Jatulintarha

Tiitu Takalon sarjakuva-albumissa Tyhmä tyttö on tarina, jossa “tyttö tekee vuoden aikana kuusi reissua kotipaikkansaa ulkopuolelle. Ja niin kuin aina käy: hänellä on joka ikisellä reissulla kuukautiset.” Sarjakuvan tyttö on huhtikuussa Latviassa, toukokuussa sarjisfestareilla, kesäkuussa larpissa, heinäkuussa festareilla, syksyllä opintomatkalla ja talvella äidin kanssa rantalomalla.

Minä voisin piirtää samanlaisen odysseian flunssistani. “Toukokuussa tyttö lähtee viikoksi rakkaansa kanssa romanttiseen Firenzeen eikä saa suudelmaa Ponte Vecchiolla rään valumisen ja yskän vuoksi. Elokuussa hän lähtee Varsovaan epätavallisen helteisestä Suomesta, ja jättää kaikki lämpimät vaatteet kotiin. Puolassa on kuitenkin kylmää, ja niinpä tyttö saa flunssan. Marraskuussa tyttö lähtee lempiartistinsa konserttiin, ja - kuten arvata saattaa - hänellä on jälleen flunssa”.

Näiden matkustelun tielle asettuneiden asettuneiden flunssien lisäksi minulla on tietysti ehtinyt olla pari muutakin. Muistaakseni ehdin ennen Firenzen flunssaa sairastaa ainakin kaksi flunssaa keväällä. Tämä nykyinen on jo syksyn kolmas flunssa. Ekan sain sieltä Varsovasta. Toinen oli lokakuussa. Ja nyt sitten tämä. Joka kuukaudelle ikioma flunssa. Vielä ehtii joulukuussakin sairastaa.

Vasta kahden viimeisen viikon aikana olen päässyt flunssien jälkeen takaisin kiinni joogarytmiin, siis siihen malliin, että homma tuntuu luontevalta eikä hirveältä väännöltä. Ja nyt kun sain taas flunssan, niin putki katkeaa. Se vituttaa kaikkein eniten: flunssan jälkeen liikuntarytmiin tulee väistämättä jonkinlainen hiljentymä tai katkos. Ensimmäisenä päivänä, kun tuntuu terveeltä, ei kannata lähteä harrastamaan liikuntaa. Vaikka huomenna tuntisin oloni terveeksi, niin seuraavan kerran voisin lähteä joogaan tai lenkille viikon päästä. Ja sitten menee taas viikko, pari, ennen kuin alkaa homma sujua.

Mitä minä teen väärin? Mitä mun immuunijärjestelmässäni on vialla kun se nappaa kaikki flunssabakteerit? Virtu väittää, että en kuulemma vaan pese käsiäni tarpeeksi usein, kun suurin osa flunssista kuulemma tarttuu siten, että ihminen vie itse ne virukset kädestään nenään ja suuhun. Tietääkseni syön ihan tarpeeksi C-vitamiinia, mutta pitäisikö niitä ruveta vetämään yliannoksina? Vastikään tuli uutta tutkimustietoa, että joissakin tapauksissa C-vitamiinilla voi olla imuunnipuolustetta vahvistava vaikutus. Joissakin tapauksissa.

Viime syksynä muuten kävi ihan samalla tavoin: olin pitkällä ja rasittavalla seminaarireissulla lokakuun lopulla, ja sitten viikkoa myöhemmin ois ollut toinen reissu, mutta sainkin flunssan. Silloin jätin kakkosreissun väliin, mutta tällä kertaa en voinut: liput Nick Caven konserttiin oli varattu jo kuukausia sitten, ja jos kerran on ne himoitut liput saanut, niin silloin konserttiin jätetään menemättä vain, jos tarvitaan jatkuvaa sairaalahoitoa. Paha vain, että jos flunssan saatuaan ei lepää, se flunssa vain pahenee. Tuntuu kuin flunssa olisi pysynyt juuri ja juuri aisoissa Helsingin reissun ajan ja nyt ryöstäytynyt valloilleen.

Ehkä se oli sen arvoista. Saimme liput Nick Caven keikalle vain sen ansiosta, että Virtun serkku työskentelee Lippupisteessä, ja niinpä hän sai varattua liput samantien kun Lippupiste avattiin ja liput tulivat myyntiin. Liput kuulemma myytiin varttitunnissa loppuun, ja etulyöntiasemasta huolimatta paikkoja ei voinut ruveta valitsemaan. Serkku varasi liput yhteensä kahdeksalle ihmiselle, ja sai hajanaisia paikkoja. Virtun kanssa saimme sentään vierekkäiset paikat, vaikka sitten parvekkeelta, aivan vihonviimeiseltä takariviltä. Sieltä näki koko lavan, mutta ei puhettakaan, että olisi erottanut edes Caven kasvonpiirteitä. Olisi tarvinnut teatterikiikarit.

Caven esiintymistapa oli kuitenkin varsin hypnoottinen. Hän hakkasi flyygeliään maanisesti ja huitoi ja hyppi lavalla. Hän varioi ja muunteli biisejään lähes tunnistamattomiksi; en ole varma oliko se etukäteen suunniteltua, vai vetikö hän ne vain hatusta. Henry Lee oli niin hullu, että oli pakko nauraa vähän. People Ain’t No Good jäi soimaan lopuksi iltaa päähän. Toivoin, että se olisi heittänyt Do you love men tai Ain’t gonna rain anymoren, mutta oli siinä setissä hienoja biisejä silti.

Cave heitti kaksi encorea, ja ilmeisesti ainakin encorebiiseistä oli yleisön toivomuksia. Parvekkeelle hänen jutustelunsa yleisön kanssa ei kuulunut kunnolla… Yhteensä kymmenen biisiä ylimääräistä - se oli kahden tunnin kahdenkymmenen minuutin keikka, eikä tuntunut yhtään liian pitkältä. Kun Cave viimein lopetti, yleisö seisoi minuuttikaupalla taputtamassa, mutta kolmas encore olisi ollut jo mahdotonta.

Permannolla oleva yleisö tanssi lavan edessä, mutta valitettavasti parvekkeelta ei oikein voinut lähteä lavan eteen. Enkä tiedä, olisiko minusta flunssassani ollutkaan hyppimään ja heilumaan. Jos satuitte olemaan siellä konsertissa, niin se tyttö, joka sai Nick Cavelta suukon poskelle ja jonka kanssa Cave flirttasi, oli sitten se Virtun serkku, joka ne liput meille hommasi. Loppuillan keskityimme kiskomaan häntä takaisin maanpinnalle, ettei hän olisi lähtenyt leijumaan stratosfääriin.