17.11.2006
Oi Suomi katso
Nyt ne taas on julkistettu. Finlandia-ehdokkaat. Tällä kertaa joukossa ei ole sen enempää pervoja kuin reaalifantastisiakaan kirjoja, sikäli mikäli kuin mitään nyt opusten kuvauksista ymmärsin. Viime vuosina tavalla tai toisella pervoteemaan liittyvät kirjat ovat menestyneet Finlandia-kisassa hyvin. On ollut Sinervoa, Saisiota, Sinisaloa. Ja spekulatiivinen fiktiokin on välillä päässyt ehdokastasolle asti. Viimeksi nyt Isomäen Sarasvatin hiekkaa, mutta on tuolla listoilla näköjään ollut Nokian nuoriso-ohjaajakin.
Ehdin kovasti toivoa, että Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta olisi ehdokkaiden joukossa. Lumikossa kun on sekä kerronnallista imua että silmäniskuja kirjallisuusinstituution suuntaan, minkä olisi luullut saavan raadin myhäilemään. Mutta ei sitten. Ehkä Lumikko ei ole tarpeeksi yhteiskunnallinen, mitä raati nyt sitä peräämällä onkaan tarkoittanut.
Tämänvuotisista ehdokkaista mikään ei vaikuta sellaiselta, että sormeni syyhyäisivät päästä sitä lukemaan. Hotakainen kirjoittaa “yksinäisyydestä ja nyky-Suomen henkisestä tilasta”; Pääskynen “epätoivoisen naisen sieluntilasta”; Sampakoski siitä, “miten pysyviä varjoja elämä voi kasvattaa”; Tamminen “jäähyväisistä sankareille” (Tammisen kirjan oikeastaan voisin haluta lukea); Westö “illuusioiden katoamisesta ja maailmantuskasta”; Åsbacka “globalisaation laineista ja grillikioskista”. Jostain syystä suomalaisen kirjallisuuden pysyvin teema on ankara angstaus. Voihan siinä olla hyviä kirjojakin, ei siinä mitään. Kirjojen kuvauksissa vain ei ollut mitään sellaista koukkua, joka minua kutkuttaisi samalla tavalla kuin ennakkotiedot Sofi Oksasen tai Laura Honkasalon kirjoista ovat kutkuttaneet. Tai vaikka Kaori Ekunin kirjan Blink blink kuvaus.
Olkoonkin, että Finlandia-palkinto luovutetaan kirjalle eikä kirjailijalle, niin minusta palkinnon saaneiden kirjailijoiden teokset voisi diskata jo heti kättelyssä. Mikään ei olisi tylsempää kuin jos Hotakainen voittaisi toistamiseen. Minulla ei ole mitään Hotakaista vastaan: Juoksuhaudantie oli aidosti hyvä kirja, ja joku hänen aiempi teoksensa (olikohan se Bronks?) oli myös ihan hieno. Mutta viime vuoden Bo Carpelan -voitto oli kyllä melkoinen antikliimaksi. Jos Hotakainen voittaa, niin minä alan epäillä, että Suomesta ovat kirjailijat loppumassa.
Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut kolme, sitä edellisen vuoden ehdokkaista en yhtään, ja sitä edellisen ehdokkaista taas kolme. Kaiken kaikkiaan viimeisen kymmenen vuoden aikana Finlandia-ehdokkaita on tietysti ollut kuusikymmentä, ja niistä olen lukenut viisitoista. En tiedä, mitä keskiarvoa se luku edustaa, ellei sitten sitä, että minusta Finlandia-ehdokkaat ovat keskimäärin vaikuttaneet tylsiltä. Ja rehellisyyden nimissä, jotkut lukemistani eivät ole pelkästään vaikuttaneet tylsiltä, vaan ne ovat myös olleet sitä. Koska kyseessä ovat kirjallisuuskaanoniin sijoitetut teokset, niin tuskinpa onnistun ko. kirjat mainitsemalla loukkaamaan kenenkään arvostetun kirjailijan tunteita - korkeintaan osoittamaan oman makuni rahvaanomaisuuden.
Otetaanpa vaikka viime vuoden ehdokkaiden pakollinen esikoinen “Että hän muistaisi saman”. (Kyllä, lähes joka vuosi ehdokkaiden joukossa on yksi esikoisteos.) Luin kirjan huhtikuun alussa, mutta kirja ei herättänyt minussa niin suuria tunteita, että muistaisin siitä enää paljoakaan. Siinä oli päähenkilönä nuori opiskelijatyttö (tietysti, nuorten naisten esikoisissa aina on) joka angstasi kovasti mielenterveydeltään horjuvan veljensä takia ja jolla oli suhde vanhempaan, amerikkalaiseen mieheen, jolla oli Vietnam- ja 9/11-traumoja. Kirja oli itseasiassa ihan ok, mutta ei tosiaankaan kirja, jota haluaisin välttämättä lukea uudelleen, tai jonka näkisin niin laadukkaaksi, että se nostetaan kaanoniin. Se ei jäänyt vaivaamaan mieltä, kuten vaikkapa Lumikko.
Taikka Kristina Carlsonin “Maan ääreen”, jonka toki pitäisi kaltaistani antropologia elähdyttää - onhan sen teemana tutkimusmatkat Siperiaan 1800-luvulla. Mutta hyvä ihme, että se oli puiseva. Kirjalla on mittaa alle 200 sivua mutta opuksen tahkoamisessa meni hyvä tovi. Miksi suomalainen kirjallisuus muuten on ylipäänsä niin ohutta? Onko kielellinen leikittely niin vaikeaa, että voi jättää tarinan syventämisen syrjään? Paikkaako muka kaksisataa sivua kaunista kieltä tarinan aukot? Miksi mielenkiintoisistakin aineksista syntyy suomalaiskirjailijoiden käsissä aina samanlaista pettuleipää?
Finlandia-ehdokaslista on toki yhden ainoan raadin kokoama lista, joka ei sinänsä kerro paljoakaan suomalaisen kirjallisuuden kentästä. Mutta miksi ihmeessä listalle tuntuu vuosi vuoden jälkeen nousevan aina yhtä pönäköitä kirjoja? Oikeastaan Saision, Sinervon ja Holapan voitot eivät ole kovin kummallisia, vaikka heillä pervoteema kirjoissaan onkin: ovathan kaikki kirjailijat konkariosastoa, ja Saisiokin oli listoilla niin monta kertaa, että pakkohan sen palkinnon oli sille joskus napsahtaa. Oikeastaan ainoa yllättäjä, jonka viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löydän, on Sinisalon voitto.
Pitäisiköhän lakata kokonaan kyttäämästä mitään palkintolistoja, ja lukea sen sijaan kirjoja vain sellaisilta kirjailijoilta, jotka pitävät blogia. Jääskeläisen jo mainitsin. Tällä hetkellä minulla on kesken Kirsti Ellilän “Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin”, ja kirjastosta lainattuina ja lukemista odottavina makaavat myös Anne Leinosen “Valkeita lankoja” ja J-P. Koskisen “Savurenkaita”. Miksiköhän muuten kirjallisuuden kaanonissa lujasti istuvat Hotakaiset, Pääskyset, Saisiot ja muut eivät blogaa? Rimminenkin hyydähti blogaamiseen kolmessa kuukaudessa onnistumatta loppujen lopuksi sanomaan paljoakaan asiallista.
16 kommenttia »
The URI to TrackBack this entry is: http://jatulintarha.blogsome.com/2006/11/17/oi-suomi-katso/trackback/
RSS feed tämän päivityksen kommentteihin.
Kommentoi
Rivinvaihdot merkitään automaattisesti. Seuraavia HTML-tageja voi käyttää: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <code> <em> <i> <strike> <strong> Sähköpostiosoite ei jää näkyviin kommenttien yhteyteen.
Mää kyllä tykkäsin Saision kirjasta. Ei ollu mulle tylsä. Rimminen sen sijaan oli niin paska, etten jaksanut loppuun saakka. Ajattelin, että kyseessä on miesjuttu ja nnnoin sen lahjaksi yhdelle miespuoliselle ystävälle, jolle kävi sitten ihan samoin.
Päätelmä: Se on toooosi tylsä. Pakollinen nuori mieskirjailija, jolla on “tyyli”. Tyylin ei kai kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, ettei ole mitään muuta?
Comment by P.A.A. — 17.11.2006 @ 23:15
Juu, minäkin tykkäsin Saision Finlandia-voittajakirjasta, ja Voimattomuudestakin, joka oli ehdokkaana myös. En minä tylsiksi moiti muita kuin noita, jotka suoraan nimeltä mainitsin. Tosin olen lukenut kaksi Markku Pääskysen kirjaa, ja ne olivat molemmat niin hirveää soopaa, että en taida jaksaa vaivautua tämän Finlandia-ehdokkaankaan takia.
Rimmistä voisi kokeilla, jos ei muuten niin siksi, että sitä voisi sitten repostella myöhemmin ;)
Comment by Jatulintarha — 18.11.2006 @ 00:04
En oikein pidä siitä, että kaunokirjallisuutta luokitellaan noinkin tarkasti kuin teet, vaikka motiivisi siihen hyvin ymmärräm. Mitä lukijaa auttaa se tieto, että hänelle sanotaan vaikkapa Punaisen erokirjan olevan pervokirja? Mitä se tekee kirjalle? Yhtä vähän pidän siitä, että teosta arvotetaan sen ?tärkeän? aiheen vuoksi, niin kuin viimevuotinen raati tuntui tekevän. Yhtä vähän on annettava arvoa sille, mitä tämänvuotinen raati etsi, jos siis etsi yhteiskuntakriittistä romaania - eikä tainnut niitä löytää, valituista päätellen. Joka tapauksessa Stefan Mosterin puhe on kiinnostava ja tärkeäkin. Kyllä romaanin on oltava muutakin kuin hyvä tarina kauniisti kerrottuna. Juuri siinä esim. Saison Punainen erokirja - ja koko trilogia - eroaa edukseen useimmista muista. Finlandia-raatien tapaa ottaa valinnoissaan huomioon kaikkea itse romaanien (ja kyllä minä kaipaan sitä aikaa, kun ehdolla saatttoivat olla kaikki kaunokirjalliset lajit!) ulkopuoliset muuttujat: kustantajien on oltava tasapuolisesti edustettuina, ruotsinkielistä kirjallisuutta ei saa unohtaa, on hyvä nostaa esiin myös esikoisia, se yksi pakollinen, naisiakaan ei sovi unohtaa, vaikka miehet ovatkin kirjoittaneet parhaat romaanit tänä vuonna (!! mitä en kyllä niele: Krohnin Mehiläispaviljonki esimerkiksi, tai Maarit Verrosen Osallisuuden tunto). Vaikka jaksankin edellleen keskustella Finlandiasta, koska kirjallisuus minua niin paljon kiinnostaa, en anna sille enää kovinkaan suurta arvoa, enkä jaksa ajatellakaan lukevani kaikkia ehdokkaita, niin kuin joskus muinoin.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 09:35
Itse asiassa pidän luokittelua “reaalifantasia/spekulatiivinen fiktio” kirjan kannalta olennaisempana kuin sitä “pervokirjaa”, koska se vaikuttaa suoremmin kirjan luonteeseen. Tämä pervokirja-maininta on oikeastaan viittaus keskusteluihin siitä, että ovatko “pervoaiheet” kirjallisuudessa nyt jotenkin salonkikelpoisempia, kun niitä on Finlandia-palkinnon avulla sijoitettu kirjallisuuden kaanoniin. Karkulehdon Sanna tekee tutkimusta juuri näistä “pervo-Finlandisteista”.
Itse pidän tarinaa ensisijaisena romaanin mittarina - mitä väliä on tärkeällä aiheella, jos sitä ei käsitellä tarinan kautta? Silloinhan siitä tärkeästä aiheesta voisi samantien kirjoittaa vaikka väitöskirjan. Parhaita kirjoja toki ovat sellaiset, joissa tarinan kautta onnistuttaan sanomaan jotain enemmän. Tässä esim. Peter Hoeg ja juuri Maarit Verronen, yksi lemppareistani, ovat onnistuneet. Ja silkan realismin puolella sitten esim. Laura Honkasalo, jonka sukupolvikuvaus Sinun lapsesi eivät ole sinun on nimenomaan yhteiskunnallinen romaani, mutta kertoo samalla vahvan tarinan. Ja Jeffrey Eugenidesin Middlesex! Se on luultavasti paras sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä romaani, jonka olen lukenut.
Comment by Jatulintarha — 18.11.2006 @ 09:49
Onko noilla pervo-Finlandioilla muuta yhteistä kuin päähenkilönsä sukupuolinen suuntautuneisuus? Mitä merkitystä sillä lopulta on. Taustalla kuuntelen Kirjakerhoa, jossa juuri keskustellaan fiktion todellisuudesta ja todellisuuksista. Se on minusta paljon olennaisempaa kuin jokin yksityiskohta, vaikkakin niinkin olennainen kuin osa ihmisen identiteettiä. Tietysti romaani usein tutkii, pilkkoo, rakentaa identiteettiä, sitä se on tehnyt koko modernismin ajan ja tekee edelleen. Ei sitä tietenkään pidä vähätellä.
Ei romaani aina tarinaa kerro, eikä se silti tarkoita, ettei romaani hyvä olisi. Tarina voi olla vain hyvin ohut ja viitteellinen, kuten Krohnin kirjoissa usein on. Paljon keskeisempää on ajattelu, moraali, eettiset pohdinnat, muistaminen.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 11:55
Tarkennus vielä: tietysti identiteetti on tärkeää romaanin rakennusainetta, sillä sen kautta saadaan esiin niin paljon muutakin sen lisäksi, että identiteettiä itseään on tutkittava. Se lienee yksi tärkeimmistä syistä, miksi kirjoja luetaan; me tutkimme itseämme ja yhteisöämme lukiessamme, jos luettava on hyvää.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 12:22
Ei, ei romaani aina tosiaankaan kerro varsinaista tarinaa, mutta useimmiten vahvan tarinan sisältämä romaani on kokemuksena paljon napakampi ja kiinnostavampi. Usein nuo ns. pohdintaa yms. sisältävät teokset vaativat lukijalta erilaista asennoitumista ja jopa halua ryhtyä ‘vaikeamman’ kirjallisuuden lukuun. Toisinaan sitä vaan haluaisi lukea kunnon vanhanajan romaanin.
En minä toki halua millään lailla väheksyä pohtivia tai kielellisesti kokeellisia romaaneja, olenhan itsekin niitä lukenut. Kaanoniinkin pääsee ilmeisen paljon helpommin olemalla puiseva ja pienen piirin ihannoima kuin kansan rakastama ja paljon myyvä, olipa tarinankerronta kuinka hyvää tahansa. Mutta näinhän se on aina ollut - kriitikot ja suuri kirjanosto- ja kirjastoyleisö eivät useinkaan lue samoilla silmillä.
Comment by ama — 18.11.2006 @ 13:23
Eikö ole mitään puisevan=ei-tarinallisen=kokeilevan, jos näin tahdotaan ajatella, ja tarinallisen=suuren yleisön hyväksymän, siis hyvän, romaanin välissä? Mihin ylipäänsä tällaista vastakkainasettelua tarvitaan? Suurin osa suomalaisista on nykyään koulutettuja, niin ettei minkään luulisi olevan liian vaikeaa, ainakaan jos on tahtoa paneutua. On siis ankara ristiriita siinä, että nykyään on kaunokirjallisuus entistä lähempänä iltapäivälehtiä: nopeasti tehtyä höttöä, yhtä nopeasti kulutettua ja unohdettua - onneksi unohdetaankin. Jos kaanoneita tarvitaan - minun mielestäni ei tarvita - ei sinne kyllä mitään asiaa tuonkaltaisella ?kirjallisuudella? olekaan.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 14:57
Tarkoitukseni ei ollut ylistää tuota “nopeasti tehtyä höttöä”, joka, valitettavasti, on kyllä tunnusmerkki monelle nykyään julkaistulle romaanille. Uskoisin, että osittain noita höttöjä myös Jenny tarkoitti kirjoituksellaan. Mutta hyvä tarinahan ei itsessään poissulje arvostusta - onhan esimerkiksi Sinuhessa ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa varsin hyvät juonet, ja ne ilmeisesti ovat kaanonissa, koska niitä kouluissakin, vanhoillisuuden kehdoissa, arvostetaan.
Comment by ama — 18.11.2006 @ 16:05
Hyvä tarina ei tietenkään tee romaanista huonoa, niin kuin ei sekään, että tarina on vain ohut kerros itse romaania. Juuri tuota vastakkainasetteluahan kritisoin. Mainitsemasi esimerkit ovat hyviä romaaneja - molemmat olen lukenut moneen kertaan - mutta niiden kirjoittamisesta on aikaa. Olisi kai suotavaa, että sellaisesta romaanitraditiosta olisi päästy johonkin muuhun, siis ettei romaanina pidettäsi vain sitä, minkä voi kronologisen juonen tasolla ymmärtää. Nuo romaanithan ovat juuri sellaisia - historiallisiakin ovat - vaikka sisältävät tietysti paljon muutakin, niissä on vahva eetos, ja juuri se kai ne on kaanoniin nostanut, ei niinkään tarinallisuus.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 16:55
Ai niin, ja Jennyn kommenttiin Hotakaisen mahdollisesta voitosta, siis että jos H. voittaa, ovat meiltä kirjailijat loppumassa: olen täsmälleen samaa mieltä. Siltä tuntuu jo nyt, kun Huolimattomat asetettiin ehdolle. Siltä tuntuu myös Westön ehdokkuus, neljäskö jo.
Comment by Mirjam — 18.11.2006 @ 16:59
Suomalaisen kirjallisuuden ja suomalaisen elokuvan. Ja arkirealismi nyt vain sattuu olemaan se ainoa hyväksyttävä tapa kirjoittaa…
“Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä”, sanoi Erno Paasilinna. Eiköhän se kerro suomalaisesta “fiktio”kulttuurista jo aika surullisia totuuksia.
Comment by Tsubasa — 18.11.2006 @ 17:08
Mää kyllä hirveän hyvin ymmärrän, että eettiset ja moraaliset pohdinnat sinällään ovat varsin arvokkaita asioita, mutta luen ne mieluummin tarinassa tai sitten ihan akateemisessa julkaisussa. Mua ei useimmiten liikuta Mirjamin mainitsemat ohuet tarinat. Mulle kaikkein mukavinta on rakastua hahmoon tai tarinaan. Mää oon niin kärsimätön tollo, etten jaksa pohtia jonkun merkitystä, jos en ihan yhtään tajua mistä tässä on kyse. Sori Leena Krohn.
Allekirjoitan ylläkirjoitetut lausunnot Hoegista ja Middlesexistä. Se on musta jotenkin hienoa, jos kirja saa itkemään, nauramaan ja pohtimaan ihmisyyttä.
Comment by P.A.A. — 20.11.2006 @ 14:56
Onneksi jokainen saa pitää kirjallisuudessa siitä mistä pitää, olipa se tarinaa, rakennetta, kieltä tai kaikkea näitä ja vielä paljon muuta. Lukeminen on joka tapauksessa ihanaa. Minun on kuitenkin vaikea käsittää tuota kahtiajakoa, etteivät eettiset, yhteiskunnalliset pohdinnat mahtuisi kaunokirjallisuuteen, romaaniinkin, vaan että ne olisi parempi lukea tieteellisistä julkaisuista. Mitäpä muuta Sinuhe tai Pohjantähti pitää sisällään - eivät ne ole siellä vain tarinan tilkettä, vaan keskeistä sisältöä, hyvinkin filosofista ja yhteiskunnallista.
1940-luvulla, siis Sinuhen ilmestymisen aikaan, ja 50-60-lukujen taitteessa, kun Pohjantähti ilmestyi, ilmestyi sadoittain romaaneja, joissa kyllä oli kelpo tarina, sujuva ja viihdyttävä, mutta eipä sitten sen enempää. Kuka niitä enää muistaa tai lukee?
Comment by Mirjam — 20.11.2006 @ 16:17
Hui, täällähän on käyty keskustelua kun olin poissa. Mirjam, olen pahoillani, että viimeinen kommenttisi oli jostain syystä jäänyt moderaattoriseulaan. Toivottavasti keskustelu ei jämähtänyt seulan takia.
Mitäpä minä tähän lisäisin. Minulle “tarinasta” on tullut ehkä jonkinlainen lippu, jota heiluttelen joka paikassa, kun kirjallisuudesta puhutaan. Tarina ei minusta ole sama asia kuin juoni, vaan “tarina” on se tapa, jolla sekä juoni että romaanin muut elementit sidotaan yhteen lukijaa varten. Tarinaan kuuluu myös syvyys, sellainen tunne, että tarinassa on muutakin kuin mitä kirjan kansien sisällä on. Esim. Oksasen Stalinin lehmät jätti sellaisen olon, että se on paljon muutakin kuin anoreksia- tai post-sosialistinen maahanmuuttajaromaani. Tarinasta jäi jotain piiloon, lukijan ulottumattomiin, ja hyvä niin. Sama pätee Lumikkoon. Liian moni romaani alkaa sivulta yksi ja päättyy ennen takakantta ja siinä se.
Minusta nimenomaan tarina on se, joka jaksaa ihmisiä kiinnostaa vuosisatojen jälkeenkin. Kukapa meistä osaa muinaiskreikkaa tai vanhaa englantia tarpeeksi hyvin lukeakseen Oidipusta tai Hamletia alkukielellä? Oidipuskin on käsittääkseni kirjoitettu hyvin kauniisti runomittaan, mutta vain kourallinen ihmisiä saa enää alkutekstistä mitään irti. Silti tarinat ovat jääneet eloon, kiinnostamaan nykyäänkin. Näen kauniin kielen tarinankerronnan välineenä, en itsetarkoituksena.
Pervokirjoista vielä: minusta seksuaalivähemmistöjä käsittelevien kirjojen palkitseminen ja nostaminen keskustelun kohteeksi kertoo yhteiskunnallisista muutoksista - ei niinkään välttämättä kirjoista itsestään. Kiinnostavaa on myös se, miten niistä kirjoista puhutaan: esim. Holapan Ystävän muotokuva muistaakseni herätti paljon suurempaa kohua kuin Saision trilogia. Siten tämä “pervokirja”-luokittelu koskee enemmän sitä, millaisen aseman ne kirjat saavat keskusteluissa kuin sitä, mitä ne kirjat käsittelevät. Esim. Saision Punainen erokirja minusta rinnastuu paljon paremmin Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjan kanssa, kuin vaikkapa Sinisalon Päivänlaskun kanssa.
Comment by Jatulintarha — 21.11.2006 @ 18:19
Eipä mitään, eilinen taisi olla omituinen päivä kaiken kaikkiaan, kun tuntui, ettei koneelta mikään lähtenyt minnekään.
Mainiosti määrittelit tarinan. Olemmekin siis samaa mieltä - niin kuin kyllä oletinkin. Juuri noista aineksista syntyy hyvä romaani, joka kestää aikaa ja ravitsee lukijaa. Pelkkä viihdyttävä juoni vaikka kuinkakin kiinnostavine henkilöhahmoineen ei sitä tee, eikä ainakaan minulle riitä. Kaipaan kyllä myös kieleltä aika lailla, nautin kielestä.
Tuo yhteiskunnassa tapahtunut muutos on tärkeä syy nostaa esiin kaunokirjallisuutta. Ja parasta tietysti on kun kaunokirjallisuus on tekemässä tuota muutosta - vaikka en tosiaankaan mitään paljasta tendenssiä kaipaakaan. Siksi-kin Mosterin puhe oli tärkeä: kyllä kaunokirjallisuus voi ja sen pitääkin kyseenalaistaa totuttua, rikkoa konsensusta, näyttää näkymätöntä, olla rohkea. Viihde ottaa vallitsevat olot annettuina ja piirtää kuvaa iltapäivälehtien tasoisesti valitsemistaan tapahtumista ja henkilöistä, ja vain kronologisen juonen keinoin. Lukijan mielen se jättää tyhjäksi, lukemansa unohtaa ennen kuin on kirjan sulkenut.
Comment by Mirjam — 21.11.2006 @ 18:48