Jatulintarha

Olisikohan elämä ja työnteko helpompaa, jos olisi kellokortti. Menisi töihin tiettyyn aikaan, tekisi tutkimusta siellä ja kun lähtisi pois, voisi unohtaa loppupäiväksi koko jutun ja tehdä ihan muita asioita. Tuntuu siltä kuin olisi töissä ihan koko ajan, vaikka sitten illalla ennen nukkumaanmenoa. Koko ajan pitäisi jotain lukea tai jotain tekstiä nypeltää.

Repsahdin eilen, varsin miellyttävästi. Kävin yliopistolla viemässä matskuja kopioitavaksi ensi viikolla pitämäni luennon oheismateriaaliksi. Tarkoituksena oli käydä kirjastossa ja kahvilla ja sitten palata kotiin koneen ääreen valmistelemaan mainittua luentoa. Se kahvitauko vain venähti pitkäksi, jatkui sitten pitkänä lounas-päivällisenä libanonilaisessa ravintolassa ja päättyi talven ensimmäiseen glögiin alkuillasta.

Vakuuttelin itselleni ja kanssarepsahtajalleni, että sosiaalisten suhteiden hoitohan on hyödyllistä, ainahan ne ovat kuitenkin rempallaan, ja parempi repsahtaa näin kuin repsahtaa lukemaan nettisarjakuvia ja blogeja koko päiväksi. Mutta tietysti repsahdus tarkoittaa sitä, että jonain toisena päivänä pitää sitten puskea hommia kahta kauheammin, etteivät dediksenpirut saa kiinni.

Tämä syyllisyydentunne on todella ärsyttävä ja turha, mutta mitä sille oikein tekisi. Toisaalta koen tutkimusaiheeni mielenkiintoisiksi, toisaalta taas inhoan sitä, että asiat luokittuvat tutkimuksen kannalta hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Ja tietysti ne hyödylliset asiat ovat muka jotenkin tärkeämpiä. Koko ajan on sellainen tunne, ettei sittenkään tee tarpeeksi, vaikka mitäpä se maailmaa tai edes tutkimustani hyödyttää, että väikkärin lähdeluettelossa on 201 eikä 200 lähdettä.

Miten ihmiset oikein käyvät ns. tavallisissa töissä? Menevät kahdeksaksi ja lähtevät neljältä, mutta siinä välissä ehtivät käydä kahvi- ja tupakkatauoilla, lounastunnilla, lätistä työkavereittensa kanssa. Minulla ei mitään kunnon taukoja olekaan, vessaankin pitää ottaa joku kirjanläpyskä mukaan.

Aikanaan Aware I -projektin projektisuunnitelmaa tehdessäni luin jotain projektinhallintaa käsitteleviä kirjoja, joissa esitettiin, että työmääräarvioissa on otettava huomioon se, että ihminen kykenee tekemään tehokkaasti töitä vain noin 5 tuntia päivässä. Niinpä jos jonkun projektin osatehtävän tekemiseen oletetaan menevän 40 työtuntia, ei pitäisi olettaa, että homma on viikossa tehty, vaan että siihen menee itse asiassa kahdeksan työpäivää. Projektin aikataulu menee pahasti poskelleen, jos oletetaan, että ihminen kykenisi päivittäin, jatkuvasti kahdeksaan tuntiin tehokasta työaikaa.

Mutta niin se nyt vain on minun luterilaisen työmoraalin mädättämään alitajuntaani kirjoitettu. Jatkuvasti pitää sinun jotakin tekemän, ja vaikka tekisitkin, niin syyllisyyttä pitää sinun silti kokeman.

Kävin tänään Oulun Setan bi-ryhmässä. Tai siis oikeastaan tapaamassa Setan toimistolla ryhmänpitäjää, kaveriani. Meitä oli siis kaksi siellä. Jos ihan rehellisiä ollaan, menin sinne puoliksi jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta ja puoliksi siksi, että voihan sitä kavereitaan tavata noinkin. Ihan hyvä, että menin sinne, sillä olisihan vetäjän ollut aika tympeää istuskella siellä yksikseen vahtaamassa, että jospa joku tähän ryhmään tulisi.

Olen itse vetänyt kevään verran bi-ryhmää viisi vuotta sitten. Ryhmä oli suurimmillaan neljä henkeä, pienimmillään kaksi. En muista, montako kertaa ryhmä kokoontui - kolme, neljä? - mutta ensimmäisen vähäväkisen kokoontumisen jälkeen oli selvää, ettei ryhmä pysy hengissä kovin kauaa. Ja valitettavasti tälle ryhmälle näyttää käyvän samoin. Setan kalenterissa on vielä yksi tapaaminen, 25.11. Luultavasti menen sinne, mutta aika ihmeellistä olisi, että ryhmä kokisi äkillisen väentungoksen. Tervetuloa sinne kuitenkin.

En suoraan sanottuna oikein tiedä, miten suhtautuisin bi-aktivismiin. Toki minusta dikotomisen sukupuolijärjestelmän dominoimassa maailmassa on hyvä, että edes joku jaksaa muistuttaa, että hei, ei kaikkien tartte olla lesboja, heteroita tai homoja. Ja jonkinlainen bi-yhteisöllisyys voisi olla erittäin kiva asia, jos sellaista voisi arkipäiväänsä saada.

Olen parilla kansainvälisellä bi-postituslistalla, joissa on hyvin selkeä, bi-identiteettiä ja -yhteisöä rakentava henki. Vastikään yhdellä listalla keskusteltiin kiihkeästi siitä, mistä saisi helpoiten ja halvimmalla bi-pride-lippuja, joita voisi heilutella marsseilla, paraateissa ja juhlissa. “Bisexual VisiBIlity! Yay for bis!!” Bisse-lipun värit ovat toki kauniit, ihan meikän lempivärejä, mutta jollain tavalla biseksuaalisen identiteetin rakentaminen tietoisesti seksuaalivähemmistöidentiteetiksi on hieman arveluttavaa.

En ole lainkaan varma siitä, että biseksuaalisuuden korostaminen on oikea tapa murtaa dikotomista sukupuolijärjestelmää. Lopputuloksena nimittäin on todennäköisemmin uusi jämäkkä kategoria kuin kategorioiden rapautuminen. Minusta biseksuaalisuudessa mielenkiintoisinta on sen luokittumattomuus ja häilyvyys. Mutta kun ruvetaan kunnolla rakentamaan yhteisöä ja identiteettiä, häilyvyys tuppaa katoamaan.

Ja sitten ruvetaankin rakentamaan normeja olemiselle ja elämiselle. Vuoden 2001 European Bisexual Conferencen avauspuhuja Heleen Rutgerskin sanoi jotenkin niin, että “kilttien monogaamisten biseksuaalien ja tuhmien polygaamisten biseksuaalien täytyy toimia yhdessä”. Jotta kyseinen lause olisi yleisölle ymmärrettävissä, jonkinlaisia biseksuaalisuuteen liittyviä normeja on bi-aktivistien kesken oltava olemassa. Ne normit liittyvät mono- ja polygamian lisäksi aktivismin tasoon ja luonteeseen. On varmasti uskottavampaa olla bi-aktivisti, joka vaatii näkyvyyttä lesbo- ja homoyhteisöissä (joissa bisset usein(miten) toimivat) kuin bi-aktivisti, joka järjestää ryhmäseksi-iltoja. Itse asiassa jälkimmäinen toiminta saattaisi viedä uskottavuuden edelliseltä.

Osittain tämä pohdiskelu liittyy parhaillaan lukemaani Michael Warnerin kirjaan The Trouble with Normal. En ole vielä päässyt kuin puoleen väliin, mutta Warnerin ajatukset ovat tähän mennessä olleet hyvin kiinnostavia. Warnerin mukaan valtaväestön hyväksynnän hakeminen jollekin seksuaalivähemmistölle tarkoittaa väistämättä sen normalisoimista, norminmukaistamista. Ja usein normalisointi tarkoittaa paitsi ympäröivän yhteiskunnan normeihin mukautumista, myös seksuaalisuuden kieltämistä tai typistämistä. Elleivät ne sitten ole sama asia.

Naimisiin menevä, 10 vuotta yhdessä ollut homopari - normaaleja. Lesbopari, jolla on pentuja - normaaleja. Biseksuaali, joka tunnistaa ja tunnustaa eri sukupuolia kohtaan tuntemansa seksuaaliset tunteet, mutta silti tyytyy yhteen partneriin - normaali. Transsukupuolinen, joka korjaa hoidoilla ruumiinsa kokonaan - normaali. Mutta: puisto- ja vessaseksiä harrastavat homomiehet - epänormaaleja. Lesbot, joita ei parisuhde voisi vähääkään kiinnostaa - epänormaaleja. Biseksuaaliksi itseään vain kontaktipalstoilla kutsuvat - epänormaaleja. Trannie, joka poistattaa rinnat ja kasvattaa parran, mutta jättää vaginan - epänormaali.

Gradussani, ja suureksi osaksi lisurissanikin, keskityin niihin ihmisiin, jotka nimittävät itseään biseksuaaleiksi, identifioituvat biseksuaaleiksi. Monille haastateltavilleni (ja tietty myös paljolti itselleni) avoimuus omasta bisseydestä, kaapista ulkona oleminen ja Setan toimintaan osallistuminen on bi-aktivismia, tietoisuuden lisäämistä biseksuaalisuudesta. Mutta luonnollisesti se on myös tapa normatisoida, normalisoida biseksuaalisuutta. Normalisointi kuitenkin väistämättä kaventaa näkökulmaa siitä, mitä biseksuaalisuus on ja mitä se tarkoittaa. Siitä, mitä se tarkoittaa itsensä avoimesti biseksuaaleiksi identifioiville ihmisille, tulee totuus biseksuaalisuudesta.

Jos en muuta ole pornolehtiä lukiessani oppinut, niin ainakin sen, että biseksuaalisuuden ilmiöstä saa aika yksipuolisen kuvan, jos keskittyy pelkästään niihin ihmisiin, jotka identifioituvat biseksuaaleiksi. Tein kursorisia tilastoja bi-maininnoista kontaktipalstoilla (joskus, jos ehdin ja jaksan, kirjoitan niistä artikkelin tai erillisen luvun väikkäriin) ja niitä on hirveän paljon.

Toki pornolehtien kontaktipalstoille tai deittinettiin kirjoittavat ihmiset muodostavat vain kapean siivun kaikista ihmisistä, mutta silti minusta kontaktipalstojen perusteella voi tehdä ainakin sen päätelmän, että bi-henkisiä (käytetään nyt tuota karseaa pornolehtitermiä) ihmisiä on paljon enemmän kuin mitä Setan toimintaan ikinä eksyy. Ne ihmiset eivät varmaan Setan toimintaa kaipaakaan, ja pettyisivät jos tulisivat bi-ryhmään ja heille tarjottaisiin teetä, vertaistukea ja keksejä.

Näyttää pahasti siltä, että se on talvi nyt. Ulkona on ollut sellainen lumimyräkkä koko päivän, että tarvittaisiin helleaalto kaiken sen lumen sulattamiseen. Minulle olisi kelvannut vielä kuukauden verran syksyä, vaikka sitten kylmää ja märkääkin. Ei minulla ole sinänsä mitään talvea vastaan, mutta on masentavaa tietää, että ensilumen jälkeen se on sitä samaa vappuun asti, ja jos huonosti käy, niin puoleen väliin toukokuuta.

Periaatteessahan marraskuukin on vielä syksykuukausi, mutta koska Oulun korkeudella marraskuuta olisi voinut luonnehtia syksyiseksi? Muistan yhden talven, jolloin lumi satoi maahan paria päivää ennen joulua, mutta muina vuosina se kyllä on tullut liiankin ajallaan. Aikaisimmillaan lokakuun alkupuolella.

Luulen, että talvea verrataan kuolemaan paitsi luonnon horrokseen vaipumisen, myös talven äkillisyyden takia. Muut vuodenajat tulevat hivuttaen, pälvi, hiirenkorva, tuomenkukka, horsma, mustikka ja keltainen lehti kerrallaan. Talvi sen sijaan tulee aina epäkohteliaan yllättäen, lumen mukana, ilman mahdollisuutta totuttautua ajatukseen.

Nyt kesä tuntuu järjettömältä konseptilta, pelkältä satufantasialta, ikäänkuin talvi olisi todellisinta todellisuutta. Ai, puut ovat vihreitä joskus? Ja ruoho? Ja jotain kukkiikin? Taitaa olla kaunista unta. Kesähelteissä en kuitenkaan unohda talven todellisuutta ja epäile lunta uneksi. Itse asiassa näen aika usein alkukesästä unia, joissa alkaa sataa lunta hiirenkorville ja voikukille, jolloin joutuu vain toteamaan, että se kesä oli sitten siinä. Ikäänkuin alitajuntanikin olisi sitä mieltä, että kesä on pelkkää lavastetta, joka voidaan purkaa milloin tahansa ja päästää viima sisään.

Kävin juoksemassa Raksilassa, ja toki lumen peittämät puutalot, notkolleen painamat pensaat ja urheilukentän valokiiloissa pyörteilevä tuisku olivat kovin kauniita. Jouluisia, jopa. Mutta kuka haluaisi ajatella joulua lokakuussa?

Talvella aina haluan muuttaa Oulusta etelään. Etelä-Suomeen, siis. Turussa on kuulemma joskus talvia, jolloin lunta ei tule tarpeeksi edes suksien alle. Kateeksi käy.

Tänään oli jälleen keskiaikaisen keittokirjamme tekijätiimin palaveri. Kuulostaa projektimaisemmalta ja vakavammalta, kun sen kirjoittaa noin, eikä vain totea, että “meillä oli kokkauspiiri”. Ruodimme toistemme tekstejä kuin kunnon projektikokouksessa ikään.

Valitettavasti kokkauspiiri on kadottanut jo vuosi sitten hauskan harrastuksen muodon. Emme ole kokanneet tänä vuonna kuin ehkä kerran, kaikki muut tapaamisemme ovat menneet tekstien työstämiseen. Emme enää mainosta kokkauspiirin kokoontumisia Keskiaikaseuran postituslistalla, koska siinä ei ole mitään mieltä: olisi epäreilua raahata joku toiveikas kokkaaja palaveriin, jossa natkutetaan, että “tän sun tekstin rakenne on epätasapainossa” tai että “sun sananvalinnat on tässä anakronistisia”.

Juuri sopivasti Kalevassa oli tänään myös juttu keittokirjabuumista torstain ruokasivulla. Keittokirjamarkkinat ovat kuulemma ylikuumentuneet, ja kaikki aiheet on jo käyty läpi, mitään uutta teemaa ei keittokirjamarkkinoille voi enää tuoda. Aamulla juttua lukiessani myhäilin, että “eipä vaan ole keskiaikaista keittokirjaa!” Samaa myhäilyä jatkoimme siellä kokkauspiirissä.

Ja sitten kotiinpalattuani tein haun www.ruokakirjat.comissa.

“Keskiajan keittiön salaisuudet on uudenlainen keskiaikainen keittokirja. Euroopassa suositut ruokaherkut leviävät nyt myös Suomeen. Kirjan upeista kuvista välittyy aito keskiaikainen tunnelma. Kauttaaltaan nelivärinen kirja on kuvattu Tallinnan keskiaikaisessa ravintola Olde Hansassa.”

Voi paska.

Meidän keskiajan keittokirjamme ei sitten ole ensimmäinen suomalainen, suomalaisille kokkaajille tehty keskiaikainen keittokirja.

Olde Hansan taustajoukoilta tuskin voi odottaa mitään onnetonta rääpöstystä. Olen syönyt Olde Hansassa vain kerran, mutta kokemus oli ikimuistoinen. Ruoka oli hyvää, autenttista ja kuitenkin mielikuvituksekasta. Ei siis luokkaa keitettyä lanttua ja paahtopaistia, niinkuin joissain ns. keskiaikaisissa pidoissa, joihin olen joskus osallistunut. Ja kirjan kuvatkin on otettu Olde Hansassa! Meidän kuvat on otettu Päivin olohuoneessa harrastajadigikameralla. Ammattilaisvalaistuksella tosin, mutta kameran takana on ollut pelkkä diletantti. Silityslaudan avulla viritettyä taustakangasta ja kirppareilta haalittuja puu- ja keramiikkastioita ei voi verrata 1200-luvulla rakennettuun, aitoon hansakauppiaan taloon.

Jos kirja olisi ilmestynyt kolme vuotta sitten, ennen kirjaprojektimme alkua, olisin ollut ihan tohkeissani. Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli haistattaa pitkät sekä pornolla että biseksuaalisuudella ja rynkyttää keittokirja apinan raivolla kokoon. Pelkästään meikäläisestä se ei tietenkään riipu. Myös kanssakokkajieni elämään kuuluu muutakin kuin keittokirja. Keittokirjaprojektimme aikana toinen heistä on tehnyt gradun ja toinen mennyt naimisiin. Kaikilla meillä on ollut palkkatyössäkin stressin syitä kyllin.

Mutta silti. Olemme tehneet keittokirjaa liki kolme vuotta. Kaksi ensimmäistä vuotta meni toki reseptien kokeiluihin, mutta kokemusten muokkaamisen tekstiksi ei olisi pitänyt mennä näin kauan. Meillä kullakin on kaksi keittokirjan lukua työn alla, itselläni Arabiaa ja Ranskaa koskevat. Niissä on yhteensä viitisenkymmentä reseptiä, ja niiden oheen tulee noin neljän sivun johdantoluku, joka esittelee ko. alueen (pikemminkin kieli- kuin maantieteellisen) ruokakulttuuria ja keskiajan historiaa. Olen tahkonnut niitä lukuja ihan luvattoman pitkään.

Olisimme varmaan saaneet keittokirjan nopeammin valmiiksi, ellei meillä olisi koko ajan ollut kunnianhimoisia tavoitteita sen suhteen. Kaikki reseptit ovat peräisin alkuperäislähteistä, niitä ei ole keksitty omasta päästä. Tänään pohdimme, onko lähdeviitteiden kuljettaminen tekstin mukana järkevää (ei). Haluamme, että kirjasta tulee oikeasti uskottava, mutta voiko se olla yhtään ravintoloitsijan tekemää kirjaa uskottavampi, kun meistä kukaan ei ole keskiajan historian tutkija? Yksi meistä on sentään valmistunut historian laitokselta, mutta erikoistumatta keskiaikaan.

Kuinka monta keskiajan keittokirjaa Suomeen mahtuu?

Pornoakatemiavuodestani on enää kaksi kuukautta ja muutama päivä jäljellä. Ehkä on hyvä tehdä jonkinlainen pornokatsaus siitä, mitä on tullut tehtyä ja mitä on kesken.

Tällä hetkellä teon alla on kaksi artikkelia, joista toinen käsittelee suomalaisten, vuosina 1995-2005 julkaistujen pornolehtien biseksuaalisuuskäsityksiä. Olen käynyt Exitin, Tabun ja Haloon vuosikerrat lävitse koko tuolta ajalta, mutta Kallen ja Hustlerin kohdalla alkoi kone hyytyä. Kalle ilmestyy kymmenen kertaa vuodessa, ja vaikka se onkin bissejuttujen aarreaitta, sata kannesta kanteen huolellisesti luettua Kallea olisi sentään ollut vähän liikaa. Tyydyin viiteenkymmeneen. Hustler taas on yksinkertaisesti tylsä. Kävin viisi vuosikertaa läpi ja biseksuaalisuusmainintoja oli ehkä kerran vuodessa; vielä muutama vuosikerta päälle olisi ollut tutkimusaineiston laajuuden kannalta yhtä tyhjän kanssa.

Pornovuoden alkaessa kunnianhimoisena tavoitteenani oli käydä läpi pornolehtiä laajemmalla aikaskaalalla, ja alkuvuodesta tavailinkin 70- ja 80-lukujen Kalleja, Mirrit-lehteä ja Tabuja. Niistä löytyi mm. kuuluisat Sabrinan ja Samantha Foxin nakukuvat, jotka kohahduttivat Suomea muinoin. Vanhojen pornolehtien lukemista en ole kuitenkaan ehtinyt jatkaa. Kun matskut ekaa artikkelia varten oli kerätty, oli pakko keskittyä kirjoittamiseen ja tutkimuskirjallisuuden lukemiseen lisäaineiston keräämisen sijaan. Eniten kiinnostaisi lukea Urkkia ja Rattoa, jotka ovat käsittääkseni suomisleazen (onko sleazelle järkevää suomennosta?) huippulehtiä. Muistan, kuinka penskana pelkkä sana “ratto” toi mielikuvan jostain läpeensä rappioituneesta.

Toinen artikkeli käsittelee japanilaisia naisten pornosarjakuvia, tarkemmin sanottuna pornoista yaoita ja yuria i.e. homopornoa ja lesbopornoa. Kun päätin, että kirjoitan toisen artikkelin epäväikkärillisestä aiheesta, olin aika helpottunut, sillä suomalaisten pornolehtien lukeminen käy työstä, mutta japanilaista naisten pornomangaa lukee huvikseen. Mutta mikäänhän ei ole koskaan kivaa, kun siitä tulee työtä. Olen lukenut tuhansia sivuja uskomattoman kökköjä mangoja, ja muutama joukkoon eksynyt helmi ei vedä kokemusta plussan puolelle.

Nykyinen aikataulutilanne on ärsyttävä. Minulle maksetaan Pornoprojektista palkkaa enää kaksi kuukautta, ja sinä aikana pitäisi kirjoittaa molemmat artikkelit julkaisukuntoon. Tai ainakin sellaiseen kuntoon, että niitä tarvitsee vain päällisin puolin hioa ennen paperille painamista. Siten kaikki huomioni kiinnittyy näihin artikkeleihin ja se suurempi tavoite, väikkäri, on jäänyt kokonaan varjoon.

Väikkärin kannalta olisi erittäin hyödyllistä käydä läpi niitä Urkkeja ja Rattoja, sillä tarkoitukseni on kuitenkin kirjoittaa väikkäriin luku, joka luotaa biseksuaalisuuskäsityksen muuttumista suomalaisissa pornolehdissä. Olen saanut kirjastosta tutkijanhuoneenkin käyttööni syksyksi, eikä ole sanottua, koska minulla olisi seuraavan kerran mahdollisuus käydä niitä pornoja läpi kunnon tutkijankammiossa lukusalin sijaan. Vähän - ei, vaan paljon - hävettää, etten ole käyttänyt sitä tutkijankammiota kovinkaan paljon. “Tutkijanhuoneet on varattu tehokkaaseen työskentelyyn”, mainitaan tutkijanhuoneen hakulapussakin. Olisi pitänyt ehkä jättää hakematta sitä, mutta suhtauduin vielä kesällä optimistisesti vanhojen pornolehtien lukuprojektiini.

Mitä lähemmäs pornovuosi kääntyy loppuaan, sitä kauemmas väitöskirjan kokonaissuunnitelma karkaa päästäni. Fokusoidun pelkästään noihin artikkeleihin, koska ne ovat Pornoprojektin lopputuotteita, sen sijaan että muistaisin, että tällä on jotain tekemistä väikkärinkin kanssa.

Olen hakenut sekä apurahoja että tutkijankoulupaikkaa, mutta ei ole sanottua, että mitään irtoaa. Siten todennäköisin skenaario on se, että jään vuoden alusta työttömäksi. Se skenaario ei ole yhtään hullumpi, sillä pienimuotoinen sluibailu kelpaisi vähäksi aikaa. Eikä työkkäristä kukaan voi tulla vaatimaan, että minun olisi työttömänä luettava Barbara Cartlandia Judith Butlerin sijaan.