Jatulintarha

Olen kirjoittanut taas tarinan pitkästä aikaa. Haluan muistaa kaksi tarinoiden kirjoittamiseen liittyvää tunnetta, jotka ovat minulle kirjoittamisen ydintä, sitä mitä en kertakaikkiaan mistään muusta aktiviteetista saa. En tiedä, ovatko ne tarinoiden kirjoittajille yleisiä tunteita, vai ovatko nämä vain ne tunteet, joista minun on tarpeen pitää kiinni muistaakseni mikä elämässä (minun elämässäni) on tärkeää.

Minulla on ollut ainakin puolisen vuotta eräs tarinan idea, jota aloin vähän ennen joulua kiireellä pukertaa kasaan. Tarinan kirjoittamisen kiire ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin akateemisen kirjoittamisen kiire, sillä tietyssä mielessä kiire antaa myös luvan keskittyä vain tarinaan - muutenhan koko toiminta on harrastelijakirjoittelijalle tarpeetonta huttua, jota sopii harrastaa vain vapaahetkinään.

No, aloin siis kirjoittaa, tarinan runko ja tapahtumat kutakuinkin selkeinä päässäni. Sitten yhtäkkiä jostain ilmestyy henkilöitä, maisemia ja tapahtumia, joita en ole suunnitellut. Silti niiden paikka tarinassa tuntuu välttämättömältä, ainakin kirjoittamisen hetkellä. Myöhemmin voi tietysti joutua raapimaan paljonkin ylimääräistä tarinoista pois, mutta se on samantekevää: olennaista on tunne siitä, että tarina elää. Että huolimatta kirjoittavasta minästä tarina päättää itse osan omasta olemassaolostaan.

Tunne siitä, että tarina menee omalla painollaan eteenpäin, oli hyvin voimakas, liki humalluttava. Koska en tämän vuoden aikana ole kirjoittanut juuri muuta kuin akateemisia tekstejä, olin ehtinyt unohtaa, kuinka irrationaalista ja intuitiivista tarinan kirjoittaminen voi olla. Akateemisessa kirjoittamisessa tekstin mukaan menemiselle on varsin vähän tilaa, ja sen tekstihumalan jälkeen tajusin, että olen kaivannut sitä tunnetta aivan helvetisti.

Toinen tunne tuli tänään. Minulla on romaanimittaisen fantasiatarinan idea, jota olen pyöritellyt päässäni vuosia. Ensimmäiset sen tarinan jyväset ovat ainakin viisitoista vuotta vanhoja. Muutaman vuoden ajan minulla on ollut aika selkeä kuva siitä, mitä tarinassa tapahtuu, mutta ei sen enempää aikaa kuin innostustakaan ruveta kirjoittamaan sitä. Kun on ollut muutakin kirjoitettavaa, sekä muita tarinoita että vaikka Lissu.

Olen laiskasti ajatellut sitä tarinaa jonkun verran nyt syksyllä, eli lähinnä makustellut, että jaksaisiko sitä ottaa käsittelyyn, ja millaisia kuvia päässäni syntyy siitä tarinasta. Minulla on ollut epämääräinen tunne, että joku palikka siitä tarinasta puuttuu. Sellainen palikka, joka saisi sekä innostukseni heräämään että antaisi tarinalle jonkun uuden näkökulman.

Kävelin tänään kaupungin halki. Lunta satoi hiljalleen, ja katulamppujen valo teki kaikesta oranssinväristä. En muista mitä ajattelin, vai ajattelinko erityisesti mitään, kun yhtäkkiä hoksasin minkä palikan tarina vaatii.

Äkkiä tarinassa on miljoona uutta merkitystä, näkökulmaa ja sivutarinaa. Erilaisia mahdollisuuksia on rajattomasti. Tarina avautuu moneen suuntaan, näköpiirin yli, ja silti on tunne siitä, että tarina on siellä, vaikka sitä vielä ei näekään. Tunne muistuttaa rakastumista, mutta siinä missä rakastumisessa on sellaisia hankalia osapuolia kuin muita ihmisiä, tarina on omissa käsissä. Toki tarinan hahmot voivat käyttäytyä (ja käyttäytyvät) yhtä odottamattomasti, sietämättömästi ja ihastuttavasti kuin oikeatkin ihmiset, mutta se on osa kirjoittamisen viehätystä. Tarinassa voi tapahtua mitä tahansa, kun arjessa ja elämässä on vain tietty setti asioita, jotka ovat oikeasti mahdollisia. Jo pelkästään siksi, että ihmiselämä on lyhyt. Ja toisekseen siksi, että on olemassa fysiikan lakeja ja muita vastaavia, joista ei pääse eroon.

Tätä kirjoittaessani sain uuden oivalluksen: en olisi löytänyt puuttuvaa tarinan palikkaa, ellen olisi lukenut tiettyjä akateemisia opuksia ja pohtinut tiettyjä tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Olen huomannut aikaisemminkin, että loppujen lopuksi lähes kaikki, mitä teen, palvelee viime kädessä tarinoiden kirjoittamista. Kunnon akateeminen tutkija ei tunnustaisi tätä ääneen, mutta olen paljon onnellisempi löytämästäni tarinan palikasta kuin niistä akateemisista ajatuksista, jotka johtivat siihen.

Haluan pitää kiinni molemmista kuvailemistani tunteista. Oli varsin hyvä saada ne (kokea ne?) tällaisen über-akateemisen vuoden päätteeksi, eräänlaisina muistutuksina siitä, mikä minun kohdallani johtaa parhaiten yleiseen tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen.

(”Enemmän ttunnetta” on muuten seinäkirjoitus eräässä alikulkukäytävässä Syynimaan ja Linnanmaan välissä. Oululaiset seinäkirjoittelijat ovat pahamaineisen huonoja oikeinkirjoituksessa.)

Tänään oli Kalevassa mielenkiintoinen artikkeli otsikolla “Öistä on riisuttu erotiikka. Tuhannen ja yhden yön aikuisviihde muokattiin lastenkamareihin”. Juttu käsittelee Tuhannen ja yhden yön tarinoiden eri versioita ja sitä, kuinka alkujaan varsin väkivaltaisista ja eroottisista tarinoista on muokattu siistejä satuja lapsille kerrottaviksi. Äkkisilmäisyllä juttu näyttää käsittelevän nimenomaan erotiikkaa, mutta aiheena ovat Tuhannen ja yhden yön versiot ja teemat yleensä.

Naisia kylpylässä.

Sain kolmiosaisen kirjasarjan Tuhat ja yksi yötä lahjaksi kummisedältäni jouluna 1978, kirjan omistuskirjoituksen mukaan. Kolmevuotiaan luettavaksi niitä ei tietenkään ollut tarkoitettu, vaan kirjat olivat arvolahja kirjahyllyyn, tulevaisuutta varten. Kukaan ei muistaakseni koskaan lukenut minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita, vaan aloin lukea niitä itse. Olin siinä vaiheessa noin kymmenen, koska muistan selvästi lukeneeni kyseisiä kirjoja sukuni kesämökillä Pyhämaassa, jossa asuimme yhden talven. Minulla on selkeä mielikuva noiden paksujen opusten lukemisesta saunamökin ylimmässä sängyssä illalla salaa, kun jompikumpi keskimmäisistä pikkusiskoistani (vai molemmat?) nukkui vieressä. Salaa siksi, että lukeminen ylipäänsä oli kiellettyä illalla, kun pitäisi nukkua.

Tämän vuoksi olikin erityisen kiintoisaa lukea Kalevasta seuraava tekstinpätkä, joka kuvaa vuosina 1956-1957 ilmestynyttä, Unto Kaipaisen kuvittamaa J.A. Hollon käännöstä Tuhannen ja yhden yön tarinoista: “Tuskin kovin moni 50- ja 60-lukulainen vanhempi oli valmis antamaan kirjaa lapsilleen juuri satujen kuvituksen vuoksi? Tuskinpa nykyisetkään, tutkija epäilee. Ylimartimo löysi kuitenkin Hollon version kirjaston lastenhyllystä. Lastenhyllystä se löytyi myös Oulun kirjastossa. Lasten mielet lienevät kuitenkin turvassa, sillä vähän kellastuneet paksut niteet eivät ole niitä kaikkein houkuttelevimpia. Kirjasarjan osat ovat yli 500-sivuisia ja kuvitus on mustavalkoista.” Kyseessähän on siis nimenomaan sama laitos, jota minä pienenä luin, ja siinä on runsaasti kuvia alastomista naisista. Siinä on myös katkottuja päitä, mutta muistaakseni olin huomattavasti kiinnostuneempi alastomista naisista kuin katkotuista päistä.

Kaikkein kaunein nainen

En muista tarkkaan, ovatko vanhempani yrittäneet pitää noita kirjoja poissa käsistäni. Luultavasti eivät, heillä lienee ollut tarpeeksi hommia arjen pyörittämisessä. Sehän oli kätevää, että edes yksi lapsi istui nurkassa hiljaa lukemassa (paitsi silloin, kuin ko. lasta tarvittiin vahtimaan niitä pienempiä, jotka eivät tajunneet istua hiljaa nurkassa).

Tuon Kalevassa olleen pätkän luettuani jäin miettimään, että olisiko minun kymmenvuotiasta mieltäni pitänyt suojella Tuhannen ja yhden yön haitallisilta vaikutuksilta, ja jos olisi, niin kumpi olikaan haitallisempaa, ne katkotut päät vai alastomat naiset. Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukiessani mielsin lukevani nimenomaan aikuisten kirjallisuutta, ja juuri sen vuoksi tarinat ja kuvat olivat tavattoman kiehtovia. En muista järkyttyneeni katkotuista päistä, mielsin ne kai tarinoihin tai kaukaiseen historiaan kuuluviksi asioiksi - järkyttyneempi olin Auschwitzin krematoriota esittävästä valokuvasta eräässä historiankirjassa. Krematoriokuvassa ei siis ollut ruumiita tms., vaan se oli pelkkä sodan jälkeen otettu kuva uunista.

Paperinukke-ehdokas

Sen sijaan muistan kyllä katselleeni noita Tuhannen ja yhden yön tarinoiden alastomia naisia jonkinlaisella oudolla kaipauksella. Palasin niihin kuviin senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjat läpi. Jälkikäteen ajateltuna se kaipaus oli eroottista, eikä samastuvaa, sellaista barbileikkien “nyt nää olis niinkun aikuisia ja sit nää vaikka tekis sitä tai tätä”. En halunnut olla kuin kuvien naiset, vaan halusin jotain muuta, jota kymmenvuotias ei osaa määritellä.

Oheiset kuvat ovat ne, jotka olivat minusta kaikkein vaikuttavimmat, varsinkin tuo mustaa naista takaapäin esittävä kuva. Linnun kanssa leikkivän naisen kuvasta yritin piirtää paperinukkea, ja muistaakseni kopioin noita muitakin kuvia vihkoon. “Yritin” siksi, että noiden pussihousujen takia en saanut piirrettyä jalkoja oikein, ja olin tyytymätön lopputulokseen. Kun kaivoin kirjat kirjahyllystä ja selasin kuvat läpi, huomasin etten suurinta osaa kuvista edes muista. Nämä kuvat kuitenkin muistan erittäin hyvin, ja muutaman muun myös.

En tunne kasvatuspsykologiaa kovin hyvin, joten en tiedä mikä on missäkin kehitysvaiheessa lapsille haitallista katsottavaa ja luettavaa ja mikä ei. Lapsettomana ihmisenä en voi myöskään puhua lapsista muuta kuin omasta lapsuuden näkökulmastani, jota tietysti jälkikäteen muistelu värittää. En kuitenkaan koe, että Tuhannen ja yhden yön alastomat naiset olisivat olleet minulle haitallisia, päinvastoin: ne ruokkivat minussa jotain tunteita, jotka tarvitsivat ruokkimista silloin.

Naiset tanssivat puutarhassa

Joku voisi tosin olla sitä mieltä, että minä olen elävä esimerkki lapsia turmelevan kirjallisuuden huonoista vaikutuksista. Eihän sitä herranjestas nyt normaali, terve ihminen tosissansa ryhdy tutkimaan seksuaalisuutta ja ole avoimesti seksuaalis-romanttisesti kiinnostunut sekä miehistä, naisista että ihmisistä siltä väliltä. Ilman tuhannen ja yhden yön kuvituksia ja muita haitallisia kulttuurituotteita olisin aivan varmasti hetero perheenäiti, joka harrastaa seksiä lauantaisin saunan jälkeen peiton alla pimeässä. Tai mitä ne normaalit heterot nyt sitten tekevätkään.

Jotteivät Tuhannen ja yhden yön naiset saisi tarpeettoman suurta roolia minun turmelemisessani, niin kerrottakoon, että myös normatiivisen naiseuden oppikoulu eli missikisat ovat osallistuneet turmelemiseeni. Anna-Liisa Tilus voitti missikisat 1984, jolloin olin yhdeksän. Minusta hän oli aivan ihana. Ukkini sanoi, että isona minäkin voin sitten osallistua missikisoihin. Siitä huolimatta, että leikimme missikisoja siskojeni kanssa, minulla oli sellainen tunne, että ukki ymmärsi Anna-Liisa Tiluksen ihanuuden jollain tavalla väärin.

Minulla taitaa olla ammatillinen kriisi, joka on varmaan alkanut jo viime syksyn Työkkärisotkujen aikoihin. Tällä hetkellä olen helpottunut siitä, että tosiaan voin heittäytyä työttömäksi vuoden alussa ja miettiä onko missään mitään järkeä. Vaikka oman akateemisen urani kannalta vuosi on ollut varsin tuloksekas, akateemisen uran yleinen mielekkyys on alkanut pahasti epäilyttää. Akateemisessa tuttavapiirissäni on ihmisiä kaatunut kuin dominonappuloita. Yksi itsemurha, yksi vielä epäselvä todennäköinen kuolemantapaus, masennuksia ja burnouteja. Terveimmät ja pystyvimmät jättävät yliopiston kun vielä voivat ja ryhtyvät opettajiksi, vapaiksi toimittajiksi tai taivaanrannan maalareiksi. Muut yrittävät pukertaa hampaat irvessä ja toivoa parempaa huomista.

Totuus on, että akateeminen elämä on hengenvaarallista, eikä sitä voi suositella kenellekään - edes täysijärkiselle. Yön synkkinä tunteina lähes jokainen tuntemani humanistitutkija epäilee homman mielekkyyttä. Tiedän, että on olemassa optimistisia ja intoutuneita tutkijoita, joita ei huoli paina, mutta he ovatkin valmiiksi vinksahtaneita tai tutkivat Kekkosta.

Eilen tuli Acatiimi, ammattiliittoni Tieteentekijöiden liiton jäsenlehti, ja se oli piinallista luettavaa, kuten aina. Piina alkoi jo pääkirjoituksesta, jonka otsikkona on “Onko Suomella varaa huippuyliopistoihin?” Elinkeinoelämän päättäjät ja muut akateemisesta maailmasta täysin pihalla olevat idiootithan moittivat suomalaista yliopistojärjestelmää siitä, että suomalaisyliopistot eivät ole tarpeeksi korkealla kaiken maailman ranking-listoilla. Ratkaisuksi esitetään mm. sitä, että silpaistaisiin järjestelmästä turhat rönsyt (so. maakunnalliset yliopistot) pois ja keskityttäisiin luomaan muutamaa “huippuyliopistoa”. Ei tarvitse kauaa Suomen maantiedettä miettiä, kun käy selväksi, minne ne “huippuyliopistot” sitten sijoittuisivat.

Pääkirjoituksen kirjoittaja, Professoriliiton puheenjohtaja Tapani Pakkanen muistuttaa, että ulkomaiset ns. huippuyliopistot keskittyvät tutkimukseen eivätkä perusopetukseen suomalaisyliopistojen tapaan, ja että henkilökuntaa on rutkasti enemmän kuin suomalaisyliopistoissa. MIT:issä, käsittääkseni maailman parhaassa teknillisessä yliopistossa, on neljä opiskelijaa yhtä proffaa kohden - Suomen yliopistoissa on 64 opiskelijaa per proffa. Ei voi vaatia MIT:in tuloksia, jos ei ole MIT:n resursseja.

Kun Acatiimia selaa eteenpäin, niin piina jatkuu: yliopistohenkilökunnan vuosittainen kokonaistyöaika on 1600 tuntia. Opetus- ja tutkimushenkilöstön vuosittainen työaika kuitenkin ylittää selvästi ko. tuntimäärän. Hiljattain eräs tuttu assarin sijainen valitti, kuinka kaikki aika menee laitos- ja opetustehtävissä, eikä omaa tutkimusta ehdi tehdä. Koko ajan on työpaikan menettämisen pelko persiessä, koska assarin pitäisi osoittaa vieneensä jatko-opintojaan eteenpäin. Tämä assarin sijainen sanoi inhoavansa kaikkia byrokraattisia paperitöitä ja olevansa huono niissä, ja että niiden hoitaminen vie enemmän energiaa kuin oma tutkimus koskaan. Tällainen tilannehan on täysin älytön: jos ihminen haluaisi välttämättä keskittyä hallinnollisiin hommiin, hän lähtisi jo alkujaan opiskelemaan hallinto- ja taloustieteitä muiden tieteenalojen sijasta. Ja menisi sitten johonkin firmaan kovapalkkaisiin töihin eikä yrittäisi kitkuttaa yliopistossa.

Proffat puolestaan tekevät töitä keskimäärin 2251 tuntia. Ne 1600 tuntia kertyvät jo opetus-, hallinto- ja asiantuntijahommista. Hallinnollisiin tehtäviin menee jopa enemmän aikaa kuin itse tutkimukseen. Niinpä proffat tekevät tutkimusta “vapaa-ajallaan”. Ja jos eivät tekisi, niin eiväthän he pysyisi oman alansa kehityksessä mukana ja virkauran jatkuminen olisi vaarassa. Saattaa olla naiivi näkemys, mutta ainakin minä näen professuurin tietynlaisena tutkijan virkauran huippuna - mutta onko sillä huipulla mitään merkitystä, jos huipulla oma tutkimus on toisarvoista kaikenmaailman turhanaikaisen paperinpyörittelyn jälkeen?

Mitä ihmeen järkeä jatko-opinnoilla ylipäätään on, jos niiden jälkeen ei ole luvassa sen enempää turvallista ja vakiintunutta työuraa kuin mahdollisuutta tehdä kutsumustyötään eli tutkimusta?

Akateemiset orjatyöläiset ovat iloisia pienistä murusistakin, mikä käy ilmi myös Acatiimin keskustelua-osastolla, jossa vastikään 16 kuukauden palkallisen tutkijakoulupaikan saanut jatko-opiskelija, entinen apurahatutkija, Stiina Hänninen, kysyy: “Huoleni on, mistä tutkijakoulun jälkeen löydän seuraavan pätkätyön, josta maksetaan 1800 euroa kuukaudessa ja jossa työkaverit avaavat shampanjapullon ja onnittelevat sähköpostein, kun työnantaja päättää maksaa minulle palkkaa. Ja jos tulevaisuudessa työllistyn yliopistolaitoksen ulkopuolelle, mistä löydän kollegoita, joiden mielestä alle kahden tonnin palkka on juhlimisen arvoinen?”

Nauroin kyyneleet silmissä Hännisen kirjoitusta, jossa hän ironisen innostuneesti kuvailee nyt tutkijakoululaisena saavansa nauttia sellaisista ihmeellisen upeista eduista kuin työterveyshuolto, eläkekertymä, ansiosidonnainen sairaspäiväraha ja työtapaturmavakuutus. Peräti kuudentoista kuukauden ajan! Hurraa! Onnittelut hänelle, todellakin, täydestä sydämestäni.

Mietin kuitenkin, että olisiko sitä muitakin mahdollisuuksia tehdä mielekästä työtä kuin yliopisto, joka tuntuu tarjoavan mahdollisuuden tehdä tutkimusta vain ohimennen, silloin tällöin. Joko lyhyissä pätkissä tai sitten hallinnollisten hommien ohella. Minä olen saanut nauttia tutkimuksen teosta koko vuoden, mutta vuosi on lyhyt aika.

Toivottavasti työttömyysvuoden aikana jotenkin selviäisi, mihin suuntaan tätä elämäänsä pitäisi oikein viedä.

Onpa tyhjä olo. Kävin viemässä lisensiaatintyöni tiedekunnan kansliaan, yhtenä irtolehtipinkkana ja kahtena sidottuna kappaleena. Itse tapahtuma oli antikliimaksi verrattuna kaikkeen siihen stressiin, minkä lisurin kirjoittaminen on aiheuttanut. Yliopisto oli käytännölliseesti katsoen tyhjä. Ainoat ihmiset, joita käytävillä näin, olivat vahtimestareita. Atk-luokassa sentään oli pari sinnikkään näköistä opiskelijaa. Nyt ei varmasti tarvitse tapella printterinkäyttövuoroista. Kansliassakin suurin osa ovista oli lukossa - myös se ovi, jonka taakse minun olisi opinnäytteeni pitänyt kiikuttaa. Jätin sen sitten naapurihuoneeseen, jonka asukki lupasi toimittaa hengentuotteeni perille.

Jäi vähän huolestunut fiilis, kun suuren vaivan tulos jäi vain ajelehtimaan muovikassissa pöydälle, ilman että mihinkään olisi tehty kuittausta työn jättämisestä. Taidan soittaa sinne huomenna vielä ennen kuin koko pulju menee jouluksi kiinni, ja kysyä, olisiko pitänyt täytellä jotain lomakkeita tai muuta sellaista. Lisurini sisältävän muovikassin vastaanottanut ihminen kun ei tiennyt asiasta mitään.

Lissun lopulliseksi nimeksi tuli muuten “Koettu ja kirjoitettu biseksuaalisuus. Biseksuaalisuuden määrittely lehtiteksteissä ja biseksuaalien haastatteluissa vuosituhannenvaihteen Suomessa”. Se oli juuri ja juuri tarpeeksi kapea, että se mahtui sidontalaitteeseen. Jos paperipinkan paksuus olisi ollut yli 2,5 cm, olisin joutunut maksamaan ekstraa käsinsidonnasta.

En ole sen kummemmin uskaltanut selailla valmiiksi sidottua opusta, sillä en halua löytää sieltä jotain lyöntivirheitä - pahemmista virheistä puhumattakaan. Olen myös jollain lailla väsynyt koko biseksuaalisuus-aiheeseen. Väikkäriä varten pitää löytää joku muu näkökulma kuin se, miten biseksuaalisuutta määritellään, ja miten biseksuaalisuuden käsitettä käytetään itsemäärittelyssä. Eniten tympäisee se, että vaikka biseksuaalisuuden käsitteeseen kuuluu monimuotoisuus ja kategorioiden haastaminen (hah! ne ovat lisurissa esittelemäni biseksuaalisen kulttuurisen mallin toinen ja kolmas skeema), tosiasiallisesti lukittautuminen yhteen käsitteeseen on rajaavaa.

Sanon olevani biseksuaali, samoin kuin haastateltavanikin, sillä se on tässä kulttuurisessa ja historiallisessa tilanteessa ymmärrettävä käsite. Haluaisin kuitenkin päästä syvemmälle ihmisten kokemuksiin ja ymmärtää seksuaalisuutta, sukupuolta ja ihmissuhteitten rakentumista laajemmalla tasolla, ilman että homma jäisi pelkäksi käsitepuuhasteluksi. Siksi olisi kiinnostavaa kuulla sellaisten ihmisten kokemuksista, jotka jollain tavalla rikkovat hetero-, homo- ja lesbonormatiivisia tapoja elää ja olla, mutta jotka eivät silti määrittele itseään yksiselitteisesti biseksuaaleiksi.

Jonkinlaiselle kulttuurien väliselle vertailulle voisi olla myös tarvetta. Se, että olen ottanut suomalaisbissejen kokemuksille vertailukohtia Ruotsista tai Yhdysvalloista on jossain määrin hengetöntä, sillä kaikissa näissä vallitsee länsimainen käsitys siitä, että seksuaalisuuden voi jakaa erilaisiin lokeroihin, ja että se lokeroihin jakaminen on paitsi mielekästä, myös välttämätöntä.

Aiempi Lissua koskeva postaukseni oli aiheuttanut hämmennystä ainakin yhdessä ihmisessä. Pyydän anteeksi harhaanjohtavuuttani. Alkaessani pusertaa lisuria valmiiksi nyt syksyllä päätin, että en kirjoita enää yhtään “lisurin tekeminen on kamalaa” -ruikutusta, kirjoitin niitä ihan tarpeeksi monta viime syksynä. Kun sitten sain lisurin viime viikolla valmiiksi, printattua ja vietyä sidottavaksi, niin pelkkä “nysse on valamis” tuntui vähän pöljältä tavalta ilmaista asia. Aloin kirjoittaa humoristista tarinaa minusta, Lissusta ja vaikeasta suhteestamme, mutta huomasin, että erotilitys itseasiassa summaa aika hyvin ne kokemukset ja tunteet, mitä vuosia mäystetyn opinnäytetyön valmistuminen aiheuttaa.

Ajattelin etukäteen, että sitten kun lisuri valmistuu ja saan sen vietyä tiedekuntaan, niin sitten pitää juhlistaa asiaa jotenkin, mutta joulu on niin lähellä, että juhlistaminen ei tunnu mielekkäältä. Lisurin tarkastajat saavat hautoa opinnäytettäni kaksi kuukautta ennen lausuntonsa antamista, ja vasta sen jälkeen voin jättää tutkintotodistusanomuksen. Niinpä realistisimman arvion mukaan valmistuisin maaliskuun loppupuolella. Jos tarkastajat ovat huikean nopeita, helmikuun loppu saattaisi olla siinä ja siinä mahdollinen. Kunhan paperit ovat kädessä, pidän kyllä bileet.

Periaatteessa tänään on ensimmäinen lomapäiväni, mutta ei tunnu oikein lomaisalta, sillä heräsin aikaisin ehtiäkseni yliopistolle valoisaan aikaan. Ensimmäinen lomapäivä tarkoittaa myös sitä, että Pornoakatemia-projekti on minun osaltani loppu. Ei täysin lopullisesti, sillä kyllä minun pitää vuodenvaihteen jälkeen vielä palata projektissa kirjoittamieni artikkeleiden viimeistelyn pariin. Mutta palkkaa en siitä enää saa, ja kun palkanmaksu lakkaa, niin samalla lakkaa myös velvollisuus viedä päivittäin tutkimusta eteenpäin.

Samoin, toivottavasti, lakkaa jatkuva kevyt syyllisyydentunne siitä, etten sittenkään tee tarpeeksi hommia. Syyllisyydentunne on täysin perusteeton, sillä kyllä yhden projektitutkijan vuoden tuotokseksi riittää kaksi artikkelia, neljä konferenssiesitelmää, muutama luento ja muutama yleistajuisempi artikkeli. Lisuria en voi laskea projektituotokseksi, vaikka tosiasiallisesti olenkin käyttänyt siihen ns. työaikaa. Ns. siksi, että en ole kellokorttilainen, vaan vastuussa omista tekemisistäni.

Valitettavasti en ole vieläkään vapaa kuin taivaan lintu, sillä vuodenvaihteeseen mennessä pitäisi puristaa kasaan Suomen Queer-tutkimuksen Seuran Lehden seuraava numero - 2/2006, ei siis 1/2007. Olin kuvitellut saavani tehtyä pari lehteen liittyvää juttua ennen joulua valmiiksi, mutta en sitten ehtinyt, ja oikeastaan jaksanutkaan.

Mitenköhän kauan projektista, lisurista ja akateemisesta aherruksesta toipumiseen menee?

Sain jokin aikaa haasteen kahdelta suunnalta, eli Sofialta ja Lilithiltä.

Haaste kuuluu näin:
Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja haasteblogista ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Violence is the answer

Käydessäni kaupungilla näin panssarivaunuja, panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, konekivääreitä, lentokoneita ja helikoptereita. USA ja Neuvostoliitto ovat siis antaneet pommien paukkua. Kun ne neljä poikaa tappoivat Heinon pariskunnan, ja kun Petri Gerdt räjäytti Myyrmannin, niin muistettiin kauhistella sitä että miten ne nyt niin menivät tekemään, hehän kun olivat Hyvistä Perheistä! Olkaa hyvä ja tarkistakaa että en ostanut lentokentän tax free-myymälästä räjähteitä, vaikka ne olivat siinä hyllyllä hajuvesien ja tupakkatuotteiden välissä. Ihminen on ihminen tavoitteistaan huolimatta: raadollinen, sankaritekoihin kykenevä, mutta myös pelkuri. Oli muuten aika jännä kommentti yhdeltä haastatellulta, että sodat ovat muuten julmia ja pahoja, yms. mutta talvisota oli pienen kansan urhea kamppailu suurta valloittajaa vastaan. Toinen dilemma, joka sitten iski tänään, oli se, miten keskimaalaiset ovat selvinneet niiden älyttömien ruumiskasojen kanssa, joita väistämättä on tullut Minas Tirithin ja Helmin syvänteen edustalle?

Olen lainannut lauseita Sofian ja Lilithin blogien lisäksi myös Brimin, Elinan, Pasin, Aave-Annen, Usva-Annen ja Emman blogeista. En kumminkaan haasta heistä ketään, elleivät he itse halua tulla haastetuiksi. Hansikkaan voi poimia, mutta sen voi halutessaan jättää maahankin.

Tulipas tarinasta synkkä. Johtuu varmaan siitä, että itsenäisyyspäivästä on niin vähän aikaa. Tai sitten siitä, että maailma on paha paikka ja ihmislaji ikävä.

Kävin eilen Vesa Rannan valokuvanäyttelyn “Olla minä - Being me” avajaisissa kaverin kanssa. Näyttelystä, joka mainostekstin mukaan “nostaa esille ihmisten ja identiteettien monimuotoisuuden sekä niitä tapoja, joilla ihmiset kokevat ja/tai rakentavat ruumiillisuuttaan tässä kulttuurisessa vuoropuhelussa oman identiteetin ja ihanteiden välillä”, on tietysti paljonkin sanottavaa, mutta erityisesti yksi kuva tuotti kokemuksen, jota sietää pohtia tarkemmin.

Kuvassa seisoo pieni goottipoika, mustaksi värjätty tukka silmillä ja yläruumis paljaana. Ilme on uhmakas, ja uhmakkuutta korostaa taskusta pilkistävä tupakka-aski ja metallinastavyö. Asento ei kuitenkaan ole erityisen uhmakas, vaan haavoittuva - toinen käsivarsi roikkuu sivulla, pehmeä kyynärtaive ja kämmen katsojaa kohti, ja toinen on painettuna vatsaa vasten, suojelevana eleenä. Haurautta korostaa valaistus, joka tekee ihon lähes läpikuultavaksi. Arvioimme pojan 14-15-vuotiaaksi. Todennäköisemmin nuoremmaksi kuin vanhemmaksi.

Häiritsevää kuvassa oli se, että poika koodautui minun silmissäni sekä lapseksi että seksuaalisesti puoleensavetäväksi. Murrosikäisen uhman merkit, eli tupakka-aski ja metallinastavyö, vain korostivat lapsekkuutta. Poika oli kuin suoraan yaoista repäisty, ja jotain ironiaa on siinä, että olin juuri aiemmin päivällä kirjoittanut pornomanga-artikkeliini kappaleen siitä, kuinka yaoin androgyynit mieshahmot voivat herättää pederastista halua.

Kaverini sanoi pojan näyttävän jotenkin tutulta, ja seuraavaksi poika kävelikin ovesta sisään, minua yli päätä pidempänä, mustassa trenssissä ja kitarakotelo selässään. Siitä huolimatta, että tyyppi oli edelleenkin todella söpö, mielikuva lapsesta rikkoutui heti. Kävi ilmi, että kyseessä oli kaverini entinen kämppis, jolla on ikää kymmenisen vuotta arviotani enemmän.

Näin jälkikäteen ajateltuna kokemani helpotuksen tunne on vielä häiritsevämpi kuin ensimmäinen kokemukseni kuvan edessä. Miksi tieto lapsekkaalta näyttävän mallin iästä muuttaa yhtäkkiä seksuaalisen halun sallituksi?

Ja miksi seksuaalinen halu alaikäiseltä näyttävää poikaa kohtaan määrittyi minun mielessäni välittömästi kielletyksi? Kuva on asetettu galleriaan katsottavaksi, ja kai yleisöllä on oikeus kuvien äärellä koettuihin tunteisiinsa? Miksi bodariruumista kohtaan tuntemani lievä vastenmielisyys on hyväksyttävämpää kuin halu poikaruumista kohtaan? Muotokuva on kaukana lapsipornosta, ja sen katsominen tuskin johtaa siihen, että alan hulluna latailla lapsipornoa verkosta ja kyttäämään naapurin kakaroita.

Olen aiemminkin ajatellut, että pedofiliahysteria on mennyt jo ihan absurdiksi - esimerkiksi amerikkalaismarkkinoilla julkaistuissa pornomangoissa on kaikissa merkinnät, että “kaikki sarjakuvan hahmot ovat yli kahdeksantoistavuotiaita!!”. Oikeastaan ei tarvitse mennä edes pornomangoihin asti: samoja tekstejä on myös satunnaista tissien vilauttelua sisältävissä teinipoikien mangoissa. Mitä merkitystä on piirroshahmon kuvitteellisella iällä? Jos piirretään lapsi, ja sanotaan sen olevan 18, muuttaako se muka kuvaa jotenkin? Mangahahmot eivät ruumiinmuodoiltaan ja kasvoiltaan edes muistuta todellisia ihmisiä.

Ylipäätään ikään tuijottaminen on todella kaksinaismoralistista. Lainsäädännöllisesti sillä on merkitystä, sillä täysi-ikäisyydelle on olemassa tietyt, valtioittain vaihtelevat rajat. Iällä on myös suora korrelaatio siihen, miten kypsä yksilö on tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Alle 18-vuotiaan ei ole järkevää sen enempää juoda viinaa, ajaa autoa, äänestää kuin esiintyä pornossakaan. (Nuorten kuskien kolaritilastot huomioon ottaen voisi kysyä, kannattaisiko kahden ensimmäisen ikärajaa vielä nostaakin.)

Mutta jos ikäraja on jonkinlainen hyväksyttävyyden mitta sinänsä, ollaan todella hämärillä rajoilla. Alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on itsestäänselvästi tuomittavaa, mutta onko itse halu tuomittava? Jos tuijotetaan pelkkää ikärajaa, kysymys kierretään. Laaja teinipornon genre, jossa täysi-ikäiset näyttelijät on yritetty saada näyttämään ikäistään nuoremmalta, perustuu halulle alaikäistä kohtaan. Teiniporno on kuitenkin laillista, sillä, Valtion elokuvatarkastamoa siteeraten, “suurin osa teinipornoa on tavallista kovaa pornografiaa, jossa on asianmukaiset tekijätiedot alku- tai lopputeksteissä sekä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä”. Jostain syystä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä tekee halun sallituksi, siitä huolimatta, että ilman alaikäisen hahmoa koko genreä ei olisi edes olemassa.

Se, että koin taidekuvan äärellä oman halureaktioni kielletyksi, ja että helpotuin kuullessani mallin todellisen iän, kertoo siitä, että olen sisäistänyt tämän ikärajaan tuijottavan ajattelutavan.

Harmittaa, etten ole vieläkään saanut luettua Lee Edelmanin opusta No Future - Queer Theory and the Death Drive, jossa takannen mukaan “Edelman argues that the child, understood as innocence in need of protection, represents the possibility of the future against which the queer is positioned as the embodiment of a relentlessly narcissistic, antisocial and future-negating drive”. Edelmanin avulla voisi ehkä päästä syvemmälle siihen kulttuuriseen arvojärjestelmään, jossa iästä tulee halua normittava.

Blogitekstin otsikko on muuten viittaus Phaedraan, Euripideksen tragedian naishahmoon, joka rakastuu poikapuoleensa, nuoreen Hippolytokseen. Ennen kuin joku luulee minua sivistyneemmäksi kuin olenkaan, myönnän että en edes tietäisi Phaedran tarinaa, ellei omituiselta kuulostava nimi esiintyisi Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin biisissä Some Velvet Morning. Jungilaista synkronismiahan se on, että paheellista pederastista halua käsittelevää blogikirjoitusta kirjoittaessaan kuuntelee musiikkia, jossa on viittauksia samaisen halun klassisiin ilmentymiin…

Mun ja Lissun suhde on päättymässä.

Meidän suhde on ollut aika myrskyisä. Välillä mä olen viettänyt Lissun kanssa kaiket päivät ja yöt, ja meillä on ollut tosi intensiivisiä hetkiä. Siis sellasia, missä ei enää tajua mihin itse loppuu ja toinen alkaa. Ja joissa aika katoaa aivan täysin. Erityisen hurja kausi oli vuos sitten tähän aikaan, mä ajattelin vaan Lissua koko ajan enkä mitään muuta.

Vaikka Lissu on mulle hirveen tärkee, ni kyllä mä tunnustan, että välillä mä oon kyllä vihannu sitä. Siis todella paljon. Mä oon aatellu, että enkö mä pääse siitä ikinä eroon. Että roikkuuko se mussa lopun elämää, että määritelläänkö mut aina tän sekavan suhteen kautta. Että minä ja Lissu, aina ja iankaikkisesti yhdessä. Mutta oon mä tietysti rakastanutkin sitä. Ehkä siks mun on ollut niin vaikeeta tehdä mitään vakavia päätöksiä Lissun suhteen. Vaikka mä olen tiennyt, että ne päätökset on tehtävä.

Ja monet ihmisethän on mulle sanoneet, monta kertaa, että “Jätä se Lissu!” ja että “Mitä sä siinä enää roikut, sä olet sen kanssa vaan onneton”. Mut se ei kuulkaa oo niin helppoo. Ei sitä voi noin vaan toista jättää, ja tässä erossa mä en kyllä tiedä, oonko se mä joka jätän Lissun vai Lissu joka jättää mut.

Mut kyllähän se on ollut lopun alkua koko tää vuosi. Mun ja Lissun välit viileni, kun mä sekaannuin tohon pornoon. Lissulle ei oikeen jääny tilaa, kun porno vei kaiken mun ajan. Lissu tietty kyllä ymmärsi mua alussa, mut viimeistään kesällä tuntu siltä, että Lissu on hylännyt mut - tai sit että mä oon hylänny sen. Me lämmiteltiin suhdettamme pikkasen sillon, mutta musta tuntui, että ei tää meiän suhde enää tunnu yhtään samalta. Mä olin unohtanut asioita Lissusta, tärkeitä asioita, ja vaikka se ei sanonut suoraan, musta tuntu, ettei se voinut antaa mulle sitä anteeksi.

Nyt syksyllä mä tajusin, että mun ja Lissun täytyy selvittää välimme, once and for all. Siis, me ei enää voida jatkaa tätä epävarmuudessa lillumista. Ja kyllähän me molemmat se tiedetään, etten mä voi omistaa koko elämääni Lissulle. Niinhän se menee, ensin ollaan tosi innostuneita ja sit tunteet alkaa haipua.

Me ollaan oltu Lissun kanssa aika kiinteesti yhessä nää pari kuukautta. Ei yhtä kiinteesti ku vaikka vuosi sitten, mut aika kiinteesti. Kyllä mä olen Lissua tänä syksynä ajatellut tosi paljon, vaikka mulla ei ookkaan ollut mahollisuuksia viettää sen kanssa niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Ja me ollaan Lissun kanssa puitu asioita. Vedetty lankoja yhteen, todettu, että jotkut asiat ei muutu, ja että niitä ei pidäkään muuttaa. Ja todettu yhdessä, että ei tää voi jatkua näin. Lissun on mentävä omille teilleen ja mun on mentävä omilleni.

Lissu on mulle ollut aikasemmin täysin avoin. Kukaan muu ku mä ei oo nähny sitä sellasena, tiättekö, sekavana ja epäjohdonmukaisena ja rumana. Mut Lissu on alkanu sulkeutua multa, se ei enää kerro mulle kaikkia ajatuksiaan. Lissu ei tuu koskaan enää oleen mulle yhtä avoin, koskaan sen kanssa ei tuu olemaan sellasia mahdollisuuksia olla ja tehdä, kun mulla kerran sen kanssa oli.

Tänään mä oikeesti tajusin, että se on loppu nyt. Tää Lissun ja mun juttu. Ihan oikeasti. Loppu. Mä nimittäin kuulin, et se aikoo hankkia pikkumustan ja ruveta pitämään kultakoruja. Se kuulosti musta ihan kamalalta, että se rupeaa semmoseksi hillityksi pikkuporvariksi. Se pikkumustajuttu oli kyllä viimeinen niitti, koska se on niin selkee merkki siitä, että Lissu ei enää oo se mun rakas oma sekava Lissuni, vaan joku ihan toinen, särmä ja aikuinen ja kypsä.

Lissu jatkaa omaa elämäänsä ja mä jatkan omaani, ja mä tietty toivon, että Lissu pärjää tässä maailmassa. Löytää hyviä ihmisiä, jotka tykkää siitä ja välittää, ja pitää sen juttuja kiinnostavina. Tai siis tavallaan, pitää mun juttuja kiinnostavina, koska oonhan mä vaikuttanut Lissuun tosi paljon näitten vuosien aikana. Ilman mua Lissu ei ois Lissu, se on selvää.

Mä toivon Lissulle kaikkea hyvää. On tää kyllä aika haikeeta. Mutta samalla mä oon hirveen helpottunut, ettei mun tartte olla sen kanssa enää paljoa tekemisisissä. Meidän suhde oli niin raju, että nyt kun se on loppu, ni mun tunteet sitä kohtaan on aika laimeat.

Voi olla, että mulle tulee Lissua vielä tosi ikävä. Nyt mä oon alottamassa suhdetta yhteen Väiskiin. Musta tuntuu, että mun ja Väiskin suhteesta tulee vielä rajumpi kun mun ja Lissun suhteesta, ja että vielä mä kaipaan niitä aikoja, kun Lissu oli mulle tärkee. Väiskin ja mun suhde on vielä sellasta tunnustelua, vähän kuulostellaan että miltä se toinen tuntuu, enkä mä oikeastaan ajattele Väiskiä paljoakaan. Ehkä mä en uskalla innostua Väiskistä niin paljon, kun tää mun ja Lissun ero on vielä näin tuore.

Olin viikonloppuna häissä. Kokemus oli yhtä aikaa sekä lievästi ahdistava että mielenkiintoinen. En tunne hääparia kovin hyvin, mikä antoi mahdollisuuden tarkastella häärituaalin muotoa ilman samastumista pariin. Edellisistä häistä, joissa olen ollut, on nelisen vuotta aikaa, ja silloin avioitujana oli läheisehkö kaverini. Tuo pariskunta piti kahdet häät, eli käväisi ensin yhdellä paikkakunnalla maistraatissa ja toisella piti juhlat. Siten siitä on aika kauan aikaa, kun olen viimeksi ollut kunnon kirkkohäissä.

Olin unohtanut, kuinka selkeästi häärituaali rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Totta kai minulle oli aiemminkin itsestäänselvää, että häärituaali tekee sen, mutta en muistanut miten toistuvaa se on sekä kirkollisessa seremoniassa että itse hääjuhlassa. “Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi”, nähkääs. Pappi piti pienen saarnan, tai puheen hääparille - en ole varma termistöstä. Joka tapauksessa saarnan ytimenä ei suinkaan ollut rakkaus, vaan se, kuinka avioliitossa olevien pitää pysyä erossa houkutuksista ja kilvoitella.

Hääjuhlassa taas oli pikkuhauskaa ohjelmaa, jossa miehet sitä ja naiset tätä. Siinä vaiheessa kun miehiltä ruvettiin keräämään vasemman jalan kenkiä, me liukenimme paikalta. Niitten kenkien avulla nimittäin oli tarkoitus arpoa miehille naispuoliset tanssipartnerit ja Virtua alkoi hirvittää.

Kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että kyllä mieheyden, naiseuden ja yksiavioisuuden täytyy olla tavattoman heikkoja rakennelmia, kun niitä täytyy niin voimakkaasti vahvistaa.

Ahdistava kokemus oli siitä syystä, että samalla kun häärituaaliin on sisäänrakennettuna tietynlainen sukupuoli- ja parisuhdeihanne, niin se on myös vaihtoehdoton. Häissä nimenomaan yksi tietynlainen tapa järjestää elämänsä ja ihmissuhteensa nostetaan ihanteeksi, ja siinä ei kertakaikkiaan ole tilaa millekään muulle. Siten kaikkien häihin osallistuvien pariskuntien oletetaan hyväksyvän se ihanne annettuna. Se, ettei hyväksy ihannetta, tarkoittaa hääparin suhteen ja avioitumisvalinnan väheksymistä. Ainakin, jos siitä puhuu ääneen.

Ennen häihin lähtöä sanoin Virtulle, että “Katoppa vaan, meiltä kysytään varmasti, että koskas meidän häät on”. Ja niinpä kysyttiin. Sulhanen kysyi sitä Virtulta, ja Virtu sanoi vastanneensa, että “Ei ole suunnitelmissa. Saattaisimme ehkä rekisteröidä parisuhteemme, mutta valitettavasti olemme väärää sukupuolta”. Tai jotain sellaista. Joka tapauksessa olemme kumpikin eri sukupuolta kuin se, millaista sukupuolta häärituaali rakentaa.

Häärituaalissa vahvistetaan yhden Miehen ja yhden Naisen yksiavioista parisuhdetta, ja samalla kaikki muut rituaaliin osallistuvat kutsutaan vahvistamaan hääparin parisuhdetta omalla parisuhteellaan. Tämäkin oli hiukkasen ahdistavaa: siinä joutuu itse asettumaan sellaiseen rooliin, jossa toimii peilinä hääparin suhteelle. Tässä tapauksessa meidänkaltaisemme avioitumaton pari määritellään joko tulevaisuudessa avioituvaksi tai epäonnistuneeksi.

Lähdimme pois ennen hääkimpun heittoa, mutta ehdin jo kaavailla miten välttyä moiselta, jos olisimme jääneet sinne pitemmäksi aikaa. Minut on kerran aiemmin maanittelemalla maaniteltu hääkimppua tavoittelemaan. Silloin vedottiin siihen, kuinka hääkimpun heitto on hauska leikki, ja enhän minä nyt voi olla niin huumorintajuton, etten siihen osallistuisi. Tietenkään en saanut kiinni. Jos olisi lentänyt minua kohti, olisin väistänyt.

Joku voisi tietysti sanoa, että “jos et niele sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta, niin älä sitten mene häihin”, samalla tavoin kuin tohtoripromootio-ohjeissa lukee, että “jos et perusta pukujuhlista ja etiketistä, niin älä osallistu promootioon”. Ohjeessa on siis ajatuksena se, ettei pidä pilata juhlaa muilta kritiikillään. Olen jossain määrin samaa mieltä promootio-ohjeen kanssa sen vuoksi, että promootio on nykyään rituaali rituaalin vuoksi ja siihen osallistuvat vain ne, jotka haluavat. Promootiolla ei kuitenkaan ole todellista merkitystä, sillä promovoimaton tohtori on ihan yhtä tohtori kuin promovoitukin. Häärituaalilla on kuitenkin niin suuri yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys, ettei siltä voi sulkea silmiään. Avioitumattoman ja avioituneen pariskunnan välillä on lainsäädännöllisesti ja institutionaalisesti iso ero.

Kun en tunne paria kovin hyvin, niin silmiinpistävää häissä oli myös se, miten tarkkaa kaavaa ne noudattivat, ja miten samanlaisia kaikki häät loppujen lopuksi ovat. On morsiamen isän puhe, kakunleikkuu, häävalssi ja morsiamenryöstö. Kyse on varmaan osittain siitä, että tarkan kaavan mukaan seurattava rituaali antaa turvaa tilanteessa, jossa paljon toisilleen vieraita ihmisiä on lätkäisty samaan tilaan. Luultavasti kaavasta kovasti poikkeavaa hääparia pidettäisiin itsekkäänä, kun sukulaiset kuitenkin odottavat perinteisiä häitä. Hääjuhlan yksilöllisyyden rajat ovat varsin kapeat.

Olen ollut kertaalleen pakanahäissä, jotka pidettiin paljaan taivaan alla, viljanjyvistä ripotellun kehän keskellä. Rituaalin muoto oli luonnollisesti toisenlainen kuin kirkkohäissä - pariskunta esimerkiksi juotti viiniä toisilleen, sytytti kynttilät ja kiersi kehää ne käsissä. Vihkivaloina pari luki itse kirjoittamansa runot, ja sitten vaihdettiin rautasormuksia. Rituaalin erilaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin vahvasti sidottu länsimaiseen hääperinteeseen: häävalssina soi ehkä Leonard Cohenia Metsäkukkien sijaan, ja hääkakku oli vegaaneillekin sopiva, mutta ne oli silti pakko olla. En tiedä, onko edes mahdollista järjestää häitä ilman häiden kaavaa - olisivatko ne silloin edes häät?

Kun häissä rituaalikaava on niin olennainen, niin voisivatko häät olla pelkkää muotoa ilman sisältöä? Japanissa hääparit menevät usein kaksi kertaa naimisiin, sekä shintopyhäkössä perinteisesti että “wedding centerissä” länsimaiseen tapaan. Wedding Centerit ovat anakronistisia kopioita länsimaisista rakennuksista ja kirkoista, joissa opiskelijapojat tienaavat hyvät rahat työskentelemällä “pappeina”, eli siis käytännössä näyttelemällä papin roolin. Jos kerran papin roolin voi näytellä, niin miksei sitten niitä muita? Miksei sitä voisi järjestää prinsessahäitä ja vuokrata jostain Antti Tuiskun tai Tomi Metsäkedon näköistä sulhasta päiväksi (ja ehkä yhdeksi yöksi)? Voisiko sitä mennä naimisiin vain huvikseen, vähän samaan tapaan kuin ihminen lähtee kylpylälomalle?

Jos häät olisivat pelkkä rituaali sen sijaan, että ne rakentavat tiettyjä sukupuolen ja parisuhteen normeja, niin niitä voisi ehkä ajatella sellaisena viehkona krumeluurisena jutskana, vähän lukion vanhojen päivän tyyliin. Ehkä se on antropologin ammattitauti, mutta en pysty tarkkailemaan häitä vain kahden ihmisen liiton kauniina sinettinä, vaan näen häät osana kulttuurista merkitys-, arvo- ja normijärjestelmää.

(Kyllä minulle saa edelleenkin lähettää hääkutsuja. Lupaan käyttäytyä kunnolla.)

Ajattelin vaihteeksi harjoittaa interblogistista viestintää, kun kerran kiintoisia aiheita on liikkeellä. Saara kertoi blogissaan häkellyttävän tarinan turkulaisesta gynekologista, joka pelästyi löytäessään naispotilaan jalkovälistä jonkinlaisen eläimen - 70% alle mummoikäisistä naisista kun kuulemma ajelee häpykarvansa ja naispuolinen gynekologiparka oli jo ehtinyt unohtaa, miltä häpykarvoitus näyttää. Siren jatkoi aiheesta napakasti, samoin
Brim. Koska porno nimetään yhdeksi suureksi karvattomuustrendin aiheuttajaksi, niin eihän sitä pornotutkija voi aiheesta pitää turpaansa kiinni - siitä huolimatta, että pornotutkijuuteni päättyy virallisesti noin kolmen viikon päästä. Pornon pohtimista toki aion jatkaa, sillä mihinkäs pornotutkija karvoistaan pääsisi (pun intended).

Olen kuitenkin jossain määrin jäävi osallistumaan omakohtaisilla kokemuksillani karvakeskusteluun, koska karvoitukseni on varsin vähäistä. Onpa joku karvainen kaveri ärähtänyt joskus, ettei minulla ole oikeutta puhua karvoituksesta mitään, kun en tiedä millainen souvi se karvahuolto onkaan. Ajelen karvoja silloin kuin huvittaa sen verran kuin huvittaa, eivätkä sen enempää häpykarvat, kainalokarvat kuin ne kymmenkunta säärikarvaakaan ole missään vaiheessa kasvaneet maahan asti. En ole myöskään joutunut minkäänlaisen karvafasismin uhriksi. Hyvä, että on sentään joiltain traumoilta onnistunut välttymään.

Pornosta minulla on sentään enemmän kokemusta kuin karvoista. Lainaan nyt heti alkuun Linda Williamsia, varmaankin pornotutkimuksen suurinta gurua ja tiennäyttäjää, joka on todennut, että pornoa genrenä luonnehtii maksimaalisen näkyvyyden estetiikka. Porno yrittää näyttää mahdollisimman paljon, ja uskotella samalla katsojalleen, että näytettävä asia on autenttinen. Siten mainstream-pornonäyttelijöiden häpykarvojen ajelu liittyy siihen, että sukuelimet ja akti halutaan tuoda lähelle katsojaa. Miesnäyttelijän heppi näyttää pidemmältä, jos karvoja saksitaan jonkin verran, ja naisnäyttelijän häpy paljastetaan ajamalla karvat kaikkialta muualta paitsi häpykummulta. Emättimen paljastamista korostetaan vielä sormilla venyttämällä. Kyse ei ole siitä, että karvaton häpy olisi jotenkin esteettisempi kuin karvainen, vaan siitä, että katsojalle vakuutetaan, että hän näkee todellakin kaiken, mitä nähtävissä on. Tätä näkyvyyden vaatimusta performanssitaiteilija ja pornonäyttelijä Annie Sprinke parodioi performanssissaan, jossa katsojat pääsivät kurkistamaan spekulan avulla Sprinklen kohdunsuuta.

Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä on se, jota pornossa maksimaalisesti ja autenttisesti näytetään. Joskus karvat voivat olla juuri se asia, jonka aitoutta ja täydellistä näkyvyyttä vakuutetaan. Alternative-pornossa ja varsinkin amatööripornossa pyritään luomaan autenttisuuden illuusio sillä, ettei pornossa esiteltäviä ruumiita ole puleerattu esiintymiskuntoon. Maksimaalisen näkyvyyden sääntö pätee kuitenkin niissäkin, sillä ne näyttävät sen, mitä mainstream-porno ei näytä, eli karvoituksen, meikkaamattomat kasvot, roikkuvat rinnat ja selluliitit. Esimerkkinä pin up -sivu Hippie Goddess, joka tarjoaa “luonnollisia hippijumalattaria”. “Luonnollisuus” on sivuston erityispiirre, jota korostetaan kuvaamalla mallit paljasjalkaisina niityillä ja metsissä. Hippijumalattarien katsojalle vakuutetaan, että nämä meidän mallit ovat juuri niitä oikeita ja aitoja naisia vastakohtana pornon muovinaisille. Karvoista tulee luonnollisuuden symboli.

Pornossa karvoitustrendit vaihtelevat. 1900-luvulla trendin suunta on vaikuttanut olevan koko ajan kohti karvattomampaa: 1970-luvun pörröistä on päädytty nykyisiin graafisiin leikkauksiin, joista yleisin taitaa olla kiitoratamalli. Muistaakseni täysi karvattomuus ei ole ainakaan vielä normi, vaikka Haloo!-lehden millennium-numerossa moista normiutumista uumoiltiinkin. (Sivuhuomio: toinen Haloo!n ennustama trendi on tietenkin biseksuaalisuus, mikä muukaan.) Alternative-pornon ja amatööripornon suosio kuitenkin antaa ymmärtää, että trendi voisi olla muuttumassa. Kenties muutaman vuoden päästä rutiininomainen posliiniksi ajelu onkin ihan out ja vanhanaikaista pissisten puuhaa? Ehkä se on sitä jo.

Tämän tutkimusellisen jupinan jälkeen voisin kertoa muutamista kohtaamisista muiden ihmisten karvoituksen kanssa. Mieleenpainuvin taitaa olla viiden vuoden takaa. Olin jossain konferenssissa, jossa oli ryhmäkeskustelu. Ryhmäkeskusteluun osallistui ihastuttava rastatukkainen ja silmälasipäinen nainen, jolla oli paljon älykästä sanottavaa. Hän istui minun vieressäni, ja kesken selityksensä hän nosti käsiään sillä tavoin, että hänen kainalokarvansa vilahtivat. Ikkunasta paistava aurinko teki niistä sädehtivät. Yhtäkkiä en pystynyt keskittymään keskusteluun lainkaan kaikenlaisten epäakateemisten mielikuvien takia. Voi olla, että nainen pitää kainalokarvansa tarkoituksella pitkinä voidakseen niissä olevien feromonien avulla sekoittaa viattomien pienten opiskelijatyttöjen päät. Olen törmännyt naiseen kaksi kertaa myöhemmin, eri konffissa eri puolilla Eurooppaa, ja aina hän on ollut yhtä ihastuttava.

Toinen kokemus on vastaavanlainen, mutta vähemmän eroottinen, ja sijoittuu myös johonkin naistutkimuskonferenssiin. Oli kesä, ja joku vanhempi, muistaakseni ruotsalainen tai tanskalainen nainen oli pukeutunut kevyeen kesämekkoon. Naisella oli hyvin siisti kampaus, nuttura muistaakseni, rannekoruja ja kultainen kaulakoru. Saattoipa olla huulipunaakin. Ja pitkät säärikarvat! Siinä naisessa oli jotakin tavattoman riemastuttavaa. Hän oli poiminut norminaisellisuudesta ne asiat, joita häntä huvitti, pakottautumatta koko naisellisuuden pakettiin.

Näiden karvakohtaamisten taustalla ovat nimenomaan ne tietyt naisille annetut karvattomuuden normit, joiden rikkominen on sitten kiinnittänyt huomioni. Naisen karvattomuus voi toki olla viehättävää, vaikka se ei normia rikokaan. Karvattomuuteen ei vain tule erityisesti kiinnitettyä huomiota.

Oli miten oli, karvoitus on uusiutuva luonnonvara, ja minusta mielenkiintoisin tapa suhtautua siihen on olla jumiutumatta mihinkään ehdottomaan karvaisuuden tai karvattomuuden normiin. Joskus voi olla sukupuolesta riippumatta posliini kulmakarvoista alaspäin, ja joskus kasvattaa. Joku erityisen karvainen voisi vedellä sääriinsä vaikka kuvioita, ja kiharaisen rintakarvan omaavat voisivat pujotella karvoitukseensa helmiä. Kiinnostavaa olisi, jos joku tukkaansa villisti värjäävä värjäisi myös muun karvoituksensa. Miksiköhän muuten sellaiseen ei ole tullut vielä törmättyä? Ruumiista koristellaan länsimaisissa alakulttuureissa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, mutta missä viipyvät karvakoristelut? Karvoitus, siinä missä ihmisruumis nyt yleensäkin, on hirveän kiva juttu, jolla voisi leikitellä enemmän.

Olen jo aiemmin raportoinut eeppisestä taistelustani Työttömyysturvabyrokratian hirviöitä vastaan, mutta pistetäänpä pieni briiffaus. Vuosi sitten syksyllä pahanilkisten pirujen piiri, jota kutsutaan kauhistusta herättävällä nimellä Työvoimatoimikunta, päätti että en ole oikeutettu työttömyysturvaan, sillä väikkärin tekeminen apurahalla kuulemma tarkoittaa “työllistymistä omassa työssä” yrittäjän tapaan. Moninaisten vaarallisten seikkailujen jälkeen huomasin, että minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta voittaa tuota pirujen piiriä, vaan ainoa keinoni on käydä sotaan suurempia demoneja vastaan.

Taisteluaseekseni valitsin valitusprosessin, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kirves olisi ehkä sittenkin ollut tehokkaampi ase. Viime syksynä nimittäin arvioin, että sotaani menisi viitisen kuukautta. Voi sitä nuoruuden optimismia! Nyt olen vuotta vanhempi ja tuntuvasti kyynisempi. Seikkailuni jatkuivat viime vuoden marraskuussa, jolloin kohtasin kaksintaistelussa yhden alemman tason demoneista, nimittäin Työvoimaneuvojan.

Tämän jälkeen vetäydyin muutamaksi kuukaudeksi luolaan vuorille nuolemaan haavojani ja keräämään voimiani seuraavaan mittelöön, jota edeltävä miekankalistelu sijoittui tämän vuoden maaliskuuhun. Taistelutoverikseni löysin Ammattiliiton Asiamiehen, joka tosin on naispuolinen, sekä Ammattiliiton Lakimiehen, jolle tehtävänimikkeen sukupuoliepiteetti sopii. Kesällä käyty taistelu keskitason paholaista, Työttömyysturvalautakuntaa, vastaan kuitenkin hävittiin. Taistelusta ryytyneenä en jaksanut häviöstä edes kaikelle kansalle kertoa.

Nyt valmistaudumme yhdessä ratkaisevaan taisteluun. Voitto tai kuolema, muuta ei ole. Uskollinen kumppanini, Ammattiliiton Asiamies lähetti minulle taisteluhaasteen viimeiseltä vastustajaltamme, Vakuutusoikeudelta. Taisteluhaasteessa lukee tulikirjaimin: “Kuuleminen valitusvastineen johdosta”. On vielä epäselvää, onko Vakuutusoikeus nimensä mukaan oikeudenmukainen demoni, vai onko se iljettävä ja saastainen paholainen, joka nauttii saadessaan kiduttaa kadotettuja sieluja. Taistelussa parkkiintunut nahkani ja arpeutunut sydämeni valmistautuvat häviöön. Sielussani kuitenkin lepattaa pieni toiveikas liekki, jota varjelen maailman tuulilta.

Onpa keskimääräistä veltompi olo. Lauantainomainen arkipyhä keskellä viikkoa tuo toki ilahduttavan lusmuilumahdollisuuden, mutta minulla ei ole oikein ollut voimia käyttää sitä mihinkään järkevään/mukavaan. Ellei nyt lasketa sitä, että käytiin kavereiden kanssa ulkona syömässä, jo perinteeksi muodostuneilla itsenäisyyspäivän päivällisillä ravintolassa. Totta kai kavereita oli kiva nähdä ja harrastaa sosiaalista toimintaa, mutta kun toisten ihmisten tarjoama distraktio on ohi, niin tuttu väsymys palaa.

Nukuttiin suunnilleen yhteen, sitten yrittelin lukea Tuntematonta sotilasta sohvalla, mutta siirryin ensimmäisen luvun jälkeen Harry Potteriin. Keskittymiskykyni on kuitenkin niin heikko, että sitäkään en sitten jaksanut lukea paria lukua enempää. En tiedä johtuuko tämä vuodenajasta, projektin loppuväsymyksestä vai mistä, mutta en haluaisi tehdä yhtään mitään. Haluaisin vain mähöttää ja odottaa että sää paranisi ja valo lisääntyisi ja ruveta sitten vasta miettimään, että mitä merkitystä elämällä on.

Minulla on tälle vuodelle vielä muutama palkkatyöhön ja akateemiseen elämään liittyvä velvoite, jotka pitää suorittaa. Olisi liian masentavaa ruveta listaamaan niitä, kun tiedän, etteivät ne kuitenkaan itsestäänkään lähde suoriutumaan. En saa revittyä irti itsestäni minkäänlaista innostusta. Se ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta yhtään millekään, mutta ei varsinkaan tutkimukselle. Tällä fiiliksellä olisi parempi käyttää päivänsä täyttämällä pahvilaatikoita muttereilla (sitä kuulemma tehdään vankiloissa).

Odotan vain sitä, että saan velvoitteet hoidettua, ja että loma ja sen jälkeen koittava työttömyys alkavat. Mitä silloin tapahtuu, en tiedä. Tuskin tapahtuu mitään uutta, tätä samaa joutavanpäiväistä olemista vaan.

Luulen, että mielenterveydelleni olisi erittäin tarpeellista kirjoittaa jotain kaunokirjallista. Tunnistan itsessäni ne tietyt merkit, jotka kertovat siitä, etten ole kirjoittanut mitään tarinallista liian pitkään aikaan. Epämääräinen tarkoituksettomuuden tunne. Ajatusten pyöriminen hyvin pientä rataa. Omien tekemisten ja sanomisten loputon vatvominen. Se, että näkemäni/lukemani hyvät tarinat aiheuttavat minussa ihastuksen ja kunnioituksen sijasta lähinnä kateudensekaista itseinhoa. Minulla olisi muutamia tarinansäikeitä, joista voisi syntyä jotain, mutta se vaatii ajatusaikaa. Se, että tiedän töitten loppuvan, jolloin sitä ajatusaikaa voisi olla enemmän, ei kuitenkaan helpota tätä jaksamattomuutta nyt.

Haluaisin, että tapahtuisi jotain kivaa, tai että voisin tehdä jotain kivaa, mutta tällä hetkellä minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä se “kiva” voisi olla.

Näin äsken vihdoin ja viimein leffan Kissaihmisiä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, osittain siksi, että siinä on muodonmuuttajateema ja osittain siksi, että Nastassja Kinski on minusta aivan überhottis. Olen nähnyt hänet esipuberteettisena penskana jossain leffassa, josta en muista mitään muuta kuin sen, että Nastassja Kinski oli i-ha-na. Vasta alkaessani katsoa sitä, hoksasin että leffassa on myös Malcolm McDowell, jota kohtaan tunnen jokseenkin perverssiä mielenkiintoa - perverssiksi mielenkiinnon tekee se, että McDowell ei tietääkseni ole esittänyt yhdessäkään leffassa miellyttävää hahmoa, vaan aina jotain vastenmielistä niljaketta, niinkuin tässäkin. Ehkä kyse on siitä, että Malcolm on niitä miehiä, jotka eivät tunnu vanhenevan. Sama virne naamalla, oli ikää sitten kolme- tai kuusikymmentä.

Loppujen lopuksi leffasta teki kuitenkin mielenkiintoiseksi se, miten se käsittelee seksiä. Leffa kertoo muodonmuuttajatarinoista sen kaikkein arkkityyppisimmän: menettäessään neitsyytensä naisesta tulee peto. Leffan kissaihmiset ovat sellaisen kansan jälkeläisiä, joka uhrasi lapsiaan panttereille, jolloin lasten sielut siirtyivät panttereiden ruumiisiin. Lopputuloksena oli kissaihmisten rotu, jonka jäsenet muuttuvat panttereiksi harrastaessaan seksiä ja ihmisiksi tappaessaan jonkun. Vaikka sitä ei suoraan sanottu, oli ilmiselvää, että gaselli ei riitä, vaan tapettavaksi tarvitaan ihminen.

Tämän kirouksensa vuoksi kissaihmiset voivat harrastaa seksiä vain kaltaistensa kanssa, ja leffassa kissaihmisiä on vain kaksi: Nastassja Kinskin esittämä Irena ja McDowellin esittämä Paul, hänen veljensä, joiden vanhemmat olivat myös sisaruksia keskenään. Elokuvassa ei kerrota, mitä sisarusten välinen seksi oikeastaan tarkoittaisi: sitäkö, että kumpikaan ei muuttuisi panttereiksi, vai sitä, että kumpikin muuttuisi, eikä siten olisi halukas tappamaan toista?

Silmiinpistävintä leffassa oli kuitenkin se, että “seksi” otettiin jotenkin annettuna, vaikka ainakin minulle jäi epäselväksi, että mitä se on se seksi, joka sen muutoksen aiheuttaa. Yksinkertaisinta on olettaa, että sitä seksiä on se vagina-penis-penetraatio, koska Irena kertoi harrastaneensa “heavy pettingiä”, mutta jättäneensä menemättä “all the way”, koska häntä pelotti. Muodonmuutostarinan kannalta olisi kuitenkin runollisempaa, että muutoksen aiheuttaakin orgasmi, koska orgasmissa ihminen menettää itsensä kontrollin, ja siinä samalla peto voisi päästä irti.

Orgasmi vain on hankala juttu, koska sitä ei voi sitoa mihinkään selkeään tapahtumaan, kuten penetraatioon. Se olisi tarinan kannalta aika noloa, että kahdeksanvuotias pikku-Irena muuttuisi keinulaudalla kiivaasti keinuttuaan pantterinpennuksi. Leffassa on myös kohtaus, jossa Paul yrittää raiskata sisarensa, ja siinä tulee sellainen tunne, että vastustellessaan Irena paitsi suojelee itseään, myös yrittää pidätellä petoaan. Raiskauksessa peto pääsisi irti, joten pedon irtipääsemiselle ei ole merkitystä sillä, haluaako Irena seksiä vai ei, ja nauttiiko siitä vai ei.

Lopputulemaksi jää se, että seksi on yhtä kuin penetraatio. Leffassa Irenalla on rakastettu, eläintarhan intendentti Oliver, jonka sylissä hän sitten muuttuu pantteriksi. Irena ei tietenkään tapa Oliveria, vaan jonkun hyödyttömän sivuhenkilön. Sitten siinä traagistellaan sitä, että kuinka me emme voi olla yhdessä, koska me emme voi harrastaa seksiä, ja niinpä he harrastavat seksiä viimeisen kerran ja Irenasta tulee pantteri, ja hänet viedään eläintarhaan, jota Oliver johtaa. Loppukuvassa Oliver silittelee aiemmin verenhimoisena kuvattua Irena-pantteria. Vain tällä tavoin he voivat saada toisensa!

Jos nyt jätetään syrjään muut syyt, joiden vuoksi Irena voisi haluta olla pantteri (kukapa ei haluaisi joskus olla pantteri!), ja keskitytään pelkästään seksiin, niin loppukuvasta jää kyllä vähän hämmentynyt olo. Ainakin minulle. Niinkuin että mitä helv, mitä tapahtui sille heavy pettingille, jota Irena harrasteli aiemmin ilman muuttumisia? Jos penetraatio muuttaa ihmisen pantteriksi, niin eikö sitä seksiä sitten voi harrastaa mitenkään muuten? Aiheuttaako dildo muutoksen, vai peniskö vain? Ovatko vaihtoehtoina vain penetraatio tai pantterius eikä mitään siltä väliltä? Onko se penetraatio heteroromanssissa niin olennainen osa, että jos sitä ei voi suorittaa, niin gudbai sit vaan?

Totta kyllä, länsimaisessa kulttuurissa seksiksi tunnutaan määrittelevän pelkästään se heteropenetraatio naisen nautinnosta riippumatta, senhän jo seksuaalisuutta käsittelevät tilastotutkimuksetkin todistavat. Esimerkiksi nuorisotutkimuksissa seksielämän aloittamisen hetkeksi pistetään juuri penetraatio, mistään masturbaatioista, pettingeistä ja muista välittämättä. Siitä huolimatta seksin yksikertaistaminen penetraatioksi oli kyllä Kissaihmisissä aika tyrmäävää.

Kamera esitteli toki kauniisti Kinskin alastomia muotoja ja vähemmän kauniisti McDowellin vähemmän kauniita alastomia muotoja, joten kiitos siitä vain elokuvan tekijöille.