27.11.2006
Oravaparka
Eilen tapahtui jotain hirveää. Tai tarkemmin sanottuna: minä tein jotain hirveää. Ainakin minusta tuntuu siltä.
Olin menossa pyörällä kaverin luokse, kun pyörätien poikki juoksi orava. Yritin väistää sitä, mutta se jäi pyörän renkaiden alle. Tunsin, kuinka ajoin sen yli, mutta elukka oli niin pieni, että se tuntui vähäisemmältä kuin olisin ajanut hylätyn hansikkaan yli. Jarrutin heti, ja näin, kuinka haavoittunut eläin sätki pyörätiellä. Sillä hetkellä päässä löi lähinnä tyhjää, taisin toistella ääneen että “voi ei, voi ei, voi ei”. Menin oravan luo, yliajokohdalla oli kämmenpohjan kokoinen lammikko verta, ja orava yritti hyppiä kyljellään.
En tehnyt mitään kovin tietoisia tai rationaalisia päätöksiä siinä, saati että olisin harkinnut tarkemmin, tiesin vain että se orava pitää tappaa eikä jättää kärsimään. Tai siis: että minun pitää tappaa. Astuin sen pään päälle, kaksi tai kolme kertaa, tunsin kuinka se liikkui jalan alla, ja lopetin vasta kun se ei enää liikkunut. Tällä hetkellä se tuntuu kamalalta: miksen ottanut sitä käteen ja vääntänyt niskaa nurin, se olisi ollut nopeampaa ja vähemmän brutaalia. Reilumpaakin ehkä. Kuten sanottua, en siinä hetkessä pystynyt harkitsemaan asiaa kovinkaan paljon.
Sen jälkeen jäin seisomaan aika huterana siihen pyörätielle, ja taisin hokea taas sitä “voi eitä”, kun viereen pysähtyi vanha mies polkupyörällä, kassit roikkuen kummastakin ohjaustangon sarvesta. “Sinä tapoit sen”, hän sanoi, ja se kuulosti aivan kauhealta, ikäänkuin olisin huvikseni ryhtynyt tappamaan oravaa kuin joku sosiopaattinen kuusivuotias. En saanut suustani mitään sen koherentimpaa kuin “Joo”. Nostin oravaa hännästä, mutta kädet tärisivät sen verran, että pudotin sen kaksi kertaa, ennen kuin sain sen kannettua pyörätieltä syrjään, pensasaidan alle. Yliajopaikalle jäi verta ja muutama vaalea siemen tai ryyni, orava oli kai viemässä niitä jemmaan.
Lähdin taluttamaan pyörää, ja vanha mies jatkoi hitaasti matkaa, mutta vilkuili välillä taakseen. Nyt jälkikäteen arvelen, että hän kai vain halusi varmistaa, että pärjään, koska varmaan vaikutin aika sekavalta. Sillä hetkellä kuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi varmistanut, etten seuraavaksi käy naapuruston lasten kimppuun. En osannut hengittää oikein, vaan hengitin jotenkin oudosti ylisyvään. Jossain vaiheessa pääsin takaisin pyörän päälle, mutta ajoin todella hitaasti ja varovaisesti, ja kun hengitys lopulta tasaantui, aloin itkeä. Sain itkun loppumaan siihen mennessä, kun pääsin kaverini luo, mutta siellä en pystynyt puhumaan normaalisti vaan rupesin taas vollottamaan.
Kunhan rauhoituin, kaveri kertoi isänsä joutuneen teurastamaan poron tienvarressa porokolarin jälkeen. Muistaakseni minunkin isäni on joutunut tekemään saman, ja vieläpä tilanteessa, jossa ala-asteikäinen pikkuveljeni oli mukana. Yhdellä sun toisella tuntuu olevan isä, setä tai vaari (aina ne sukulaiset ovat miespuolisia), joka on joutunut teurastuspuuhiin kesken automatkan. Poronhoitoalueella asuvien pitää varautua etukäteen moiseen tilanteeseen, ja kuljettaa leukua auton takakontissa. Siihen nähden reaktioni oravan tappamiseen tuntuu ylimitoitetulta.
Olen kumminkin kasvanut ympäristössä, jossa metsästys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Veljeni suoritti metsästäjäntutkinnon alaikäisenä, luullakseni 15-vuotiaana, jolloin on tarpeeksi vanha saamaan aseenkantoluvan. Niihin aikoihin lueskelin Metsästäjän opasta ja pidin mahdollisena sitä, että itsekin joskus kävisin kokeessa. Syön myös lihaa, ja minusta lihaa syövän ihmisen pitää muistaa syövänsä kuollutta eläintä eikä jotain kaupan hyllylle salaperäisesti ilmestynyttä valmistetta, vaikka ei itse olisikaan osallistunut tappamiseen.
Tämä myöskään ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen joutunut päästämään eläimen kärsimyksistään. Jonain Ivalon-Matissa viettämänäni kesänä lintu lensi pahki ikkunaan, ja tuolloin ala-asteikäinen pikkusisko tuli verta sylkevä lintu kädessään pyytämään, että tekisin jotain. Muistaakseni pikkusisko piti lintua kämmenellä, kun minä väänsin sen niskan nurin. Pidimmeköhän sille hautajaiset, en muista, ehkä pikkusisko muistaisi paremmin. En kuitenkaan ollut yhtä järkyttynyt kuin oravaparan tapettuani. Ehkä minun piti rauhoitella pikkusiskoa, enkä ehtinyt miettiä omaa suhtautumistani linnun tappamiseen. Voi olla, että kyse on yksinkertaisesti siitä, että pidän oravia sympaattisempina kuin pikkulintuja.
Yhtenä Ivalon-Matin kesänä meillä oli kesy orava, joka juoksenteli sisällä, paskoi ikkunanlaudat täyteen (opimme käytännössä, että orava paskantaa juostessaan) ja nakersi kirjojen reunoja. Se kiipesi selkää pitkin pään päälle ja istua kökötti siinä ja katseli maisemia. Orava luotti meihin niin paljon, että nukahti syliin, eikä herännyt vaikka sen nosti naulassa roikkuvaan pipoon nukkumaan. Syksyllä se kumminkin katosi. Luultavasti metsäoravan kesyyntyminen on loppujen lopuksi yhtä tappavaa kuin pyöränrenkaiden alle jääminen. Joka tapauksessa sen kesyn oravan tunteminen tekee oravan tappamisesta vielä hirveämmältä tuntuvan asian.
Toivottavasti tyytyväinen kettu tai varis löytää oravan ja pistelee poskeensa. En haluaisi, että silpoutunut raato päätyisi uteliaiden lasten tökittäväksi, tai että joku koira kantaisi sen ylpeästi saaliina kotiin.
9 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2006/11/27/oravaparka/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Lukiolaisten versiolla Schopenhauerista oli sellainen ajatus, että se miten joku kohtelee eläimiä kertoo paljon siitä, miten hän haluaisi kohdella toisia ihmisiä ja että yleinen myötätunto on moraalin ainoa tae.
Itse kuitenkin suuntaisin ylimääräistä myötätuntoani ihmisten lisäksi mahdollisuuksieni mukaan mieluummin vaikka kiviin kuin yököttäviin pieneläimiin. Siksi tuommoinen tilanne voisi olla itsellekin hyvin nihkeä, vaikkakin osittain ehkä toisin. Että noinhan siinä pitäisi toimia, kun toimit, ja nimenomaan koska empatiseeraa. Ja varmasti toimisin ja seeraisin, mutta tuntuisi julmalta se tapa jolla maailma olisi minut pakottanut ajattelemaan jotain helvetin rottaa tai muuta iljetystä monen minuutin ajan.
Comment by Jaakko — 28.11.2006 @ 03:46
Voi poloista, sekä sinua että oravaa. Inhottava tilanne kaikin puolin, ja itse olisin varmasti ollut aivan yhtä järkyttynyt.
Muistan joskus pienenä samantyyppisen tilanteen, joskaan en itse joutunut tappohommiin, koska kissamme oli tehnyt sen puolestani. Tulin koulusta kotiin, ja näin kissan kukkapenkissä valtavan tyytyväisen näköisenä, mutta kun lähemmäs menin, havaitsin kissan löhöilevän oravan kappaleiksi revityn ruumiin äärellä. Täytyi siis hakea sisältä kumihanskat ja viedä syömättömät osat (lähinnä sisäelimet) roskiin pihalta lojumasta. Oli aika inhottava olo, vaikka ymmärsin toki jo silloin, että kissa teki vain luontonsa mukaan, ja oravalla kävi huono tuuri.
Aika harvoin sitä nyky-yhteiskunnassa kuitenkin joutuu kuoleman (saati sitten tappamisen) kanssa näin läheisiin tekemisiin, mitä voi pitää joko hyvänä tai huonona asiana, miten sen nyt kukin ottaa. Silti tappaminen on tarpeellinen taito aina silloin tällöin, niin julmalta kuin se kuulostaakin. Ja kuten Jaakko sanoi, myötätunnostahan sinä sen teit, ja koska niin piti tehdä.
Comment by Emma — 28.11.2006 @ 08:00
Olen sitä mieltä, että myös ihminen tekee “luontonsa mukaan” tappaessaan eläimiä syötäväksi - hampaamme ja ruoansulatusjärjestelmämme osoittavat, että olemme sekasyöjiä. Siksi kylmän rationaalisella tasolla pidän tunnereaktiotani falskina, kun kerran syön tyytyväisenä lihaa, jonka tuotantojärjestelmä on puolestani tappanut. Mutta koskapa ihminen olisi koostunut pelkästään kylmän rationaalisesta tasosta.
Schopenhauerista ja myötätunnosta: en tiedä, motivoiko minua myötätunto tuon oravan kohdalla, taisin vain toimia autopilotilla sen mukaan, miten “täytyy tehdä”. Aidosti myötätuntoisempi ihminen olisi ehkä pysähtynyt miettimään, voiko oravaa jotenkin auttaa tai ryhtynyt soittamaan pieneläinklinikalle. Naiivia ehkä, mutta sentään myötätuntoisempaa.
Comment by Jatulintarha — 28.11.2006 @ 13:38
Tervetuloa oravantappajien valtakunnalliseen kerhoon. Samahan tapahtui vuosia sitten minulle, joskin tappoväline oli nelipyöräinen bensakäyttöinen ja tappopaikka Linnanmaa. Oletettavasti kuitenkaan sinun omatuntoasi ei lisäkiusata Kalevan yleisönosastoon lähetetyllä muistokirjoituksella oravalle, kuten kävi aikoinaan minulle.
Sympatiaa kovasti täältäkin päin.
Comment by ama — 28.11.2006 @ 18:34
Yhdistin myötätunnon itse toiminnan lisäksi myös siihen reaktioon tai tunteeseen, minkä tilanne jätti. Se reaktio olisi turha tai ehkä falskikin, jos se ei ruokkisi mitään tai liittyisi yleisempään myötätuntoon, joka ohjaa toimintaa jossain muussa tilanteessa. Jos sinänsä irrationaalista myötätuntoa toisaalta vaalii jonkin kokonaisemman eettisen olemisen tärkeänä osana, on hyvä järkyttyä ja itkeä ajettuaan oravan yli, vaikka tekisikin rationaalisessa selvän eron esimerkiksi ihmisten ja eläinten arvon välille. Tällaisessa olemisessa olisi väärin kovettaa itsensä niin, ettei tuollainen tilanne tuntuisi miltään - vaikka sitten toimisikin samalla tavalla esimerkiksi sosiaalisen normin tai totunnaisuuden ohjaamana.
Tuommoiseen fiilistelyetiikkaan liittyisi minusta sitten myös ponsi jatkuvasti tarkastella ja tunnustella toimintansa välillisiäkin seurauksia. Muutenhan siinä jää helposti itseensä tyytyväisenä halailemaan kavereidensa kanssa maailmassa, jossa omalla olemisella on konkreettista merkitystä myös lähipiirinsä ulkopuolisille. Ei kuitenkaan tarvitse sanoa, että lihan, tai edes tehokanojen, syöminen olisi sinänsä väärin, että saisi luvan symppistellä sitä oravaa.
Comment by Jaakko — 28.11.2006 @ 19:12
Orava yhä tietää, mitä teit tänä talvena…
Comment by pazi-j-dog — 30.11.2006 @ 06:53
Ihminenhän on rakennettu siten, että emootioilla on usein varsin vähän tekemistä asian ‘todellisen’ arvon kanssa. Oravan kuolema voi hyvin herättää syvempää järkytystä kuin pitkään sairastaneen läheisen kuolema. Itsekin olisin varmasti ollut järkyttynyt, enkä välttämättä olisi osannut toimia yhtä määrätietoisesti kuin sinä oravan kärsimysten lopettamiseksi.
Mitäköhän ihmeen filosofista eroa sillä oravan elämällä ja ihmisen elämällä loppujen lopuksi on? Kaikki löytyvät erot pohjautuvat nekin jotenkin emootioihin, tunteeseen siitä että ihmisen elämä on jotenkin jonkun “helvetin rotan tai muun iljetyksen” elämää arvokkaampi.
Comment by rhia — 1.12.2006 @ 12:30
Rhia: aivan. Emootioihinhan ne erot perustuvat, koska kylmän rationaalisesti ajateltuna kosmisessa mittakaavassa ihminen ja hyttynen ovat kooltaan ja elonajaltaan melko lailla samaa luokkaa.
Hmm. Emootiot. Mitä isommaksi kasvan, sitä enemmän minusta tuntuu, että rationaalinen ajattelu on lähinnä emootioiden hallintaan kehitetty defenssimekanismi.
Comment by Jatulintarha — 2.12.2006 @ 01:04
Täsmälleen, paremmin en olisi sitä itse osannut ilmaista… Ikävän fatalistinen ajatus ja minun pitäisi välttää semmoisia, mutta tuntuu kyllä tuolta yhä enemmän mitä kauemmin tätä maailmaa ja ihmisten toimintaa katselee.
Comment by rhia — 2.12.2006 @ 01:10