Jatulintarha

Kävin neljän päivän työreissulla Helsingissä, ja se oli kyllä sellaista vuoristorataa, että nyt on ihan tyrmääntynyt olo.

Yksi reissun välittömistä syistä oli Vinokino-leffafestivaalin yhteydessä pidetty paneelikeskustelu Puhutaan pornosta, jossa minulla oli kunnia olla panelistina. Paneeli alkoi kuudelta, joten lähdin kymmeneltä lähtevällä junalla Oulusta. Ehdin tuntia ennen paneelin alkua Helsinkiin, tapasin pikaisesti veljeni, söin ja säntäsin paneelipaikalle. Julkinen esiintyminen on aina jotenkin hermostuttavaa, mutta erityisesti silloin, kun ei ole valmistautunut lainkaan. Paneelikeskustelut eivät toki yleisesti ottaen vaadi valmistautumista, Finnconin paneeleissakin vain istuin ja revittelin, mutta tämä paneelitilanne oli erilainen: minulla ei ollut oikeastaan etukäteen mitään käsitystä siitä, millainen on yleisö. Kännisiä pornonkatselijoita? Valveutuneita lesboaktivisteja? Akateemikoita? Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pimeässä salissa valot tuijasivat silmään niin kirkkaina, ettei yleisöä nähnyt.

Eikä panelointia helpottanut sekään, että oikeasti en tiedä lesbopornosta mitään - siis lesbojen lesboille tekemästä pornosta. Netistä satunnaisesti omaksi iloksi ladatut lesbopornokuvat eivät valitettavasti riitä luomaan kyllin vankkaa perustaa akateemiselle argumentaatiolle. Antu oli asettanut minut bipornotuntijan asemaan, mutta valitettavasti bipornotuntemuksenikin on aukkoinen.

Paneelin yleisökysymyksissä putosin kärryiltä lopullisesti. Toki joukossa oli fiksujakin kysymyksiä, mutta valitettavasti mieleen jäivät vain ne omituiset. “Voisitteko kertoa, missä vaiheessa nuori nainen valitsee olla lesbo?” oli toinen mieleen jäänyt, toinen puolestaan oli “Mitä niinku tarkottaa orgasmi?” Kunnioittaa täytyy kanssapanelistieni pokkaa ja ammattitaitoa, sillä minä en kyllä olisi osannut vastata noihin kysymyksiin mitään. Tunne oli vähän sama kuin joillain Setan kouluvierailuilla, joihin olen joskus päätynyt kouluttajan ominaisuudessa: on mahdotonta tietää, mikä olisi oikea tapa vastata kysymyksiin. Olivatko ne vitsejä? Piruilua akateemikoille, jotka tekevät asioista aina niin vaikeita? Aidolla tiedonhalulla esitettyjä, olemassaolon ja identiteetin perustaan liittyviä kysymyksiä? Mitä?

Paneelin jälkeen luokseni tuli tutun näköinen tyttö, ja ehdimme vaihtaa useamman lauseen, ennen kuin minun oli pakko kysyä, että kuka hän oikein on. Nolo totuus on se, että hän oli vanha tuttuni, erittäin mielenkiintoinen ja hauska tyyppi, jota en vain ole tavannut viiteen vuoteen. Kävimme kaljalla, ja minua harmitti (ja harmittaa) vietävästi, etten ole pitänyt mitään yhteyttä. Ja jossain määrin kadehdituttaakin: tyyppi pyörii aktiivisesti Helsingin goottiskenessä. Harmittaa, että Oulussa ei enää pidetä goottiklubeja - tai jos pidetään, minä en ainakaan tiedä niistä enää mitään. Elämäni pyörii liian tiivisti akateemisessa maailmassa, ahistaa.

No, illaksi sitten mummun tyhjään asuntoon. Mummu on sairaalassa, ollut jo monta kuukautta, ja mummutunteiden ruotiminen olisi jo oman blogikirjoituksensa paikka. Katselin mummun luona vanhoja valokuvia ja tyhjää asuntoa pala kurkussa, ja mietin ajan kulumista. Seuraavana päivänä kävin sitten katsomassa mummua sairaalassa ja juttelin hänen omahoitajansa kanssa. “94 on korkea ikä”, yritti hoitaja muistuttaa, mutta ei se tieto oloa paranna.

Lähdin heti sairaalavierailun jälkeen lounaalle mjr:n kanssa, mikä piristi oloa huomattavasti. Lounas mjr:n kanssa oli ehkä koko Helsingin reissun rauhallisin hetki. (Kiitos siitä ja anteeksi, että herätin ;) Loppupäivä olikin sitten mieletöntä hulinaa: menin siskoni luokse Nummelaan, vastaostettuun ja remontissaan kesken olevaan rivitalonpätkään, ja pääsin tutustumaan siskoni uusperheen aiemmin tuntemattomiin osiin, eli siskoni kihlatun poikiin edellisestä suhteesta. Kun läsnä on neljä- ja viisivuotiaita, tietoisuudentaso muuntuu, eikä yhtään ajatusta ehdi ajatella loppuun. Tykkään siskonpojastani valtavasti, ja kaksi muutakin poikaa vaikuttivat oikein mukavilta, mutta hyvä ihme, miten paljon lapset vallitsevat aikaa ja tilaa. Lasten seurassa minussa aktivoituu ärtynyt isosisko, jonka suusta tulee lähinnä “Ei sinne!” “Nyt näpit irti siitä!” ja “Oles nyt hetki hiljaa” -tyyppisiä lauseita. Sukupolvet ylittäviä lauseita, joita olen lausunut menneinä aikoina siskoilleni ja nyt heidän penskoilleen. Ja sitten kun lapset oli vihdoin saatu nukkumaan, minulla oli pieni konfliktinpoikanen isäni kanssa puhelimessa. Kirottu verisuku.

Seuraava aamu alkoi sitten jo viideltä, sillä siskon kihlattu oli menossa seitsemäksi Helsinkiin töihin, ja minä samalla kyydillä. Otin tunnin lisätorkut mummun luona, ja kymmeneltä alkoi
Pia Livia Hekanahon väitöstilaisuus, joka oli pornopaneelin lisäksi toinen syy lähteä Helsinkiin. Livia oli kyllä loistokas, ja vastaväittäjät myös - väitöstilaisuus oli suorastaan hauska, mikä on käsittääkseni hyvin harvinaista. Se kuitenkin kesti kolme tuntia. Olin pornopaneloinnin ansiosta saanut kolme vapaalippua Vinokinon näytöksiin, mutta jouduin heittämään mielestäni ekan näytöksen, sillä väitöstilaisuuden jälkeen alkoi SQS:n kokous. Kun kokous päättyi, alkoikin saman tien se toinen leffanäytös, leffana Loving Annabelle, katkeransuloinen kielletyn rakkauden kuvaus katolisesta tyttökoulusta. Kun leffa päättyi, kirjaimellisesti juoksin ratikkaan ja ratikasta mummun luo vaihtamaan karonkkavaatteita. Mummun luona juoksin huoneesta toiseen, laitoin ripsiväriä samalla kun puhuin puhelimeen ja katsoin ratikka-aikatauluja samalla kun vedin sukkahousuja jalkaan.

Karonkka oli oikein hauska eikä yhtään pönäkkä: kellään ei ollut smokkia tai frakkia, sen sijaan kansallispukuja ja jussi-paitoja näkyi ironisen kansallisromanttisessa hengessä. Tilaisuutta varjosti kuitenkin se, että paikalta puuttui kolme turkulaista tyyppiä. Turun yliopistolla on tapahtunut jotain ikävää, mutta kohteliaisuudesta en udellut tarkemmin. Joka tapauksessa tuntui jossain määrin falskilta juhlia akateemisia saavutuksia samaan aikaan, kun toiset ovat akateemisten paineiden takia ihan hajalla. No, juhlittiinpa kumminkin, ja mitäpä asioita punkku ja konjakki eivät painaisi unholaan. Karonkan jatkot pidettiin Kaisaniemessä, missä oli samalla Vinokinon päätösbileet, mikä oli erittäin miellyttävä yllätys, sillä vähän ehdin haikailla sitä, etten karonkan takia pääsisi Vinokinobileisiin.

Tällä kertaa olin kyllin viisas juodakseni myös vettä siitä huolimatta, että biletys jatkui aamuun asti. Käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja, tanssittiin kuin pienet eläimet, mutta ei kansantanhua sentään. Tanssinpa siellä erään erityisen söpön tytönkin kanssa. Huoh. Jatkojen jatkot pidettiin Kalliossa pienessä yksiössä, jossa soitettiin Dusty Springfieldiä ja kerrankin tunsin itseni kovin nuoreksi kuunnellessani muisteloita elämisestä Amsterdamin vaihtoehtokommuuneissa 80-luvulla. Kuuden aikaan aamulla tajusin, että jos haluan nähdä yhdeltä iltapäivällä alkavan Vinokinoleffan, niin kannattaisi lähteä nukkumaan. Niin tein.

Heräsin kevyessä darrassa vähän ennen herätyskellon soittoa, pakkasin kamat ja lähdin katsomaan Oublier Cheyenneä, joka oli monessa mielessä ajatuksia herättävä teos. Siinä kuvataan vaikeaa suhdetta ihmiseen, joka pitää maanisuuteen asti kiinni periaatteistaan ja ihanteistaan. Kun sitten lopulta pääsin junaan asti, istuin siellä ihmettelemässä, että mitä ihmettä viimeisinä päivinä on oikein tapahtunut, kun mielessä ei ole mitään koherenttia kuvaa tai järkevän tuntuista jatkumoa.