Jatulintarha

Olen jatkanut Warnerin opuksen lueskelua. Oikeastaan koko kirjan punaisena lankana on sen kritisointi, että avioliitto-oikeuksista on tullut amerikkalaisen homo- ja lesboliikkeen ydinkysymyksiä. Suomalaisesta näkökulmasta kirjan lukeminen on kiintoisaa. Meillähän on jo kiva parilaki, eikä suomalaisessa aktivismi-ilmapiirissä käsittääkseni paljoakaan kritisoitu avioliittoinstituutiota sinä aikana kun parilain puolesta kampanjoitiin. Ehkä ei uskallettu: jos avioliittoinstituutiota kyseenalaistavia ääniä olisi päästelty, siitähän olisivat kaiken maailman perussuomalaispoliitikot ja polvirukoilijat saaneet todistuksen sille, että ei ne kauheat homot oikeasti mihinkään vakituiseen avioliitonomaiseen parisuhteeseen halua, vaan turmella avioliittoinstituution ja sen mukana koko yhteiskunnan.

No, nyt kun meillä on se kiva parilaki, niin niitä kriittisiä ääniä voi ehkä ruveta jo päästelemään. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka pidän avioliittoa ahdistavana systeeminä, koska siihen on sisäänkirjoitettuna sellaisia ikäviä rooleja kuin “vaimo” ja “aviomies”. En halua olla vaimo, enkä myöskään halua vaimoa sen enempää kuin aviomiestäkään, kiitos vain. Warneria lueskellessa minulle on avautunut, että avioliittoinstituution ahdistavuudesta ei kuitenkaan pääse mihinkään, vaikka jättäisikin menemättä naimisiin.

Avioliittoinstituutiohan ei ole pelkkä rakkauden manifestaatio - jos se olisi, sehän olisi oikeastaan täysin merkityksetön. Vai rakastavatko ihmiset muka toisiaan vähemmän ennen avioliittovaloja? Warner toteaa, että kyse ei ole rakkaudesta sinänsä, vaan rakkauden julkistamisesta: yhteisöllisestä hyväksynnästä, vaatimuksesta, että rakkaudella on yleisöä. Ei ihme, että populaarikulttuurin romanssit päättyvät vaikeuksien kautta hääkellojen soittoon, onhan avioliitto julkinen todistus siitä, että rakkaus on hyväksyttyä. Mutta se, että vain yhdelle, tietynlaiselle suhteelle haetaan julkinen hyväksyntä, jättää tietysti kaiken muun syrjään.

Elina kirjoitti Älä haaveile, bisseile -päivityksen kommenteissa seuraavasti: “Joillekin tuntuu myös olevan outoa se, että olen naimisissa - ja siitä huolimatta tällainen pervertti, kun pitäisi sitoutua mieheeni. Pervoilut pitäisi tehdä parikymppisenä, biletysiässä, sitten tämän ikäisenä vakiintua monogaamiseen avioliittoon, hankkia lapsia, jne.” Oikeastaan Elinan kommentti tiivistää kokemuksen tasolla sen, mitä Warner yrittää teoreettisesta hämähäkinseitistä rakentaa. Aloin vastata Elinan kommenttiin, mutta vastaus venähti niin pitkäksi, että ajattelin, että on parempi sitoa vastaukseni kokonaiseen blogikirjoitukseen.

Avioliito ei ole pelkästään rakkauden liitto kahden ihmisen välillä, vaan normatiivinen rakenne. Tietyssä mielessä avoin polyamorisuus avioliitossa, kuten Elinalla, on ehkä enemmän queeria toimintaa kuin avioliittoinstituution ulkopuolelle asettuminen. Ikävä vain, että tällainen käytännön pervoaktivismi jää keskimäärin näkymättömäksi, sillä avioliittoon on sisäänkirjoitettuna monogaamisuuden ihanne.

Avioliittoinstituution kautta yksiavioinen parisuhde yhden miehen ja yhden naisen välillä nostetaan yhteiskunnassa tavoiteltavimmaksi elämisen ja olemisen muodoksi. Kaikki muut ihmissuhteellisuuden tavat määritellään sille alisteisiksi. Tästähän samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksissa on pohjimmiltaan kyse: kun avioliitto kahden naisen välillä on mahdollinen, sitä suhdetta ei voida institutionaalisesti arvottaa miehen ja naisen välistä avioliittoa vähäisemmäksi. Vaikka käytännössä yksiavioinen heteroavioliitto on edelleen arvostetuin parisuhteellisuuden muoto kulttuurissamme, avioliitto-oikeuksien kautta samaa sukupuolta oleville pariskunnille voidaan hakea yhteiskunnallista näkyvyyttä ja hyväksyntää.

Mutta lopputuloksenahan ei tietenkään ole se, että nyt meillä on kiva tasa-arvo seksuaalivähemmistöjen ja seksuaalienemmistön kesken ja sitten kellään ei ole mitään valittamista. Päinvastoin: lopputuloksena on tilanne, jossa vain avioliittoinstituution pyhittämät ihmissuhteet (sukupuolista riippumatta) ovat uskottavia. Kaikki muut ihmissuhteet - seksuaaliset tai muut - asettuvat avioliiton pyhyydelle alisteisiksi.

Warner huomauttaa, että avioliiton asettaminen legitiimeimmäksi elämisen, olemisen ja parisuhteellisuuden muodoksi vähättelee niitä ihmissuhteita, jotka eivät asetu avioliiton kaavaan. Warner, joka toki kirjoittaa amerikkalaisen homo- ja queer-liikkeen kontekstista käsin, toteaa, että queer-yhteisön sisällä ihmissuhteet eivät ole yhtä ritualisoituneita ja institutionalisoituneita kuin heteromaailmassa, ja että sen vuoksi jokainen ihmissuhde on “seikkailu kartoittamattomalle alueelle”, siteeratakseni suoraan. Valtakulttuurisesta näkökulmasta aikuisten ihmisten välisiä ihmissuhteita on vain kahdenlaisia: miehen ja vaimon välisiä (tai sellaiseen tilaan johtavia), ja ei-seksuaalisia ystävyyksiä. Ja kaikki muu on legitiimin ulkopuolella, luokiteltavissa häiriötilaksi. Parilakihan ei muuta tilannetta oikeastaan mitenkään. Warner näkee, että queer-yhteisössä erilaisten ihmissuhteiden skaala on laajempi, ja pelkää, että peräänantamaton avioliitto-oikeuksien puolustaminen supistaa skaalan. Avioliiton (tai sen kaltaisten parisuhteiden) ensisijaistaminen kyseenalaistaa myös erilaisia yhteisöllisyyden muotoja.

Warner kirjoittaa laajasti myös läheisyydestä - tai siis käsitteestä “intimacy”, jonka suomalainen käännös “läheisyys” ei minusta välitä kaikkia “intimacyyn” liittyviä merkityksiä. Warner on erityisen huolissaan siitä, että avioliitto-oikeuspuheessa läheisyys liitetään vain avioliitonomaisiin parisuhteisiin, ja muut ihmissuhteet, kuten satunnaiset seksisuhteet, tai vaikka homomiehen ja lesbon väliset ystävyyssuhteet, nähdään ei-läheisinä. Läheisyys nähdään inhimilliselle olemiselle välttämättömänä (mitä se tietysti onkin), mutta läheisyyttä väitetään saatavan vain avioliitosta tai sen kaltaisista suhteista. Warner haluaisi nähdä, että läheisyyttä (hemmetti, kun tuo käsite kuulostaa kummalta intimacyyn verrattuna) olisi tarjolla ihmisten välillä yleensä, eikä vain yhdenlaisessa, legitimoidussa parisuhteessa.