksesta lukenut Amazonasin kalapaloista, joiden “avioliitto” tarkoittaa sitä, että nainen siirtää riippumattonsa miehen riippumaton viereen. “Avioero” puolestaan syntyy, kun nainen ottaa riippumattonsa kainaloon ja muuttaa toiselle puolen ryhmämajaa. Koska opus on kaikkea muuta kuin tieteellinen, siinä ei selitetä systeemiä sen tarkemmin, mutta äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että koko ajatus avioliitosta ryhmämajasysteemissä on ko. opuksen kirjoittajan yksinkertaistus länsimaista lukijaa varten, joka haluaa lueskella eksoottisista kansoista ja niiden tavoista.
Harmittaa, että kulttuuriantropologian perusopinnoista on niin pitkän aikaa - pitäisi melkein lukea joku tosi perusperusopus kertaukseksi.
Johannes: kiinnostavaa, että teitä on herjattu siitä, että “kunnon häät” jäivät pitämättä. Ehkä häärituaalin häiritsevyys syntyykin siitä, että häihin liittyy ensisijaisesti yksilöllisyyden ja keskinäisen rakkauden tunnustamisen mielikuvia, vaikka tosiasiassa häärituaali on julkinen parisuhteen vahvistus ympäröivää yhteisöä varten, ja sellaisena sen täytyy tyydyttää hääparin lisäksi myös Vihtori-setää ja Eetla-tätiä, vanhempien naapureista puhumattakaan. Hääparin suhdekaan ei näytä “oikealta” ja “kunnolliselta”, ellei häitä ole vietetty “oikein” ja “kunnolla”. Huithapeleitahan ne ovat sellaiset ihmiset, jotka eivät osaa pitää kunnollisia häitä. Muistatteko muuten vielä Anitra Ahtolan punaisen hääpuvun ja siitä nousseen kohun? Kyllä sitä ihmisen täytyy mennä naimisiin kaavan mukaan ja säädyllisesti, muuten tulee iltapäivälehden toimittaja ja rankaisee.
Onnistuukohan muuten avioero sellaisessa tilanteessa, jossa pari haluaisi jatkaa asumista yhdessä? Eikö avioeroon vaadi kuuden kuukauden asumusero tms.?
Comment by Jatulintarha — 12.12.2006 @ 12:41
Nykyään Suomessa (tai länsimaissa yleisemmin) tunnutaan pitävän jopa epämoraalisena mennä naimisiin ilman rakkautta. Kaikki me tiedämme, että se tunne menee ja tulee - ja joskus tulee vielä takaisinkin, mutta yleensä muuttuu syvää ystävyyttä muistuttavaksi. Kun tästä koittaa ihmisten kanssa puhua, että onko todella syvällä ystävyydellä ja pitkään yhdessä olleen parin kiintymyksellä eroa, saa melkein metafyysisen tason ärtyneitä vastauksia, että tokihan rakkaudessa parisuhteessa on jotakin erityistä. Harvempi haluaa tai osaa lähteä kunnolla määrittelemään mitä se “jokin” sit on.
Järkiavioliitto tunnutaan sallivan maanviljelijöille ehkä muita helpommin. Yksityisyrittäjänä tilaa hoitavan on löydettävä puoliso, joka pystyy auttamaan tai joka ei ainakaan olisi este maatilan tulevaisuuden turvaamiselle. Tämän takia noiden Maajussille morsian -ohjelmien tai niistä lehdissä ja netissä syntyneen keskustelun seuraaminen vois olla kiinnostava ja paljastaa jotakin siitä miten avioliitto Suomessa koetaan?
Häiden ideaali olisi ilmeisesti sopusointuinen paketti pariskunnan muodostavien yksilöllisten ominaisuuksien esiintuomista ja tapojen/kaavan noudattamista. Sukulaisten ja suvun merkitystä korostetaan vaihtelevasti.
Ja sivuraiteelle tästä ajatuksesta eli japanilaiseen kulttuuriin. Kirjoitin vähän aikaa sit blogimerkinnän järjestetyistä avioliitoista Japanissa: http://suviko.vuodatus.net/blog/242173
Comment by Suviko — 12.12.2006 @ 21:05
Hääkakku on hyvää!;) Ja häissä saa lahjoja!;p Tanssiminenkin on kivaa.
Hääleikit saisi sen sijaan peruuttaa, samoin kaikenlaiset puheet. Tosin kai se oli aika hauska normipoikkeama, että hyvän ystäväni perinteisen kaavan häissä seisoin kirkossa ja pidin puheen bestmanin roolissa.;)
Meillä oli Jussin kanssa mielessä, että olisi voinut vaikka lähteä vihkimisen jälkeen reissuun, eikä pitää mitään juhlaa. Mutta totesimme, että sukulaiset olisivat pahastuneet siitä liikaa, joten pidimme juhlan, ja lähdimme reissuun vasta seuraavana kesänä (Turkuun). Meidän häät kun olivat lokakuussa, eikä siinä silloin ehtinyt. Juhlassa tosiaan kakku, lahjat ja tanssiminen olivat pääosassa. Oikein kivaa oli, saa ottaa kaiken irti tuollaisestakin juhlimisesta.
Olen kuullut, että muillakin on ollut enemmän normista poikkeavia häitä. Vihkimys maistraatissa, ja sitten omannäköiset juhlat. Mieheni työkaverin ja hänen vaimonsa vihkiminen suoritettiin vuohien karsinassa - miksi sitä rakennusta sanotaan, jossa pidetään vuohia? Heillä on entinen maatila, jonne ovat ottaneet pari vuohta ja jotain muita eläimiä.
Toki kirkkohäät ovat ensinnäkin se normi (vaikka aika monet menevät maistraatissa naimisiin), ja sen jälkeen juuri tuollainen juhla mitä kuvasit. Itselläni on ehkä suurin ongelma pikkuveljeni tulevien häiden suhteen, että miten pukeudun sinne, ts. miten voin pukeutua aiheuttamatta harmia veljelleni. Hän ja morsiamensa tosin poikkeavat siinä, että heidät vihitään ortodoksisessa kirkossa (veljen avovaimo on venäläinen).
Ystävyydestä ja rakkaudesta puhuttaessa kysyn, mitä eroa niillä on? Seksi?
Olisiko liikaa olettaa suhteen alkupuolen rakastumisen tunteen perustuvan ainakin pitkälti seksuaaliselle halulle? Ja ehkäpä myös innostukselle samuuden tunteesta, siitä että tuntee jakavansa jotain erityistä toisen ihmisen kanssa. Mutta eikö tuollainen tunne voi tulla myös ystävän kanssa?
Täytyisi saada tähän toinen mielipide, koska minusta on viime aikoina tuntunut, että määrittelen tunteet sanoiksi ihan omanlaisellani tavalla. Sinänsä hassua pyrkiä käsitteen määrittelyihin meileissä, jotka muuten tihkuvat viettejä.;)
Kuinka moni ylipäänsä parisuhteeseen (koska nyt pyrin samalla käsittelemään perinteistä parisuhdeajattelua) ruvetessaan kokee olevansa rakastunut kumppaniinsa? Mitä rakastuminen sisältää tunteena, tuleeko se tutustumisen ja luottamuksen myötä? Mitä oikeastaan on ihastuminen? Miksi on tärkeää tehdä ero ihastumisen ja rakastumisen välille? Miksi suhteen ja tunteiden huipentumaksi koetaan perinteisellä tavalla suoritettu avioliitto?
Ihan kuin avioituminen muuttaisi jotain…;p Paitsi lainsäätäjän edessä.
Ja onko suhteen eli avioliiton aina pakko johtaa “perheen perustamiseen”, kuten siviilivihkimyksen kaavassakin sanotaan?
Ystäväpiirissä kaksi nuorta naista aikoo juhlistaa 30-vuotispäiväänsä hankkimalla sterilisaation, kun sen viimeinkin saa luvallisesti hankkimatta ensin lapsilaumaa. Itsekin olisin innolla lähdössä siihen, mutta kun se naisella vaatii leikkauksen, netin mukaan nukutuksessa.
Comment by Elina — 12.12.2006 @ 22:08
Huhhuh, Elina, esititpä joukon olennaisia (ja helevetin vaikeita) kysymyksiä. Toisaalta noita asioita tulee pohdittua, mutta toisaalta minua ärsyttää se, että aina pitäisi käsitteellistää tunteita ja asettaa niitä johonkin kulttuuriseen merkitysjärjestelmään. Onko kyse jostain foucaultilaisesta tunnustamisen pakosta, joka liittyy meidän kulttuuriimme? Miksei vaan voisi antaa mennä? Ärsytys siis kohdistuu sekä kulttuuriseen vaatimukseen erotella erilaisia kiintymyksen tunteita toisistaan, että omaan päähän, joka toimii niiden kulttuuristen vaatimusten mukaisesti.
Pohjimmiltaanhan ihminen on sosiaalinen eläin, jonka lajikäyttäytymiseen kuuluu seksuaalisuus, ja siksi on luonnollista, että seksuaalinen halu kohdistuu moniin ihmisiin - seksuaalisuus purkaa aggressioita ja vahvistaa ihmissuhteita, nääs. Pitäisi ottaa enemmän oppia bonoboista, niin olisi elämä helpompaa ja hauskempaa.
Suvi: kiitos tuosta linkistä! Paitsi tuo linkkaamasi hääjuttu, niin blogisi on muutenkin hirveän mielenkiintoinen.
Comment by Jatulintarha — 12.12.2006 @ 23:49
Ja lisää ajatuksenvirtakommentteja, kun jotkut muut tuntuu pyörittelevän samankaltaisia ajatuksia:
Mjaa, musta määritteleminen ja käsiteellistäminen on hauskaa paitsi ajanvietteenä niin myös ajattelun selkeyttämisen ja paremmin asioiden havainnoimisen kannalta ja siksi, että voin peilata ajatuksia itsestäni ympäristööni. Mutta sen siitä saa, kun on valtiotieteilijä.
Välttelin aiemmissa kommenteissa omakohtaisuuksia, mut menköön sosiaalipornoksi. Olin hankala teininä: menin rippijuhliin vesirajan mekossa ja ylppäreihin en mennyt ollenkaan. Enkä ajanut ajokorttia - suurin järkytys noista sukulaisille. Mutta haluisin isot häät, jos naimisiin menen, ihan vaan koska tykkään hyvistä juhlista. Elinan kanssa meillä menee aika hyvin ristiin mieltymykset. Puheet on kivoja, siis hyvin kirjoitetut sellaiset. Kermakakut eli valtaosa hääkakuista on musta melko pahoja tai neutraaleja - enemmän niillä on tarjota esteettistä kuin makunautintoa. Hääleikeistä ollaan samaa mieltä.
Olikohan se NYT-liitteessä pari vuotta sitten, juttu hääsivuston vakkareista, jotka suunnitteli täydellisiä häitään. Moni halusi jotain erikoista, niinkuin riisin sijaan heitettäviä terälehtiä tai vapautettavia kyyhkyjä. Erilaisuuden tavoittelu muuttuu helposti pröystäilyksi ja korniksi silmissäni, mutta multa heruu ymmärrystäkin sille persoonallisuuden ja erilaisuuden tavoittelulle. Sillä koitetaan saada sellainen pieni särö siihen tavalliseen kaavaan. Vähän niinkuin hyvän populaarimusiikkibiisin kaava! :)
Ymmärrän sen perheen perustamisen tarkoittavan siviilikaavassa sitä, että ollaan laillisesti sidottuna toisiinsa eli vaikka ei olisi lapsia niin on kaksi ihmistä avioliitossa jo perhe. (Väestötieteen kurssilta muistelisin, et yks vanhempi ja kakru taloudessa on myös perhe, mut esim. kaks serkusta ei.) Harvemmin avioliitto ei johda perheen (merkityksessä yhteistalouden) perustamiseen. Pitkäaikaiset susiparit säilyttävät useammin (vaikka eivät välttämättä) omat osoitteet kuin naimisiin menneet?
Lisää “asioita, joita olen joskus kelannut”: Jos nykyään kerran voidaan todistaa isyys niin alkaako vaiheessa kevytkenkäisyyttä koskevat moraaliset sormienheiluttelut jäädä historiaan? Mustasukkaisuus taitaa olla melko kovakoodattu ihmiseen. Siitäkin voi opetella eroon, mutta onko mustasukkaisuus tarpeellinen tunne parisuhteen kiinteyden kannalta ja säilyy tulevaisuudessakin? Avioliitto toisaalta antaa ihmiselle turvaa, mutta toisaalta luo tunteen, että on jotain menetettävää, kun puolisko tuntuu viettäneen kostean pikkujouluristeilyreissun.
Seksuaalisuus kaverisuhteissa on kanssa aihe, josta saa helposti riidan aikaan tarkoittamattaan. Osa ihmisistä haluaa säilyttää illuusion platonisuudesta kavereiden välillä ja tunkee parsakaalia korviinsa. Olen usein ihastunut ensin uuteen ihmiseen (sukupuolesta riippumatta) ja on mennyt hetki tunnustellessa omia olotiloja, että onko tästä tulossa kaveruutta vai suhteen aloittelua.
Comment by Suviko — 13.12.2006 @ 04:03
Antispammisysteemisaakeli. Yöllinen ajatuksenvirtakommenttini ei tullu läpi.
Comment by Suviko — 13.12.2006 @ 09:58
Suora lainaus omasta blogistani:
Hääperinteitä voi uudistaa
13.12.2006 - 17:16
Jenny kirjoittaa häistä. Itsekin olen miettinyt aihetta viime aikoina sekä reaalimaailmassa (ei, en valimistele vielä omiani, olin serkun häissä) että fiktion suhteen (täytyyhän romanttisessa komediassa häitä olla).
Häärituaalin ei suinkaan tarvitse toistaa patriarkaalista parisuhdemallia, rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Perinnettä voi rakentaa uudelleen niin että rituaalin osien merkitykset päivittyvät.
Jos perinteisesti isä luovuttaa morsiamen sulhaselle, voi nykymorsian astella hääpaikalle yksin nimenomaan riippumattomuutensa osoituksena. Tai saattajiksi voi ottaa vaikka parhaan ystävän tai ex-kämppikset (etenkin jos samalla muuttaa heidän luotaan pois uuden puolisonsa kanssa yhteen, vaikka harvoinhan näin käy). Todella radikaali morsian ottaa jonon exiä huntuaan kannattelemaan, minkä symboliikasta häävierailla riittääkin puhuttavaa pitkäksi aikaa eteenpäin.
Puheen hääparille voi pitää hääparin vanhempien sijaan kummankin läheinen ystävä, ystäväpariskunta tms, ja puheitahan voi olla monta. Vihkivalat voi keksiä itse, esimerkiksi kumpikin sitoutuva kertoo kolme asiaa, jotka lupaa toiselle loppuelämäksi.
Omissa häissään pukukoodia vio tietysti rikkoa kuinka tahtoo, eikö morsiamen hääpuvun perinteinen näyttävyys juuri innoitakin erilaisiin rooli- ja pukuleikkeihin? Vanhoihin kaavoihin ei todellakaan tarvitse alistua, jos perinne ei tunnu omalta. Vieraana voi tietysti joutua kohteliaisuussyistä olemaan sovinnaisempi. Itse juhlin viimeksi mustassa housupuvussa ja viininpunaisessa topissa. Naisillahan juhlapukukin voi olla aika maskuliininen, miehillä on vaikeampaa, jos tahtovat käyttää mekkoja.
Yksiavioisuuden ihannettakaan ei tarvitse vahvistaa, jos ottaa mallia 1700-luvun Ranskasta: aateliston keskuudessa aviosopimukseen kirjattiin ylös kummankin puolison viralliset rakastajat ja rakastajattaret. Jos nämä luetaan ääneen hääjuhlassa, on perinnettä laitettu jo aika hyvin uusiksi.
Sukupuolitettuihin leikkeihin voi osallistua sen mukaan mihin sukupuoleen tuntee kuuluvansa, vaikka “kolmannelle sukupuolellehan” harvoin järjestetään mitään. Jälleen yksi hyvä syy järjestää ne omat häät. Nimenomaan toisin toistamalla voidaan kumota vanhoja ahdistavia rakenteita.
Jennyn ehdottama pseudohääjuhla juhlimisen vuoksi kuulostaa myös oikein hyvältä vaihtoehdolta. Itse en tietenkään turvautuisi mihinkään vuokramieheen, vaan nakittaisin sulhasen rooliin jonkun ystäväni. Voin jo kuvitella hääjuhlan päätteeksi ilmoittavani: “ei me oikeesti naimisiin menty, haluttiin vaan pitää hyvät bileet”. Kolmas vaihtoehto on tietysti muovinukke, häistähän voi tehdä oikeat tyttöjen juhlat, joissa juhlijiolla (sukupuolesta riippumatta) on mekot päällä ja kaikki kavaljeerit ovat puhallettavia…
Comment by Amina — 13.12.2006 @ 17:28
Suviko: Määritteleminen ja käsitteellistäminen on toki hauskaa, ehkä siksi suuntaudunkin tutkijanuralle. Omien tunteiden käsitteellistäminen valitettavasti vain menee liian helposti angstaamiseksi. Minulla on paha tapa tarkkailla ajatuksiani, tekemisiäni ja tunteitani liikaa, vaikka usein olisi hyvä vain tehdä ja tuntea liikoja käsitteellistämättä.
Tuo muistuma väestötieteen kurssilta oli minulle yllätys: miten perhe oikeastaan määritelläänkään, väestötieteellisesti? Muistan jostain ilmaisun, että “perhe syö samasta jääkaapista”, mutta muistankohan ilmaisun väärin. Miksei serkukset voi olla perhe? Liittyykö perheeseen parisuhde? Vai onko kyse nimenomaan siitä yhteistaloudesta? Jotkut lapsellisetkin pariskunnathan pitävät menoistaan erillistä kirjaa ja lainaavat rahaa toisilleen.
Mustasukkaisuudesta: minusta se ei tunteena liity niinkään parisuhteisiin, vaan ihmissuhteisiin yleensä. Voihan esim. äiti olla mustasukkainen lapsestaan opettajalle, tai ihminen kaveristaan tämän kumppanille. Puhumattakaan sisarusten välisistä mustasukkaisuuksista… Kai mustasukkaisuus liittyy enemmän menettämisen pelkoon ja hylätyksi tulemisen tunteeseen kuin nimenomaan parisuhteeseen?
Seksuaalisuus kaverisuhteissa on tosiaan tabuaihe. Jopa siinä määrin, että taidan jättää sen kommentoinnin tähän, ettei tule väärinymmärryksiä. (No mutta! Minähän himoitsen teitä kaikkia, rakkaat ystävät! Me biseksuaalit olemme sellaisia, aina kuolaamassa kaikkien perään.)
Amina: Hääperinteissä minua ehkä ahdistaa eniten se, että ihmiset ottavat ne niin tolkuttoman vakavasti. Joku voi loukkaantua jo pelkästään siitä ajatuksesta, että joku menisi naimisiin kaverinsa kanssa pitääkseen hyvät bileet - tällainen ajatushan herjaa avioliiton pyhyyttä! Mikä tietysti varmaan olisi tarkoituskin…
Tuo Ranska-juttu oli mainio. Ja miksei voisi järjestää hurjia ryhmähääbileitä, joissa kaikilla on valkoinen mekko, tiara ja vaaleanpunaista kynsilakkaa! Voisi tanssia yhdessä Metsäkukkia ja leikata kakkua! Hitto, sellaiset bileet voisivat olla tosi hauskat!
Comment by Jatulintarha — 14.12.2006 @ 01:08
On todella aneemista kommentoida kenenkän blogiin näin paljon myöhässä, mutta pakko oli silti. Nyt vasta olen jotenkin tajunnut ryhytä lukemaan erinäisten sf-ihmisten blogeja (mitä, ovatko he olemassa muuallakin kuin coneissa?) ja tämä siitä seuraa.
Joka tapauksessa itse aikoinamme halusimme oikein äärestperinteiset satakuntalaiset häät. Juhliin raahattiin bussilastillinen turkulaisia kavereita turisti- ja elämysmatkalle ja hyvin elämyksellistä kumminkin oli. Kun pappi aloitti puheensa, että kummallakin puolen tietä on varmasti rakkaita ihmisiä, jotka haluavat meille hyvää, hyrähdin itkuun. Tuttu vanha rippipappini kun viittasi kirkkomaalle, jossa lepää rakas isoäitini ja idolini. Pappi oli alban alla lenkkitossut jalassa, hän säntäsi paikalle erityispyynnöstä suoraan riparilta.
Itse juhlassa oli aluksi satakuntalaiseen malliin hengellisempi osuus mutta vapaassa sanassa kaikenkirjavaa kaveriporukkaa kävi pitämässä puheita. Ja seuraleikeissäkin oli liki järjestään sekasukupuolinen porukka.
Myöhemmin juhlissa eräs laajalti suuntautunut ystävättäreni jahtasi sekä morsiuskimppua sekä sukkanauhaa. Tanssilattialla jorattiin kravatit otsalla ja kännissä oli vain serkkuni, kerran vuosikymmenessä.
Ja muuten jo polttareissa hupailtiin ennakkoluuloilla. Minun polttarini olivat nimittäin Turun Fiinein Rouwain Sosieteetin pääsykoe, jossa testailtiin perinteisiä naistentaitojani. Pubissa pidin maljapuheen Nuoren Naisen Hyveistä Ennen Avioliittoa ja Sen Aikana. Illalla olivat yhteiset jatkot sulhasen polttariporukan kanssa ja siellä minä korjasin kaiuttimia sulhasen lukiessa rakkausrunoja.
Kyllä minä pidin siitä perinteen suomasta voimasta rituaaleille. Mutta on toki tosi hienoa, jos joku tekee vaikkapa kokonaan omansa. Koska halusimme isot häät, perinne teki iäkkäillekin sukulaisille helpoksi osallistua ja ilmituoda tunteensa. Mutta ei kahlinnut perinteen karnevalisoimista. Olin tosin aika nuori (23v.), eli jos menisin nyt naimisiin, pelleilisin perinteillä vieläkin reippaammin.
Vähäh niinkuin muksut on kastettu luterilaisuuteen vanhempia juuria kunnioittaen mutta kotiniläheisen vanhan uhrilähteen vedellä, vieläkin vanhempien juurien vuoksi. Tosin kun nuori pappi hermostuneena unohti siunata veden tyttäreni ristiäisissä en nyt tiedä, tuliko hänestä pakanallisempi kuin veljestään :)
Comment by MariS — 31.1.2007 @ 13:33