Jatulintarha

Joskus harmittaa, ettei blogini ole anonyymi. Nytkin tekisi mieleni urputtaa eräästä akateemiseen elämään liittyvästä asiasta, mutta en halua urputukseni henkilöityvän. Niinpä viihdytän itseäni häkellyttävällä Blogitarot-meemillä, jonka löysin Elämäänsekaantujan blogista. Meemin kai keksi Pörrö. Ideana on mielessänsä miettiä tositosiahkerasti jotain kysymystä, ja sitten Blogilistan satunnaisgeneraattori arpoo mystisen vastauksen ongelmaan.

Siispä. Seuraavassa vastauksia mieltäni polttaviin, perustavanlaatuisiin kysymyksiin.

Mikä minusta tulee isona?
Blogilistan erehtymätön ennustaja tarjoaa blogia nimeltään Tuuliajolla. Mitäköhän siitä pitäisi päätellä.

Tuleeko kevät ikinä?
Blogilistalta tulevan ennustusblogin tunnuslauseena on Todellisuus on niitä varten, joilta puuttuu mielikuvitus. Ilmeisesti minun pitäisi vain kuvitella kevät ja se olisi siinä.

Sataako tänä talvena lunta?
Tiedän, kysymys on ristiriidassa edellisen kanssa, mutta elämää suuremmat kysymykset ovat yleensä sellaisia. Blogilistan tarjoaman blogin ensimmäinen entry sanoo: joululahjaksi Barbi leipoo -setti. Ilmeisesti siis ei sada, mutta lohdutuspalkinto tulee jouluna.

Saanko työttömyyden alkaessa huikean tarmonpuuskan vai vetäydynkö talvihorrokseen?
Blogilistan arpoma blogi toteaa, että päivitys merirosvoista. Merirosvot eivät taida horrostaa, eiväthän? Arr! Varokaa, kanssaihmiset!

Saanko kirjoitettua mitään kaunokirjallista, kun akateemiset velvollisuudet ovat jääneet syrjään?
Johan nyt. Tätä kysymystä Blogilista selvästi välttelee. Se antaa ensin virheilmoituksen, sitten jonkun spämmiblogin, jonka otsikkona on “Loan Consolidation”. Sitten tulee joku, jossa lukee vain “testailua”. Lopuksi kryptinen Teh Life. Pitää vissiin päättää tämä asia ihan itse.

Pääsenkö perjantaina aamuyhdeksäksi yliopistolle palaveriin vai jäänkö nukkumaan?
Blogilista tarjoaa Tompan triathlon blogia, joten ilmeisesti pääsen yliopistolle asti, mutta se tuntuu yhtä raskaalta kuin maraton, neljä kilsaa uintia ja kaksisataa kilometriä pyöräilyä yhteensä.

Miksi päässä virraa?
Tällä kertaa Blogilista löytää ainakin osatotuuden: kuulumisia yliopistolta. Katsotaanpa tulisiko toinenkin hyvä vastaus. Ja tuleehan sieltä: kaikki ruostuu.

Lopuksi klassikko. Mikä on elämän tarkoitus?
Ja Blogilista vastaa täsmällisesti: makkarasota. Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Eilen tapahtui jotain hirveää. Tai tarkemmin sanottuna: minä tein jotain hirveää. Ainakin minusta tuntuu siltä.

Olin menossa pyörällä kaverin luokse, kun pyörätien poikki juoksi orava. Yritin väistää sitä, mutta se jäi pyörän renkaiden alle. Tunsin, kuinka ajoin sen yli, mutta elukka oli niin pieni, että se tuntui vähäisemmältä kuin olisin ajanut hylätyn hansikkaan yli. Jarrutin heti, ja näin, kuinka haavoittunut eläin sätki pyörätiellä. Sillä hetkellä päässä löi lähinnä tyhjää, taisin toistella ääneen että “voi ei, voi ei, voi ei”. Menin oravan luo, yliajokohdalla oli kämmenpohjan kokoinen lammikko verta, ja orava yritti hyppiä kyljellään.

En tehnyt mitään kovin tietoisia tai rationaalisia päätöksiä siinä, saati että olisin harkinnut tarkemmin, tiesin vain että se orava pitää tappaa eikä jättää kärsimään. Tai siis: että minun pitää tappaa. Astuin sen pään päälle, kaksi tai kolme kertaa, tunsin kuinka se liikkui jalan alla, ja lopetin vasta kun se ei enää liikkunut. Tällä hetkellä se tuntuu kamalalta: miksen ottanut sitä käteen ja vääntänyt niskaa nurin, se olisi ollut nopeampaa ja vähemmän brutaalia. Reilumpaakin ehkä. Kuten sanottua, en siinä hetkessä pystynyt harkitsemaan asiaa kovinkaan paljon.

Sen jälkeen jäin seisomaan aika huterana siihen pyörätielle, ja taisin hokea taas sitä “voi eitä”, kun viereen pysähtyi vanha mies polkupyörällä, kassit roikkuen kummastakin ohjaustangon sarvesta. “Sinä tapoit sen”, hän sanoi, ja se kuulosti aivan kauhealta, ikäänkuin olisin huvikseni ryhtynyt tappamaan oravaa kuin joku sosiopaattinen kuusivuotias. En saanut suustani mitään sen koherentimpaa kuin “Joo”. Nostin oravaa hännästä, mutta kädet tärisivät sen verran, että pudotin sen kaksi kertaa, ennen kuin sain sen kannettua pyörätieltä syrjään, pensasaidan alle. Yliajopaikalle jäi verta ja muutama vaalea siemen tai ryyni, orava oli kai viemässä niitä jemmaan.

Lähdin taluttamaan pyörää, ja vanha mies jatkoi hitaasti matkaa, mutta vilkuili välillä taakseen. Nyt jälkikäteen arvelen, että hän kai vain halusi varmistaa, että pärjään, koska varmaan vaikutin aika sekavalta. Sillä hetkellä kuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi varmistanut, etten seuraavaksi käy naapuruston lasten kimppuun. En osannut hengittää oikein, vaan hengitin jotenkin oudosti ylisyvään. Jossain vaiheessa pääsin takaisin pyörän päälle, mutta ajoin todella hitaasti ja varovaisesti, ja kun hengitys lopulta tasaantui, aloin itkeä. Sain itkun loppumaan siihen mennessä, kun pääsin kaverini luo, mutta siellä en pystynyt puhumaan normaalisti vaan rupesin taas vollottamaan.

Kunhan rauhoituin, kaveri kertoi isänsä joutuneen teurastamaan poron tienvarressa porokolarin jälkeen. Muistaakseni minunkin isäni on joutunut tekemään saman, ja vieläpä tilanteessa, jossa ala-asteikäinen pikkuveljeni oli mukana. Yhdellä sun toisella tuntuu olevan isä, setä tai vaari (aina ne sukulaiset ovat miespuolisia), joka on joutunut teurastuspuuhiin kesken automatkan. Poronhoitoalueella asuvien pitää varautua etukäteen moiseen tilanteeseen, ja kuljettaa leukua auton takakontissa. Siihen nähden reaktioni oravan tappamiseen tuntuu ylimitoitetulta.

Olen kumminkin kasvanut ympäristössä, jossa metsästys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Veljeni suoritti metsästäjäntutkinnon alaikäisenä, luullakseni 15-vuotiaana, jolloin on tarpeeksi vanha saamaan aseenkantoluvan. Niihin aikoihin lueskelin Metsästäjän opasta ja pidin mahdollisena sitä, että itsekin joskus kävisin kokeessa. Syön myös lihaa, ja minusta lihaa syövän ihmisen pitää muistaa syövänsä kuollutta eläintä eikä jotain kaupan hyllylle salaperäisesti ilmestynyttä valmistetta, vaikka ei itse olisikaan osallistunut tappamiseen.

Tämä myöskään ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen joutunut päästämään eläimen kärsimyksistään. Jonain Ivalon-Matissa viettämänäni kesänä lintu lensi pahki ikkunaan, ja tuolloin ala-asteikäinen pikkusisko tuli verta sylkevä lintu kädessään pyytämään, että tekisin jotain. Muistaakseni pikkusisko piti lintua kämmenellä, kun minä väänsin sen niskan nurin. Pidimmeköhän sille hautajaiset, en muista, ehkä pikkusisko muistaisi paremmin. En kuitenkaan ollut yhtä järkyttynyt kuin oravaparan tapettuani. Ehkä minun piti rauhoitella pikkusiskoa, enkä ehtinyt miettiä omaa suhtautumistani linnun tappamiseen. Voi olla, että kyse on yksinkertaisesti siitä, että pidän oravia sympaattisempina kuin pikkulintuja.

Yhtenä Ivalon-Matin kesänä meillä oli kesy orava, joka juoksenteli sisällä, paskoi ikkunanlaudat täyteen (opimme käytännössä, että orava paskantaa juostessaan) ja nakersi kirjojen reunoja. Se kiipesi selkää pitkin pään päälle ja istua kökötti siinä ja katseli maisemia. Orava luotti meihin niin paljon, että nukahti syliin, eikä herännyt vaikka sen nosti naulassa roikkuvaan pipoon nukkumaan. Syksyllä se kumminkin katosi. Luultavasti metsäoravan kesyyntyminen on loppujen lopuksi yhtä tappavaa kuin pyöränrenkaiden alle jääminen. Joka tapauksessa sen kesyn oravan tunteminen tekee oravan tappamisesta vielä hirveämmältä tuntuvan asian.

Toivottavasti tyytyväinen kettu tai varis löytää oravan ja pistelee poskeensa. En haluaisi, että silpoutunut raato päätyisi uteliaiden lasten tökittäväksi, tai että joku koira kantaisi sen ylpeästi saaliina kotiin.

Olen käyttänyt koko perjantaipäivän keskiaikaisen keittokirjamme johdannon muokkaamiseen - johdannon, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla valmiina jo eilen, mutta urakan massiivisuus ja flunssa hidastivat työstöprosessia. On aika omituinen olo: en ole tehnyt tuntiakaan mitään pornoon tai muuten akateemiseen palkkatyöhön liittyvää hommaa tänään, mutta silti tuntuu kuin olisi pukertanut pitkän työpäivän. Niinkuin tietyssä mielessä olenkin. Johdantotekstin työstö on pohjimmiltaan täsmälleen samanlaista hommaa, jota minun pitäisi tehdä pornomanga-artikkelini parissa. Jonka dedis muuten lähenee uhkaavasti.

Jotta ei menisi perjantai vallan pornottomaksi päiväksi, ajattelin esitellä nettisivuston, joka haastaa pornon esittämisen tapoja ja määritelmiä. Beautiful Agony sisältää filminpätkiä ihmisten kasvoista. Kuvan rajaus on kaulasta ylöspäin. Filminpätkissä ei ole mitään muita ääniä kuin ne, mitä ihmiset ja heidän liikkeensä tuottavat. Ihmiset ovat pääosin nuoria, mutta keskimääräisen tavallisen näköisiä. Osa naisista on meikannut itseään, suurimmalla osalla on tukka sekaisin. Jollakin miehellä on pipo päässään ja talvitakki päällään. Rajauksesta johtuen heidän vaatetuksellaan tai vaatteettomuudellaan ei ole mitään merkitystä. Satunnaisesti kuvissa vilahtavat kädet, mutta keskiössä ovat kuitenkin kasvot.

Kasvot ja ilmeet kiihottumisen, orgasmin ja rentoutumisen aikana. Suurin osa orgasmeista on aikaansaatu masturboimalla, mikä on ymmärrettävää siksi, että yhden ihmisen orgasmia filmillä on paljon helpompi hallita kuin useamman. Ihmisen on myös helpompi keskittyä orgasmiinsa tyydyttäessään itseään kuin harrastaessaan seksiä toisen ihmisen kanssa. Filmeistä ei näe, miten niissä esiintyvät ihmiset masturboivat: keinot voi lähinnä aavistella olkapäiden liikkeistä, ja joskus kuvassa vilahtavista käsistä. Filmien alkupuolella ihmiset tuntuvat olevan tietoisia kamerasta ja esiintyvän sille. He katsovat suoraan kameraan, joskus flirttailevat. Kiihotuksen noustessa silmät sulkeutuvat, kasvot vääntyvät rumasti - tai ainakin sillä tavoin, jota ei kulttuurissamme ole tapana pitää kauniina. Orgasmin hetkellä näyttää siltä kuin filmin ihminen olisi kokonaan unohtanut kameran: orgasmin jälkeen hänen ilmeensä näyttää hölmistyneeltä, jopa nololta. Jotkut irvistelevät kameralle, toiset panevat sen äkkiä pois päältä.

Miesten ja naisten ilmeet orgasmin hetkellä ovat hätkähdyttävän samanlaiset. Pornoelokuvista tuttua naisten vinkumista ja miesten machomaista irvistelyä näkyy harvoin. Sen sijaan näkyy auenneita suita, yhteenpuristettuja hampaita, kimeitä voihkaisuja, tiukkaan rutistuneita kasvonpiirteitä. Kasvoja, joilla jännittyminen ja rentoutuminen vaihtelevat. Pornoelokuvien orgasmithan ovat suurimmaksi osaksi näyteltyjä, tai vähintäänkin liioiteltuja - MoonTV:n Pornostaraa aikoinaan katsoneet muistanevat, että osa siitä mahtavasta määrästä spermaa, jota miespuoliset pornotähdet vaikuttavat ruiskuttavan, onkin itseasiassa substituuttia, kuten esimerkiksi jugurttia tai hiustenhoitoainetta. Naispuolisten pornotähtien "nautintoa" kukaan tuskin on koskaan orgasmeiksi kuvitellutkaan.

Beautiful Agonyn filminpätkät ovat hyvin yksinkertaisia ja yksinkertaisuudessaan toistuvia, mutta silti täydellisiä. Niistä on riisuttu kaikki ne piirteet, jotka ovat tuttuja pornosta. Sivulla ei esitellä alastomia ruumiita, mielikuvituksellisia asentoja, toinen toistaan kauniimpia ja kyvykkäämpiä ihmisiä, jotka muistuttavat enemmän avaruusolentoja kuin ketään tuttua ihmistä. Sivulla ei käydä läpi oraalin, anaalin, vaginaalin ja penetraalin kavalkadia, eikä esitellä seksivälineiden kehityksen uusimpia saavutuksia. Poissa ovat kiiltonahkaiset korkokengät, pitkät lakatut kynnet, öljytyt lihakset, mustat sukkanauhavyöt, vibraattorit, dildot ja buttplugit, S/M-leikkien ruoskat ja käsiraudat, täydellisen muotoiset rinnat ja pakarat. Ennen kaikkea poissa ovat alati erektoituneet penikset ja sievästi vahatut häpykukkulat, joiden keskeltä punakyntisten sormien venyttämä emättimen aukko irvistää kuin nahkiainen.

Tämän pornovuoteni aikana olen tutustunut lukuisiin erilaisiin pornon genreihin homomiehille suunnatusta arabifetissipornosta naisten seksiopaspornoon, japanilaisesta väkivaltasarjakuvapornosta lihavuusfetisistipornoon. Furryistä nyt puhumattakaan, jestas sentään. Beautiful agony on kuitenkin jotain liki ainutlaatuista. Beautiful agony tuntuu pakenevan määritelmiä. Onhan se pornoa, onhan? Jos näytetään ihmiskasvot sillä hetkellä, kun hän saa seksuaalista nautintoa, niin mitä muuta se olisi kuin pornoa? Filminpätkät ovat myös kiihottavia. Eikö kiihottavuus ollutkin yksi pornon määritteistä? Sivu myös asettuu nettipornon teollisuudenalaan - huolimatta siitä, että kaikki filminpätkät ovat siinä esiintyvien ihmisten itsensä tekemiä. Ja myös juuri siksi: onhan amatööriporno yksi pornoteollisuuden nousevista trendeistä tällä hetkellä.

Silti niistä tuntuu puuttuvan jotakin, joka on pornossa aina läsnä. Ehkä kyse on Linda Williamsin luonnehtimasta ilmiöstä nimeltä "frenzy of the visible", jota on vaikeaa kääntää. Siis siitä, että porno pyrkii näyttämään kaiken mitä näytettävissä on, mahdollisimman selkeästi, mahdollisimman läheltä ja kutsumaan katsojansa fantasiaan, jonka mukaan näytetty asia on autenttinen. Beautiful Agony ei näytä muuta kuin kasvot ja orgasmin, ja silti se tuntuu riittävän pornoksi.

Beautiful Agonyn kautta löysin myös tietoa omalaatuisesta projektista. Global Orgasm -projekti yrittää saada mahdollisimman paljon ihmisiä mukaan orgasmoimaan rauhan puolesta talvipäivänseisauksena 22.12. Ajatuksena on, että suuri määrä orgasmeja samana päivänä voisi muuttaa maapallon energiakenttää positiivisemmaksi näinä levottomina aikoina. Erityisesti joukkotuhoaseita omistavien maiden kansalaisia vedotaan tulemaan mukaan orgasmiprojektiin.

Rauhan puolesta toimiminen orgasmien avulla vaikuttaa aika kaukaa haetulta, mutta haittaa siitä ei ainakaan ole. Ehkä orgasmi talvipäivänseisauksena saisi aikaan ainakin sen, että adventtisohjoa voisi kyntää hymy huulillaan. Minä ainakin lähden projektiin mukaan.

Tiitu Takalon sarjakuva-albumissa Tyhmä tyttö on tarina, jossa “tyttö tekee vuoden aikana kuusi reissua kotipaikkansaa ulkopuolelle. Ja niin kuin aina käy: hänellä on joka ikisellä reissulla kuukautiset.” Sarjakuvan tyttö on huhtikuussa Latviassa, toukokuussa sarjisfestareilla, kesäkuussa larpissa, heinäkuussa festareilla, syksyllä opintomatkalla ja talvella äidin kanssa rantalomalla.

Minä voisin piirtää samanlaisen odysseian flunssistani. “Toukokuussa tyttö lähtee viikoksi rakkaansa kanssa romanttiseen Firenzeen eikä saa suudelmaa Ponte Vecchiolla rään valumisen ja yskän vuoksi. Elokuussa hän lähtee Varsovaan epätavallisen helteisestä Suomesta, ja jättää kaikki lämpimät vaatteet kotiin. Puolassa on kuitenkin kylmää, ja niinpä tyttö saa flunssan. Marraskuussa tyttö lähtee lempiartistinsa konserttiin, ja - kuten arvata saattaa - hänellä on jälleen flunssa”.

Näiden matkustelun tielle asettuneiden asettuneiden flunssien lisäksi minulla on tietysti ehtinyt olla pari muutakin. Muistaakseni ehdin ennen Firenzen flunssaa sairastaa ainakin kaksi flunssaa keväällä. Tämä nykyinen on jo syksyn kolmas flunssa. Ekan sain sieltä Varsovasta. Toinen oli lokakuussa. Ja nyt sitten tämä. Joka kuukaudelle ikioma flunssa. Vielä ehtii joulukuussakin sairastaa.

Vasta kahden viimeisen viikon aikana olen päässyt flunssien jälkeen takaisin kiinni joogarytmiin, siis siihen malliin, että homma tuntuu luontevalta eikä hirveältä väännöltä. Ja nyt kun sain taas flunssan, niin putki katkeaa. Se vituttaa kaikkein eniten: flunssan jälkeen liikuntarytmiin tulee väistämättä jonkinlainen hiljentymä tai katkos. Ensimmäisenä päivänä, kun tuntuu terveeltä, ei kannata lähteä harrastamaan liikuntaa. Vaikka huomenna tuntisin oloni terveeksi, niin seuraavan kerran voisin lähteä joogaan tai lenkille viikon päästä. Ja sitten menee taas viikko, pari, ennen kuin alkaa homma sujua.

Mitä minä teen väärin? Mitä mun immuunijärjestelmässäni on vialla kun se nappaa kaikki flunssabakteerit? Virtu väittää, että en kuulemma vaan pese käsiäni tarpeeksi usein, kun suurin osa flunssista kuulemma tarttuu siten, että ihminen vie itse ne virukset kädestään nenään ja suuhun. Tietääkseni syön ihan tarpeeksi C-vitamiinia, mutta pitäisikö niitä ruveta vetämään yliannoksina? Vastikään tuli uutta tutkimustietoa, että joissakin tapauksissa C-vitamiinilla voi olla imuunnipuolustetta vahvistava vaikutus. Joissakin tapauksissa.

Viime syksynä muuten kävi ihan samalla tavoin: olin pitkällä ja rasittavalla seminaarireissulla lokakuun lopulla, ja sitten viikkoa myöhemmin ois ollut toinen reissu, mutta sainkin flunssan. Silloin jätin kakkosreissun väliin, mutta tällä kertaa en voinut: liput Nick Caven konserttiin oli varattu jo kuukausia sitten, ja jos kerran on ne himoitut liput saanut, niin silloin konserttiin jätetään menemättä vain, jos tarvitaan jatkuvaa sairaalahoitoa. Paha vain, että jos flunssan saatuaan ei lepää, se flunssa vain pahenee. Tuntuu kuin flunssa olisi pysynyt juuri ja juuri aisoissa Helsingin reissun ajan ja nyt ryöstäytynyt valloilleen.

Ehkä se oli sen arvoista. Saimme liput Nick Caven keikalle vain sen ansiosta, että Virtun serkku työskentelee Lippupisteessä, ja niinpä hän sai varattua liput samantien kun Lippupiste avattiin ja liput tulivat myyntiin. Liput kuulemma myytiin varttitunnissa loppuun, ja etulyöntiasemasta huolimatta paikkoja ei voinut ruveta valitsemaan. Serkku varasi liput yhteensä kahdeksalle ihmiselle, ja sai hajanaisia paikkoja. Virtun kanssa saimme sentään vierekkäiset paikat, vaikka sitten parvekkeelta, aivan vihonviimeiseltä takariviltä. Sieltä näki koko lavan, mutta ei puhettakaan, että olisi erottanut edes Caven kasvonpiirteitä. Olisi tarvinnut teatterikiikarit.

Caven esiintymistapa oli kuitenkin varsin hypnoottinen. Hän hakkasi flyygeliään maanisesti ja huitoi ja hyppi lavalla. Hän varioi ja muunteli biisejään lähes tunnistamattomiksi; en ole varma oliko se etukäteen suunniteltua, vai vetikö hän ne vain hatusta. Henry Lee oli niin hullu, että oli pakko nauraa vähän. People Ain’t No Good jäi soimaan lopuksi iltaa päähän. Toivoin, että se olisi heittänyt Do you love men tai Ain’t gonna rain anymoren, mutta oli siinä setissä hienoja biisejä silti.

Cave heitti kaksi encorea, ja ilmeisesti ainakin encorebiiseistä oli yleisön toivomuksia. Parvekkeelle hänen jutustelunsa yleisön kanssa ei kuulunut kunnolla… Yhteensä kymmenen biisiä ylimääräistä - se oli kahden tunnin kahdenkymmenen minuutin keikka, eikä tuntunut yhtään liian pitkältä. Kun Cave viimein lopetti, yleisö seisoi minuuttikaupalla taputtamassa, mutta kolmas encore olisi ollut jo mahdotonta.

Permannolla oleva yleisö tanssi lavan edessä, mutta valitettavasti parvekkeelta ei oikein voinut lähteä lavan eteen. Enkä tiedä, olisiko minusta flunssassani ollutkaan hyppimään ja heilumaan. Jos satuitte olemaan siellä konsertissa, niin se tyttö, joka sai Nick Cavelta suukon poskelle ja jonka kanssa Cave flirttasi, oli sitten se Virtun serkku, joka ne liput meille hommasi. Loppuillan keskityimme kiskomaan häntä takaisin maanpinnalle, ettei hän olisi lähtenyt leijumaan stratosfääriin.

Nyt ne taas on julkistettu. Finlandia-ehdokkaat. Tällä kertaa joukossa ei ole sen enempää pervoja kuin reaalifantastisiakaan kirjoja, sikäli mikäli kuin mitään nyt opusten kuvauksista ymmärsin. Viime vuosina tavalla tai toisella pervoteemaan liittyvät kirjat ovat menestyneet Finlandia-kisassa hyvin. On ollut Sinervoa, Saisiota, Sinisaloa. Ja spekulatiivinen fiktiokin on välillä päässyt ehdokastasolle asti. Viimeksi nyt Isomäen Sarasvatin hiekkaa, mutta on tuolla listoilla näköjään ollut Nokian nuoriso-ohjaajakin.

Ehdin kovasti toivoa, että Pasi I. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta olisi ehdokkaiden joukossa. Lumikossa kun on sekä kerronnallista imua että silmäniskuja kirjallisuusinstituution suuntaan, minkä olisi luullut saavan raadin myhäilemään. Mutta ei sitten. Ehkä Lumikko ei ole tarpeeksi yhteiskunnallinen, mitä raati nyt sitä peräämällä onkaan tarkoittanut.

Tämänvuotisista ehdokkaista mikään ei vaikuta sellaiselta, että sormeni syyhyäisivät päästä sitä lukemaan. Hotakainen kirjoittaa “yksinäisyydestä ja nyky-Suomen henkisestä tilasta”; Pääskynen “epätoivoisen naisen sieluntilasta”; Sampakoski siitä, “miten pysyviä varjoja elämä voi kasvattaa”; Tamminen “jäähyväisistä sankareille” (Tammisen kirjan oikeastaan voisin haluta lukea); Westö “illuusioiden katoamisesta ja maailmantuskasta”; Åsbacka “globalisaation laineista ja grillikioskista”. Jostain syystä suomalaisen kirjallisuuden pysyvin teema on ankara angstaus. Voihan siinä olla hyviä kirjojakin, ei siinä mitään. Kirjojen kuvauksissa vain ei ollut mitään sellaista koukkua, joka minua kutkuttaisi samalla tavalla kuin ennakkotiedot Sofi Oksasen tai Laura Honkasalon kirjoista ovat kutkuttaneet. Tai vaikka Kaori Ekunin kirjan Blink blink kuvaus.

Olkoonkin, että Finlandia-palkinto luovutetaan kirjalle eikä kirjailijalle, niin minusta palkinnon saaneiden kirjailijoiden teokset voisi diskata jo heti kättelyssä. Mikään ei olisi tylsempää kuin jos Hotakainen voittaisi toistamiseen. Minulla ei ole mitään Hotakaista vastaan: Juoksuhaudantie oli aidosti hyvä kirja, ja joku hänen aiempi teoksensa (olikohan se Bronks?) oli myös ihan hieno. Mutta viime vuoden Bo Carpelan -voitto oli kyllä melkoinen antikliimaksi. Jos Hotakainen voittaa, niin minä alan epäillä, että Suomesta ovat kirjailijat loppumassa.

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut kolme, sitä edellisen vuoden ehdokkaista en yhtään, ja sitä edellisen ehdokkaista taas kolme. Kaiken kaikkiaan viimeisen kymmenen vuoden aikana Finlandia-ehdokkaita on tietysti ollut kuusikymmentä, ja niistä olen lukenut viisitoista. En tiedä, mitä keskiarvoa se luku edustaa, ellei sitten sitä, että minusta Finlandia-ehdokkaat ovat keskimäärin vaikuttaneet tylsiltä. Ja rehellisyyden nimissä, jotkut lukemistani eivät ole pelkästään vaikuttaneet tylsiltä, vaan ne ovat myös olleet sitä. Koska kyseessä ovat kirjallisuuskaanoniin sijoitetut teokset, niin tuskinpa onnistun ko. kirjat mainitsemalla loukkaamaan kenenkään arvostetun kirjailijan tunteita - korkeintaan osoittamaan oman makuni rahvaanomaisuuden.

Otetaanpa vaikka viime vuoden ehdokkaiden pakollinen esikoinen “Että hän muistaisi saman”. (Kyllä, lähes joka vuosi ehdokkaiden joukossa on yksi esikoisteos.) Luin kirjan huhtikuun alussa, mutta kirja ei herättänyt minussa niin suuria tunteita, että muistaisin siitä enää paljoakaan. Siinä oli päähenkilönä nuori opiskelijatyttö (tietysti, nuorten naisten esikoisissa aina on) joka angstasi kovasti mielenterveydeltään horjuvan veljensä takia ja jolla oli suhde vanhempaan, amerikkalaiseen mieheen, jolla oli Vietnam- ja 9/11-traumoja. Kirja oli itseasiassa ihan ok, mutta ei tosiaankaan kirja, jota haluaisin välttämättä lukea uudelleen, tai jonka näkisin niin laadukkaaksi, että se nostetaan kaanoniin. Se ei jäänyt vaivaamaan mieltä, kuten vaikkapa Lumikko.

Taikka Kristina Carlsonin “Maan ääreen”, jonka toki pitäisi kaltaistani antropologia elähdyttää - onhan sen teemana tutkimusmatkat Siperiaan 1800-luvulla. Mutta hyvä ihme, että se oli puiseva. Kirjalla on mittaa alle 200 sivua mutta opuksen tahkoamisessa meni hyvä tovi. Miksi suomalainen kirjallisuus muuten on ylipäänsä niin ohutta? Onko kielellinen leikittely niin vaikeaa, että voi jättää tarinan syventämisen syrjään? Paikkaako muka kaksisataa sivua kaunista kieltä tarinan aukot? Miksi mielenkiintoisistakin aineksista syntyy suomalaiskirjailijoiden käsissä aina samanlaista pettuleipää?

Finlandia-ehdokaslista on toki yhden ainoan raadin kokoama lista, joka ei sinänsä kerro paljoakaan suomalaisen kirjallisuuden kentästä. Mutta miksi ihmeessä listalle tuntuu vuosi vuoden jälkeen nousevan aina yhtä pönäköitä kirjoja? Oikeastaan Saision, Sinervon ja Holapan voitot eivät ole kovin kummallisia, vaikka heillä pervoteema kirjoissaan onkin: ovathan kaikki kirjailijat konkariosastoa, ja Saisiokin oli listoilla niin monta kertaa, että pakkohan sen palkinnon oli sille joskus napsahtaa. Oikeastaan ainoa yllättäjä, jonka viimeiseltä kymmeneltä vuodelta löydän, on Sinisalon voitto.

Pitäisiköhän lakata kokonaan kyttäämästä mitään palkintolistoja, ja lukea sen sijaan kirjoja vain sellaisilta kirjailijoilta, jotka pitävät blogia. Jääskeläisen jo mainitsin. Tällä hetkellä minulla on kesken Kirsti Ellilän “Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin”, ja kirjastosta lainattuina ja lukemista odottavina makaavat myös Anne Leinosen “Valkeita lankoja” ja J-P. Koskisen “Savurenkaita”. Miksiköhän muuten kirjallisuuden kaanonissa lujasti istuvat Hotakaiset, Pääskyset, Saisiot ja muut eivät blogaa? Rimminenkin hyydähti blogaamiseen kolmessa kuukaudessa onnistumatta loppujen lopuksi sanomaan paljoakaan asiallista.

Olen jatkanut Warnerin opuksen lueskelua. Oikeastaan koko kirjan punaisena lankana on sen kritisointi, että avioliitto-oikeuksista on tullut amerikkalaisen homo- ja lesboliikkeen ydinkysymyksiä. Suomalaisesta näkökulmasta kirjan lukeminen on kiintoisaa. Meillähän on jo kiva parilaki, eikä suomalaisessa aktivismi-ilmapiirissä käsittääkseni paljoakaan kritisoitu avioliittoinstituutiota sinä aikana kun parilain puolesta kampanjoitiin. Ehkä ei uskallettu: jos avioliittoinstituutiota kyseenalaistavia ääniä olisi päästelty, siitähän olisivat kaiken maailman perussuomalaispoliitikot ja polvirukoilijat saaneet todistuksen sille, että ei ne kauheat homot oikeasti mihinkään vakituiseen avioliitonomaiseen parisuhteeseen halua, vaan turmella avioliittoinstituution ja sen mukana koko yhteiskunnan.

No, nyt kun meillä on se kiva parilaki, niin niitä kriittisiä ääniä voi ehkä ruveta jo päästelemään. Aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka pidän avioliittoa ahdistavana systeeminä, koska siihen on sisäänkirjoitettuna sellaisia ikäviä rooleja kuin “vaimo” ja “aviomies”. En halua olla vaimo, enkä myöskään halua vaimoa sen enempää kuin aviomiestäkään, kiitos vain. Warneria lueskellessa minulle on avautunut, että avioliittoinstituution ahdistavuudesta ei kuitenkaan pääse mihinkään, vaikka jättäisikin menemättä naimisiin.

Avioliittoinstituutiohan ei ole pelkkä rakkauden manifestaatio - jos se olisi, sehän olisi oikeastaan täysin merkityksetön. Vai rakastavatko ihmiset muka toisiaan vähemmän ennen avioliittovaloja? Warner toteaa, että kyse ei ole rakkaudesta sinänsä, vaan rakkauden julkistamisesta: yhteisöllisestä hyväksynnästä, vaatimuksesta, että rakkaudella on yleisöä. Ei ihme, että populaarikulttuurin romanssit päättyvät vaikeuksien kautta hääkellojen soittoon, onhan avioliitto julkinen todistus siitä, että rakkaus on hyväksyttyä. Mutta se, että vain yhdelle, tietynlaiselle suhteelle haetaan julkinen hyväksyntä, jättää tietysti kaiken muun syrjään.

Elina kirjoitti Älä haaveile, bisseile -päivityksen kommenteissa seuraavasti: “Joillekin tuntuu myös olevan outoa se, että olen naimisissa - ja siitä huolimatta tällainen pervertti, kun pitäisi sitoutua mieheeni. Pervoilut pitäisi tehdä parikymppisenä, biletysiässä, sitten tämän ikäisenä vakiintua monogaamiseen avioliittoon, hankkia lapsia, jne.” Oikeastaan Elinan kommentti tiivistää kokemuksen tasolla sen, mitä Warner yrittää teoreettisesta hämähäkinseitistä rakentaa. Aloin vastata Elinan kommenttiin, mutta vastaus venähti niin pitkäksi, että ajattelin, että on parempi sitoa vastaukseni kokonaiseen blogikirjoitukseen.

Avioliito ei ole pelkästään rakkauden liitto kahden ihmisen välillä, vaan normatiivinen rakenne. Tietyssä mielessä avoin polyamorisuus avioliitossa, kuten Elinalla, on ehkä enemmän queeria toimintaa kuin avioliittoinstituution ulkopuolelle asettuminen. Ikävä vain, että tällainen käytännön pervoaktivismi jää keskimäärin näkymättömäksi, sillä avioliittoon on sisäänkirjoitettuna monogaamisuuden ihanne.

Avioliittoinstituution kautta yksiavioinen parisuhde yhden miehen ja yhden naisen välillä nostetaan yhteiskunnassa tavoiteltavimmaksi elämisen ja olemisen muodoksi. Kaikki muut ihmissuhteellisuuden tavat määritellään sille alisteisiksi. Tästähän samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuksissa on pohjimmiltaan kyse: kun avioliitto kahden naisen välillä on mahdollinen, sitä suhdetta ei voida institutionaalisesti arvottaa miehen ja naisen välistä avioliittoa vähäisemmäksi. Vaikka käytännössä yksiavioinen heteroavioliitto on edelleen arvostetuin parisuhteellisuuden muoto kulttuurissamme, avioliitto-oikeuksien kautta samaa sukupuolta oleville pariskunnille voidaan hakea yhteiskunnallista näkyvyyttä ja hyväksyntää.

Mutta lopputuloksenahan ei tietenkään ole se, että nyt meillä on kiva tasa-arvo seksuaalivähemmistöjen ja seksuaalienemmistön kesken ja sitten kellään ei ole mitään valittamista. Päinvastoin: lopputuloksena on tilanne, jossa vain avioliittoinstituution pyhittämät ihmissuhteet (sukupuolista riippumatta) ovat uskottavia. Kaikki muut ihmissuhteet - seksuaaliset tai muut - asettuvat avioliiton pyhyydelle alisteisiksi.

Warner huomauttaa, että avioliiton asettaminen legitiimeimmäksi elämisen, olemisen ja parisuhteellisuuden muodoksi vähättelee niitä ihmissuhteita, jotka eivät asetu avioliiton kaavaan. Warner, joka toki kirjoittaa amerikkalaisen homo- ja queer-liikkeen kontekstista käsin, toteaa, että queer-yhteisön sisällä ihmissuhteet eivät ole yhtä ritualisoituneita ja institutionalisoituneita kuin heteromaailmassa, ja että sen vuoksi jokainen ihmissuhde on “seikkailu kartoittamattomalle alueelle”, siteeratakseni suoraan. Valtakulttuurisesta näkökulmasta aikuisten ihmisten välisiä ihmissuhteita on vain kahdenlaisia: miehen ja vaimon välisiä (tai sellaiseen tilaan johtavia), ja ei-seksuaalisia ystävyyksiä. Ja kaikki muu on legitiimin ulkopuolella, luokiteltavissa häiriötilaksi. Parilakihan ei muuta tilannetta oikeastaan mitenkään. Warner näkee, että queer-yhteisössä erilaisten ihmissuhteiden skaala on laajempi, ja pelkää, että peräänantamaton avioliitto-oikeuksien puolustaminen supistaa skaalan. Avioliiton (tai sen kaltaisten parisuhteiden) ensisijaistaminen kyseenalaistaa myös erilaisia yhteisöllisyyden muotoja.

Warner kirjoittaa laajasti myös läheisyydestä - tai siis käsitteestä “intimacy”, jonka suomalainen käännös “läheisyys” ei minusta välitä kaikkia “intimacyyn” liittyviä merkityksiä. Warner on erityisen huolissaan siitä, että avioliitto-oikeuspuheessa läheisyys liitetään vain avioliitonomaisiin parisuhteisiin, ja muut ihmissuhteet, kuten satunnaiset seksisuhteet, tai vaikka homomiehen ja lesbon väliset ystävyyssuhteet, nähdään ei-läheisinä. Läheisyys nähdään inhimilliselle olemiselle välttämättömänä (mitä se tietysti onkin), mutta läheisyyttä väitetään saatavan vain avioliitosta tai sen kaltaisista suhteista. Warner haluaisi nähdä, että läheisyyttä (hemmetti, kun tuo käsite kuulostaa kummalta intimacyyn verrattuna) olisi tarjolla ihmisten välillä yleensä, eikä vain yhdenlaisessa, legitimoidussa parisuhteessa.

Kävin neljän päivän työreissulla Helsingissä, ja se oli kyllä sellaista vuoristorataa, että nyt on ihan tyrmääntynyt olo.

Yksi reissun välittömistä syistä oli Vinokino-leffafestivaalin yhteydessä pidetty paneelikeskustelu Puhutaan pornosta, jossa minulla oli kunnia olla panelistina. Paneeli alkoi kuudelta, joten lähdin kymmeneltä lähtevällä junalla Oulusta. Ehdin tuntia ennen paneelin alkua Helsinkiin, tapasin pikaisesti veljeni, söin ja säntäsin paneelipaikalle. Julkinen esiintyminen on aina jotenkin hermostuttavaa, mutta erityisesti silloin, kun ei ole valmistautunut lainkaan. Paneelikeskustelut eivät toki yleisesti ottaen vaadi valmistautumista, Finnconin paneeleissakin vain istuin ja revittelin, mutta tämä paneelitilanne oli erilainen: minulla ei ollut oikeastaan etukäteen mitään käsitystä siitä, millainen on yleisö. Kännisiä pornonkatselijoita? Valveutuneita lesboaktivisteja? Akateemikoita? Asiaa ei yhtään helpottanut se, että pimeässä salissa valot tuijasivat silmään niin kirkkaina, ettei yleisöä nähnyt.

Eikä panelointia helpottanut sekään, että oikeasti en tiedä lesbopornosta mitään - siis lesbojen lesboille tekemästä pornosta. Netistä satunnaisesti omaksi iloksi ladatut lesbopornokuvat eivät valitettavasti riitä luomaan kyllin vankkaa perustaa akateemiselle argumentaatiolle. Antu oli asettanut minut bipornotuntijan asemaan, mutta valitettavasti bipornotuntemuksenikin on aukkoinen.

Paneelin yleisökysymyksissä putosin kärryiltä lopullisesti. Toki joukossa oli fiksujakin kysymyksiä, mutta valitettavasti mieleen jäivät vain ne omituiset. “Voisitteko kertoa, missä vaiheessa nuori nainen valitsee olla lesbo?” oli toinen mieleen jäänyt, toinen puolestaan oli “Mitä niinku tarkottaa orgasmi?” Kunnioittaa täytyy kanssapanelistieni pokkaa ja ammattitaitoa, sillä minä en kyllä olisi osannut vastata noihin kysymyksiin mitään. Tunne oli vähän sama kuin joillain Setan kouluvierailuilla, joihin olen joskus päätynyt kouluttajan ominaisuudessa: on mahdotonta tietää, mikä olisi oikea tapa vastata kysymyksiin. Olivatko ne vitsejä? Piruilua akateemikoille, jotka tekevät asioista aina niin vaikeita? Aidolla tiedonhalulla esitettyjä, olemassaolon ja identiteetin perustaan liittyviä kysymyksiä? Mitä?

Paneelin jälkeen luokseni tuli tutun näköinen tyttö, ja ehdimme vaihtaa useamman lauseen, ennen kuin minun oli pakko kysyä, että kuka hän oikein on. Nolo totuus on se, että hän oli vanha tuttuni, erittäin mielenkiintoinen ja hauska tyyppi, jota en vain ole tavannut viiteen vuoteen. Kävimme kaljalla, ja minua harmitti (ja harmittaa) vietävästi, etten ole pitänyt mitään yhteyttä. Ja jossain määrin kadehdituttaakin: tyyppi pyörii aktiivisesti Helsingin goottiskenessä. Harmittaa, että Oulussa ei enää pidetä goottiklubeja - tai jos pidetään, minä en ainakaan tiedä niistä enää mitään. Elämäni pyörii liian tiivisti akateemisessa maailmassa, ahistaa.

No, illaksi sitten mummun tyhjään asuntoon. Mummu on sairaalassa, ollut jo monta kuukautta, ja mummutunteiden ruotiminen olisi jo oman blogikirjoituksensa paikka. Katselin mummun luona vanhoja valokuvia ja tyhjää asuntoa pala kurkussa, ja mietin ajan kulumista. Seuraavana päivänä kävin sitten katsomassa mummua sairaalassa ja juttelin hänen omahoitajansa kanssa. “94 on korkea ikä”, yritti hoitaja muistuttaa, mutta ei se tieto oloa paranna.

Lähdin heti sairaalavierailun jälkeen lounaalle mjr:n kanssa, mikä piristi oloa huomattavasti. Lounas mjr:n kanssa oli ehkä koko Helsingin reissun rauhallisin hetki. (Kiitos siitä ja anteeksi, että herätin ;) Loppupäivä olikin sitten mieletöntä hulinaa: menin siskoni luokse Nummelaan, vastaostettuun ja remontissaan kesken olevaan rivitalonpätkään, ja pääsin tutustumaan siskoni uusperheen aiemmin tuntemattomiin osiin, eli siskoni kihlatun poikiin edellisestä suhteesta. Kun läsnä on neljä- ja viisivuotiaita, tietoisuudentaso muuntuu, eikä yhtään ajatusta ehdi ajatella loppuun. Tykkään siskonpojastani valtavasti, ja kaksi muutakin poikaa vaikuttivat oikein mukavilta, mutta hyvä ihme, miten paljon lapset vallitsevat aikaa ja tilaa. Lasten seurassa minussa aktivoituu ärtynyt isosisko, jonka suusta tulee lähinnä “Ei sinne!” “Nyt näpit irti siitä!” ja “Oles nyt hetki hiljaa” -tyyppisiä lauseita. Sukupolvet ylittäviä lauseita, joita olen lausunut menneinä aikoina siskoilleni ja nyt heidän penskoilleen. Ja sitten kun lapset oli vihdoin saatu nukkumaan, minulla oli pieni konfliktinpoikanen isäni kanssa puhelimessa. Kirottu verisuku.

Seuraava aamu alkoi sitten jo viideltä, sillä siskon kihlattu oli menossa seitsemäksi Helsinkiin töihin, ja minä samalla kyydillä. Otin tunnin lisätorkut mummun luona, ja kymmeneltä alkoi
Pia Livia Hekanahon väitöstilaisuus, joka oli pornopaneelin lisäksi toinen syy lähteä Helsinkiin. Livia oli kyllä loistokas, ja vastaväittäjät myös - väitöstilaisuus oli suorastaan hauska, mikä on käsittääkseni hyvin harvinaista. Se kuitenkin kesti kolme tuntia. Olin pornopaneloinnin ansiosta saanut kolme vapaalippua Vinokinon näytöksiin, mutta jouduin heittämään mielestäni ekan näytöksen, sillä väitöstilaisuuden jälkeen alkoi SQS:n kokous. Kun kokous päättyi, alkoikin saman tien se toinen leffanäytös, leffana Loving Annabelle, katkeransuloinen kielletyn rakkauden kuvaus katolisesta tyttökoulusta. Kun leffa päättyi, kirjaimellisesti juoksin ratikkaan ja ratikasta mummun luo vaihtamaan karonkkavaatteita. Mummun luona juoksin huoneesta toiseen, laitoin ripsiväriä samalla kun puhuin puhelimeen ja katsoin ratikka-aikatauluja samalla kun vedin sukkahousuja jalkaan.

Karonkka oli oikein hauska eikä yhtään pönäkkä: kellään ei ollut smokkia tai frakkia, sen sijaan kansallispukuja ja jussi-paitoja näkyi ironisen kansallisromanttisessa hengessä. Tilaisuutta varjosti kuitenkin se, että paikalta puuttui kolme turkulaista tyyppiä. Turun yliopistolla on tapahtunut jotain ikävää, mutta kohteliaisuudesta en udellut tarkemmin. Joka tapauksessa tuntui jossain määrin falskilta juhlia akateemisia saavutuksia samaan aikaan, kun toiset ovat akateemisten paineiden takia ihan hajalla. No, juhlittiinpa kumminkin, ja mitäpä asioita punkku ja konjakki eivät painaisi unholaan. Karonkan jatkot pidettiin Kaisaniemessä, missä oli samalla Vinokinon päätösbileet, mikä oli erittäin miellyttävä yllätys, sillä vähän ehdin haikailla sitä, etten karonkan takia pääsisi Vinokinobileisiin.

Tällä kertaa olin kyllin viisas juodakseni myös vettä siitä huolimatta, että biletys jatkui aamuun asti. Käytiin monia mielenkiintoisia keskusteluja, tanssittiin kuin pienet eläimet, mutta ei kansantanhua sentään. Tanssinpa siellä erään erityisen söpön tytönkin kanssa. Huoh. Jatkojen jatkot pidettiin Kalliossa pienessä yksiössä, jossa soitettiin Dusty Springfieldiä ja kerrankin tunsin itseni kovin nuoreksi kuunnellessani muisteloita elämisestä Amsterdamin vaihtoehtokommuuneissa 80-luvulla. Kuuden aikaan aamulla tajusin, että jos haluan nähdä yhdeltä iltapäivällä alkavan Vinokinoleffan, niin kannattaisi lähteä nukkumaan. Niin tein.

Heräsin kevyessä darrassa vähän ennen herätyskellon soittoa, pakkasin kamat ja lähdin katsomaan Oublier Cheyenneä, joka oli monessa mielessä ajatuksia herättävä teos. Siinä kuvataan vaikeaa suhdetta ihmiseen, joka pitää maanisuuteen asti kiinni periaatteistaan ja ihanteistaan. Kun sitten lopulta pääsin junaan asti, istuin siellä ihmettelemässä, että mitä ihmettä viimeisinä päivinä on oikein tapahtunut, kun mielessä ei ole mitään koherenttia kuvaa tai järkevän tuntuista jatkumoa.

Siinä se nyt on. Vihdoin. Viiden kappaleen pinkka tekijänkappaleita kirjasta Seksuaalinen ruumis - kulttuuritieteelliset lähestymistavat. Toimittajina Anne Puuronen ja Taina Kinnunen. Näin kirjan ja hypistelin sitä ensimmäisen kerran jo perjantaina kirjakaupassa, mutta vasta nyt tekijänkappaleet ehtivät minulle asti.

On hiukan epätodellinen olo. Artikkelini, joka kulki ytimekkäällä työnimellä “ruumiillisuusartikkeli”, on siis valmis. Lopullisesti. Sillä on oikea otsikko ja nimi: Joustolesbot identiteettihississä. Ihan viime vaiheessa veivattiin sitä, tarvitseeko otsikko hännäkseen “biseksuaalisuuden ja lesbouden rajankäyntiä”, mutta kustannustoimittajan mielestä sitten ei.

Jotenkin tämän artikkelin valmistuminen ja julkaisu tuntuu isommalta jutulta kuin aiempien artikkelieni - mitä se objektiivisesti akateemisen uran kannalta katsottuna toki onkin. Suomen Akatemian rankkauksissahan “artikkelit kotimaisissa tieteellisissä kokoomateoksissa” ovat korkeammalla kuin “julkaisut yliopisto- ja laitossarjoissa”. Olen hyvin perillä näistä rankkauksista, sillä apurahahakemuksia tehdessä on pitänyt pähkäillä sitä, mihin järjestykseen julkaistut tekstinsä laittaa.

Tunne ei kuitenkaan johdu jostain Akatemian rankkauksista vaan siitä, että tämä on ensimmäinen artikkeli, joka on gradusta ja lisurista selkeästi erillinen kokonaisuutensa. Aiemmat tekstini ovat olleet gradun kasvannaisia, jotka on leikattu erillisiksi palasikseen. Vaikka suunnittelen tekeväni monografiaväikkärin, niin tarpeen vaatiessa tämä artikkeli voisi olla osa artikkeliväitöskirjaa.

Toki myös artikkelin työstöprosessi oli rankempi kuin muiden tekstien. Vuoden 2005 pääasiallinen hommanihan oli tuo artikkeli; tämän vuoden aikana olen ehtinyt väsätä kaksi puolivalmista pornoartikkelia (joista toinen on vieläpä englanninkielinen) ja kaksi kevyempää akateemista tekstiä, eli gosurori-jutun ja japanilainen itsemurhakäsitys -artikkelin. Jälkimmäiset siis ovat ilmestyneet jo aikoja sitten. Joustolesboni ovat olleet takaraivossa noin kaksi vuotta - muistaakseni se oli marraskuuta, kun Taina laittoi ensimmäisen postin siitä, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan bi-artikkelin.

Lueskelin vanhoja blogimerkintöjä tuon artikkelin työstöhistoriasta. Onneksi niitä on tullut tehtyä, nyt jälkeenpäin on hyvä reflektoida tuntojansa. Artikkeliprosessissa oli kaksi isoa angstausvaihetta. Ensimmäinen sijoittui viime vuoden maaliskuuhun. Artikkelista piti saada eka versio valmiiksi ennen Japaniin lähtemistä. Kuten aina tekstityöstön alkuvaiheessa, silloin tuntui siltä kuin artikkeli olisi yritetty tehdä liimaamalla yhteen eri palapeleistä peräisin olevia paloja. Osa niistä pahvia, osa puuta ja taisi siellä olla pari lego-palikkaakin.

Toinen angstausvaihe oli joulukuussa. Pidin artikkelia jo päällisin puolin valmiina ja yritin puskea lisuria eteenpäin. Toimittajat kuitenkin totesivat tekstin olevan vielä kesken. Silloin tuntui kyllä siltä, että eikö tämän hemmetin tekstin työstö lopu koskaan. Siinä vaiheessa sain korvaamatonta apua Lauralta. Kiitos siitä, näin nimeltä mainiten. Avukasta oli sekin, että kävin pitämässä artikkelin pohjalta tunnin luennon Queer-dialogissa, ja sain yleisöltä kommentteja. Tekstin muovaaminen luennoksi selkeyttää aina: ääneen lukiessa ei voi olla huomaamatta ajatusten hyppimisiä tai toistoja.

Suurin kiitos kuitenkin - tietenkin - kuuluu haastateltavilleni. Pidän kohtuullisen epätodennäköisenä, että kukaan heistä blogiani lukee. Tästä huolimatta haluan kiitellä noita uskomattoman mielenkiintoisia, fiksuja ja söpöjä naisia, jotka olivat valmiita vatvomaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan sitä varten, että joku tutkijaopiskelijanplanttu voisi jotain tieteellisen näköistä tekstiä kirjoittaa.

Seuraavaksi tuota kirjaa pitää sitten ruveta lukemaan. Vaikka en ilman puistatuksen tunnetta pystykään omaa tekstiäni lukemaan, niin kirjassa on toki lukuisia mielenkiintoisiakin artikkeleita. Aware-kirjassamme mukana ollut Hannele Harjunen on kirjoittanut lihavan naisen seksuaalisuudesta, ensi lauantaina väittelevä Livia Hekanaho butch/femme-seksuaalisuudesta. Anu Isotalon artikkeli käsittelee somalityttöjä ja seksuaalisuuden kulttuurisia merkityksiä. Ja vihdoin pääsen lukemaan Taina Kinnusen plastiikkakirurgia-aiheisesta tutkimuksesta! On uteloittanut jo kauan, millä tavoin hän kulttuuriantropologina aihetta lähestyy.

Voi plääh. Voisiko joku keksiä alkoholin, josta ei tulisi krapulaa? Ai niin, suurin osahan on sellaisia. Metanolista voi kuolla ja xylitolista saa hyvät hampaat. Ja mitä niitä muita oli. Lukion kemiankursseista on liian kauan, ja muutenkin aivot toimivat nyt heikosti. Syytän alkoholinkäytön aiheuttamaa vasopressiini-hormonin häiriötilaa.

Puolet tästä päivästä on mennyt sängyn pohjalla, yksi neljäosa keittiötä siivotessa ja toinen neljäsosa sohvalla telkkarin äärellä torkkupeiton alla. Pidettiin pienimuotoiset illanistujaiset eilen, tehtiin hyvää ruokaa ja juotiin. Ilta jatkui isommissa Halloween-pirskeissä. Kaivoin kuin kaivoinkin viiksiliiman esiin, ihan Anne “Mauno” Leinosen lähettämän kuvalinkin kunniaksi. Lopulta könysin kotiin joskus kuuden maissa nukahdettuani ensin pilepaikalla sohvalle.

Tähän ikään mennessä pitäisi jo muistaa, että se enimmäissuositus viidestä alkoholiannoksesta vuorokaudessa on perusteltu. Ja kokeiltu. Jos välttämättä haluttaa riekkua ympäriinsä, niin riekkumisen voisi suorittaa vähemmälläkin alkoholin juomisella. Olisi nyt edes muistanut juoda vettä, niin olisi päässyt pikkaisen vähemmällä tänään. Jos jostain haluaa keski-ikäistymisen aloittaa, niin mielellään siitä, että krapuloita voisi ruveta välttelemään.

Olemme olleet tiskikoneen onnellisia omistajia nelisen kuukautta, juuri sen verran että ensimmäinen konetiskiainepaketti on melkein loppu. Mutta enpä ole aiemmin ollut yhtä iloinen masiinan olemassaolosta. Keittiö oli hävityksen kauhistus, mutta yllättävän nopeasti se siistiytyi, kun sai astiat koneeseen tiskautumaan itsestään. Karpelan tuskaisuutta lisää moninkertaisesti, jos pitää vielä siivotakin siinä tilassa.

Tänään oli tarkoitus käydä huomisen luento vielä kertaalleen läpi, mutta enpä taida jaksaa. Onneksi luento on vasta iltapäivällä, niin ehdin katsoa sen läpi ennen sitä.

Ensi maanantain luento alkaa olla melkein valmis. Ylevä loppuyhteenveto puuttuu vielä ja ne ovat aina hankalia. Olen tänään lähinnä haeskellut luennon oheiskuvia, ja viettänyt yli tunnin selaamalla vanhoja pornokuvia esitteleviä sivustoja. Suurin osa sivustoista on maksullisia, mutta onneksi netti on pullollaan ilmaisiakin kuvia. Niiden hakemiseen vain menee aikaa.

Kyseinen luento on osa naisten äänioikeuden teemaluentosarjaa, jolla käsitellään naisen erilaisia paikkoja vuoden 1906 tienoilla ja sen jälkeen. Minulla on kunnia olla yksi kolmesta luennoitsijasta luentokerralla, jonka teemana on seksuaalinen nainen. Koska porno nyt on ollut tämän vuoden pääasiallinen tutkimuskohteeni, oli aika luonnollista ruveta tekemään pornoluentoa. Aluksi leikittelin ajatuksella, että puhuisinkin agraarisesta seksuaalisuudesta, mutta oli pakko todeta, että minulla ei riitä siihen rahkeet. Niinpä sitten päätin vertailla suomalaisen kansanperinteen käsitystä naisen seksuaalisuudesta ja pornon kuvaa samasta asiasta. Tavoitteena on keskustelunavaus eikä infopaketti.

Olisin halunnut laittaa luentoni aloituskuvaksi vuonna 1906 otetun pornokuvan. Ajattelin, että sen avulla olisi voinut muistuttaa monenlaisista naisen paikoista, ja siitä, miten suuressa ristiriidassa porno ja julkinen kuva naisen seksuaalisuudesta olivat vuoden 1906 tienoilla. Samalla olisi voinut osoittaa, että vaikka nykyistä visuaalista kulttuuriamme voi luonnehtiä pornoistuneeksi, pornon historia genrenä on pitkä. Siis nimenomaan länsimaisen, tiettyjä kuvallisia konventioita noudattavan pornon - kaikki seksuaalisuutta kuvaavat kuvat ja tekstithän eivät toki luokitu pornoksi. Albert Edelfeltin sensuellit alastontutkielmat eivät ole pornoa, koska ne ovat taidetta, ja juuri siinähän se pornon kulttuurinen määrittely piileekin - ei siinä, kiihottaako kuva katsojaansa vai ei.

Valitettavasti pornokuvissa on harvoin minkäänlaisia vuosilukumerkintöjä. Parhaimmillaan voidaan tehdä jotain arvauksia vuosikymmenestä, jolla pornokuva on otettu, tiettyä vuotta on mahdotonta määrittää. Niinpä en löytänyt yhtään juuri sata vuotta vanhaa pornokuvaa juhlistamaan naisten äänioikeutta. Toisaalta suurin osa kuvista on todennäköisesti ranskalaisia (kuvien alkuperää on yhtä vaikeaa selvittää kuin ottoajankohtaa), joten lienevätkö ne muutenkaan sopivia suomalaisen äänioikeuden juhlistajiksi. Ranskassahan yleinen äänioikeus toteutui vasta vuonna 1945.

Vaikka eteeni ei vintagepornon etsinnässäni olekaan tullut nimenomaan suomalaisia kuvia, olen täysin varma että niitäkin on, tai ainakin on ollut. Olisi kiinnostavaa tietää, onko niitä säilynyt, ja onko niitä saatavilla missään. Antti Häkkisen helsinkiläistä prostituutiota vuosisadan vaihteessa käsittelevässä väikkärissä “Rahasta - vaan ei rakkaudesta” on prostituoiduista otettuja poliisirekisterikuvia, mutta en äkkiselailulla löytänyt sieltä mitään mainintoja pornosta.

Oli miten oli, ne naiset, jotka esiintyivät vuoden 1906 tienoilla pornokuvissa tuskin olivat samoja naisia kuin ne, jotka marssivat suffragettimarsseilla. Äänioikeustaistelijat ja naisasianaiset kuuluivat aivan eri yhteiskuntaluokkaan kuin prostituoidut, joita suurin osa ns. vintagepornokuvien naisista käsittääkseni on.

Yli sata vuotta vanhoja pornokuvia katsellessa tulee aika omituinen olo. Kuvissa on samaa asetelmallista henkeä kuin muotokuvissa, mikä tietysti johtuu sen aikaisen valokuvaustekniikan rajoitteista. Vanhimmat tänään vastaan tulleet pornokuvat ovat daguerrotypioita jostain 1840-luvulta. 1870-luvulle tultaessa kuvia on jo valtavat määrät, ja liki kaikki nykypornon konventiot ovat jo käytössä. On threesomeja, lesbostelua, anaaliseksiä, välineitä, rooleja, piiskaa, pissaleikkejä. Yhtä konventiota lukuunottamatta: spermaa ei kuvissa näy, ehkäpä sen takia, että valkoinen neste ei erotu mustavalkokuvissa kovin hyvin.

Luulisi, että mitä vanhemmasta pornografiasta on kyse, sitä etäännytetymmin sitä voisi katsoa. Jostain syystä en kuitenkaan osaa etääntyä vanhoista kuvista samalla tavoin kuin nykypornokuvista. Jään ajattelemaan kuvissa olevia ihmisiä ja sitä, miten he ovat kuviin päätyneet. Siveellisen viktoriaanisen naisen päätyminen kuvaan kaksoispenetroitavaksi on liki mahdottomuus. Niinpä kuvissa on väistämättä alaluokan naisia, luultavasti prostituoituja. Osa naisista on hätkähdyttävän nuoria, juuri ja juuri teini-ikäisiä - osalla taas vatsasta ja rinnoista näkyy, että he ovat synnyttäneet. Keitä he ovat? Mitä heille tapahtui? Mitä äänioikeus heille olisi voinut merkitä? Jos joku heistä olisi asettunut vaaleissa ehdokkaaksi, olisiko häntä kukaan äänestänyt?