Jatulintarha

Eufemia kirjoitti omassa henkilökohtaisessa bloggaussarjassaan torjunnasta, ja päätin silloin, että sisällytän teeman myös omaan bloggaussarjaani, koska torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat leimaavan voimakkaasti suhdettani muihin ihmisiin.

Eufemia onnistui sanallistamaan oman kokemukseni niin selkeästi, että on parasta siteerata hänen kirjoitustaan tähän alkuun: "Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi."

Aiemmin olen kirjoittanut koulukiusaamisesta, ja analyyttisesti ajatellen koulukiusaamiskokemukseni - ja koulukokemukseni yleensä - ovat keskeisesti muokanneet suhtautumistani toisiin ihmisiin. Koulu kun oli oikeastaan ainoa paikka, jossa tapasin perheen ulkopuolisia ihmisiä niihin aikoihin, kun ihmisen sosiaalinen taitovaranto muodostuu.

Peruskouluaikaani leimasi järjestely, jonka poikkeuksellisuuden olen havainnut vasta vuosia myöhemmin. Tämä järjestely lienee ollut aika keskeinen syy sille, miksi suhtautumiseni muihin ihmisiin muodostui sellaiseksi kuin se on.

Isällä oli Varsinais-Suomessa purjevene, ja intohimoisena purjehtijana hän halusi purjehtia jäiden lähdöstä meren jäätymiseen, mikä Varsinais-Suomessa tarkoitti suunnilleen huhtikuun alusta lokakuun loppuun. Vakinainen asunto oli kuitenkin Inarissa. Se, että koulut loppuvat toukokuun lopussa ja alkavat elokuun puolivälissä oli sivuseikka: asia ratkaistiin siten, että lapset pantiin alkusyksystä kouluun Varsinais-Suomessa ja kun meri jäätyi, palattiin Lappiin. Ja sitten taas kevääksi takaisin Varsinais-Suomeen.

Niinpä koko peruskouluaikanani olen käynyt samaa koulua lukuvuoden alusta loppuun vain ensimmäisen luokan verran. Kahdeksan kouluvuoden ajan minä ja sisarukseni saikkasimme edestakaisin kahden koulun väliä. Tällä järjestelyllä oli tietysti joitain käytännöllisiä haittoja, kuten se, että eri kouluilla oli käytössä eri kirjasarjat ja että asioita opittiin eri tahdissa. Eräänä vuonna en opiskellut maantietoa juuri lainkaan, sillä maantietoa ja biologiaa opetettiin vuorottain: sen sijaan opiskelin samat biologian jutut kahteen kertaan. Järjestelyllä oli tietysti vaikutusta myös minun ja sisarusteni koulumenestykseen.

Jälkikäteen ajateltuna koulumenestys on kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että minulle ei varsinaisesti muodostunut pysyviä kaverisuhteita. Alkusyksystä saatoin kaveerata jonkun kanssa, mutta se kaveri tiesi aina, että olen kuitenkin lähdössä pois, joten kaveruutemme ei ollut pysyvää, eikä siihen kannattanut paljoa luottaa. Ja tiesin sen itsekin: ei kannata kiintyä keneenkään, kun kaverisuhde ei kuitenkaan ole jatkuva. Minulla ei myöskään ollut mitään kaveriporukkaa, joka olisi odottanut paluutani ja toivottanut tervetulleeksi.

Minulla oli sosiaalisessa elämässäni oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 1) olla yksin, 2) ylläpitää laimeita tuttavuussuhteita, jotka tarjosivat sosiaalista kanssakäymistä, mutta eivät kuitenkaan läheisyyttä ja 3) hengata jotenkin puoliväkisin jonkun porukan liepeillä.

Lisäksi koulunvaihtojärjestelyn omituisuus oli sen verran silmiinpistävää, että se sopi perusteeksi kiusaamiselle, kuten aiemmin on tullut ilmi. Kaverisuhteitteni haurautta lisäsi se, että joissakin tilanteissa kavereinani näyttäytyneet ihmiset joko muuttuivat kiusaajiksi, tai vähintään suhtautuivat välinpitämättömästi kiusaamiseen.

Näiden kokemusten lonkerot ulottuvat tähän päivään, enkä tiedä, miten niitä voisi katkoa, tai voiko edes.

Ja siitä pääsenkin lopulta tämän kirjoituksen teemaan, eli torjuntaan. Koen hyvin helposti tulevani torjutuksi, ja koen itseni myös pääsääntöisesti ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä. Vuosien mittaan olen oppinut rationalisoimaan torjutuksi tulemisen kokemusta ja myös vähättelemään sitä, mutta en ole silti päässyt siitä irti. Ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni aktivoituvat varsin helposti.

Yksi keino välttää torjutuksi tulemisen kokemusta on pitää ihmiset etäällä. Kun pysyttelee tietoisesti ulkopuolisena, torjutuksi tuleminen ei tunnu niin pahalta, koska se lankeaa ikäänkuin luonnostaan, itsestäänselvyytenä. Ihmisiin kiintyminen onkin vaarallista, koska ihmissuhteissa väistämättä tulee joskus torjutuksi, ja mitä tärkeämmästä ihmisestä on kyse, sitä pahemmalta torjutuksi tuleminen tuntuu.

Tiedostan kuitenkin, että viime kädessä kysymys on nimenomaan torjutuksi tulemisen tunteesta, ei torjutuksi tulemisesta sinällään. Loppujen lopuksi varsinaiset torjunnat ovat aika satunnaisia, ja voivat johtua mistä tahansa - huonosta päivästä, kiireestä, väsymyksestä. Rationaalisesti ajatellen minua kai harvemmin torjutaan juuri minun itseni tähden. Siitä huolimatta tulkitsen torjunnat useimmiten minuun itseeni suoraan kohdistuviksi, ei tilanteeseen, aikaan tai muuhun ympäristötekijään liittyviksi. "Se sanoi, että se on väsynyt, se varmaan vihaa mua", tiedättehän.

Tästä on seurauksena myös se, että minun on vaikea sanoa ei, koska toisaalta en halua tuottaa torjunnan kokemusta toiselle, ja toisaalta pelkään, että ein sanominen johtaisi väistämättä siihen, että minun eini kohde torjuu minut myöhemmin rangaistuksena eistäni.

Viime aikoina torjutuksi tulemisen tunne on aktivoitunut useammin kuin ennen. Tuntuu, että regressoidun helposti yläasteaikaiseen tilaan, jossa jokainen ihminen näyttäytyy pohjimmiltaan pahantahtoisena. Se, että tiedostan regression, ei kuitenkaan auta. Tulee kierteinen paha olo: torjutuksi tulemisen tunteen aiheuttama paha olo ei katoa sen rationalisoinnilla, vaan tunteeseen tulee itsesyyllistävä lisäsävy.

En tiedä, miten tästä pääsisi irti. Periaatteessa keinojen pitäisi olla helppoja: joka kerta, kun torjutuksi tulemisen tunne aktivoituu, pitäisi voida punnita sitä, onko tunne perusteltu. Useimmitenhan se ei ole. Mutta jos vaikuttaa siltä, että tunne todellakin on perusteltu, pitäisi kysyä torjujalta suoraan, mistä torjunta johtuu ja myös uskoa vastaukseen. Tällä tavoin torjutuksi tulemisen tunne ehkä irtoaisi minusta itsestäni, lakkaisi määrittelemästä minua ja suhtautumistani muihin ihmisiin.

Mutta en kykene noin suorasukaiseen toimintaan. Toimintamalli vaatisi sitä, että olisi uskottava siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia. Enkä minä usko siihen.

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: "Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta." Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etäännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkään ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhämään teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästään mahtipontisista syistä - joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin päälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkään ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin keväällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin - luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevää lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämään hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkään läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen "ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää".

On vaikea määritellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkään ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa - niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävää ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa "jonakin kesänä", tai "joskus", sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttää minut kuoleman ajatuksesta - mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessään kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.

Taas oli Finncon. Tuntuu kuin olisin väsyneempi kuin aiempina vuosina, siitä huolimatta, etten käynyt dead dogeissa tai edes juopotellut kohtuuttomasti. En myöskään ollut mukana missään ohjelmanumerossa, joten stressiäkään ei voi syyttää. Silti silmäpussini ovat häkellyttävät.

U.S.S. Enterprise
(NCC-1701)

Finncon pidettiin Tampere-talolla, joka on tietääkseni suurin paikka, jossa Finncon on koskaan ollut - ja suurempaa on vähän vaikea löytääkään, sillä Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressikeskus. Silti tilat pullistelivat. Kuuleman mukaan cosplay-kisaan alettiin jonottaa tuntia ennen kisan alkamista, ja jonot ulottuivat ison salin ovelta ulos asti. Isoon saliin mahtuu melkein kaksituhatta ihmistä. Sali täyttyi ääriään myöten. Eräs animesta työkseen kirjoittava journalistituttuni jäi ovien ulkopuolelle - mutta ei ilmeestä päätellen ollut siitä pahoillaan.

Conin kunniavieraiden haastatteluissa ja luennoilla oli varsin hyvin tilaa. Animefanitavaraa myyvillä kojuilla reunustetuilla käytävillä sen sijaan ei. Tuntuu, että koko conista on tullut pelkkä parveilutapahtuma, jossa tärkeintä on ostaa krääsää, esitellä komeita pukuja ja käydä sitten jonottamassa pakolliseen yaoi-ohjelmaan, cosplay-kisaan ja AMV-näytökseen.

Tällaisella parveilutapahtumalla on tietysti selkeä tarve, ei kai Finnconiin (tai pikemminkin Animeconiin) muuten olisi tullut viittätuhatta kävijää jo lauantaina, mikä lienee kaikkien aikojen ennätys. Animeconin lisäksi Suomessa järjestetään ainakin viittä muuta japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvää harrastajatapahtumaa, ja kaikissa riittää yleisöä.

Nimenomaan Finnconin ja Animeconin synergiaetu on kuitenkin menetetty - ellei lasketa sitä, että varmaan Suomen Tieteiskirjoittajat ry. myy enemmän rintanappeja animeteineille kuin mustiinpukeutuneille keski-ikäisille miehille.

Ensimmäistä kertaa conin jälkeen tuntuukin siltä, että Finncon ja Animecon tulisi oikeasti erottaa toisistaan, eikä yrittää ratkaista ongelmia tilajärjestelyillä, joiden ansiosta viime vuoden Jyväskylän Finncon oli jossain määrin viihtyisämpi kuin tämän vuoden tapahtuma.

Voisin kirjoittaa ylläolevan kärjistetymminkin, sillä primitiivireaktioni conin jälkeen on se, että en halua enää ikinä nähdä yhtä ainutta teini-ikäistä cosplayaajaa.

Toki ihailen ihmisten kädentaitoja, ideoita ja asennetta. Otin valokuviakin, niistä ohessa muutama. Asuihin oli pistetty paljon aikaa ja vaivaa, monilla oli eri asut eri päiviksi. Tapahtumassa oli valtavasti silmäniloa. Mutta silti: liika on liikaa.

Osittain tämä matalamielinen jurnutukseni johtuu siitä, että tunsin itseni conissa ulkopuoliseksi, sivustakatsojaksi. Ensimmäisessä conissani vuonna 2000 en tuntenut ketään fandom-ihmistä, mutta ulkopuolisuuden tunne oli silloin erilainen. Ulkopuolisuuden tunteeseen sisältyi lupaus: tässä yhteisössä voisin tuntea oloni hyväksi, näiden ihmisten kanssa voisin viihtyä. Ja lupaus on käynyt toteen. Finncon on ollut tapahtuma, jonne menemistä olen odottanut innolla, koska siinä porukassa olen tuntenut olevani omieni parissa, ehkä enemmän kuin missään muualla.

Mutta nyt tuntui siltä, kuin se kokemus omien parissa olemisesta olisi minulta viety. Tapasin toki ihmisiä, joita näen vain sf-tapahtumissa ja joiden kanssa sosialiseeraus oli hauskaa ja tärkeää. Telakan terassilla keskustelut rönsyilivät kiinnostavasti. Mutta valitettavasti tänä vuonna satunnaisia törmäämisiä ihmisiin oli paljon vähemmän kuin ennen, sillä tutut hukkuivat massoihin, kiinnostavista uusista naamoista puhumattakaan.

Animeteinien todellisuuteen minulla sen sijaan ei ole mitään pääsyä. Tiedän suunnilleen mitkä sarjat ovat pinnalla, tunnistan lolita-brändit, kuumimmat j-rock-nimet, slangi-ilmaisut, mutta tieto ei tarkoita sisäpuolisuutta, tai edes sitä, että haluaisin olla sisällä animeteinien alakulttuurissa. Kävellessäni puistossa kamerani kanssa kuvaamassa cossaajia olin ihan yhtä ulkopuolinen kuin ne vanhemmat, jotka olivat tulleet paikalle animea harrastavien lastensa kanssa.

Kokonaisuudessaan con oli tietysti elähdyttävä, kuten conit aina. Conin järjestäjätiimin kuningatar on pokaalinsa ja timanttikruununsa ansainnut. Kävin kuuntelemassa kunniavieraita moneen kertaan. Farah Mendlesohn oli hurmaava, älykäs ja viihdyttävä jokaisessa ohjelmanumerossaan, M. John Harrison charmantti ja lempeällä tavalla pisteliäs, Petri Hiltunen oli, no, Petri Hiltunen, tarinankertoja, joka osaa vetää hyvän shown ja ryydittää sitä massiivisella määrällä kuvia. Omalla ohjemakartallani oli sopivassa suhteessa asiaa ja hömppää, fantasiagenren analyysistä bimbopaneeliin.

Katsoessani nyt jälkeenpäin Finnconin ohjelmavihkoa huomaan, että scifiin ja fantasiaan liittyviä luentoja, paneeleja ja muita ohjelmanumeroita oli moninkertaisesti verrattuna japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvään ohjelmaan. Keskellä päivää Finncon-Animecon-ohjelmaa oli seitsemässä salissa plus erilaiset harrastajatapaamiset ja työryhmät päälle. Silmämääräisesti katsottuna viittä scifiin ja fantasiaan liittyvää ohjelmanumeroa kohden oli kaksi animefandom-ohjelmanumeroa. Ohjelmanumeroiden suhdeluvusta huolimatta animefaneja oli Tamperetalolla ainakin kymmenkertainen määrä sf-harrastajiin verrattuna. Eivätkä animefanit mitään ohjelmaa tarvineetkaan, sillä heille tärkeintä ohjelmaa olivat muut animefanit puistossa.

Erottelu "animefaneihin" ja "sf-harrastajiin" on tietysti keinotekoinen, sillä suurin osa sf-harrastajista luultavasti seuraa myös animea ja mangaa, ainakin jonkin verran. Itse esimerkiksi luen mangaa paljon enemmän kuin scifiä, ja olen mangan genreistä ja trendeistä paremmin perillä kuin siitä, mitä sf-kirjallisuudessa tapahtuu. Väitän, että erottelu anime- ja sf-fanien välillä kulkeekin nimenomaan scifissä ja fantasiassa: en usko, että animefanit lukevat juurikaan sf-kirjallisuutta - edes japanilaista. Katsonevatko edes Galacticaa tai Doctor Whota?

Siinä missä sf-fani tietää Hayao Miyazakin, Yoshitoshi ABen ja Rumiko Takahashin, animefani tuskin tuntee M. John Harrisonia, Petri Hiltusta tai Charles Vessiä - jotka siis olivat conin kunniavieraita tänä vuonna.

Nykyisessä järjestelyssä, jossa Animecon ja Finncon pidetään yhtäaikaa samassa paikassa, on myös se vaara, että koko tapahtuma leimaantuu täysin animetapahtumaksi, ja että sf-harrastajat eivät löydä sitä, tai eivät vaivaudu paikalle. Itse asiassa näin näyttää jo käyneen. Finncon ei houkuttele sf-kirjallisuuden harrastajia, elleivät he ole jo jollain tavalla fandomissa mukana. En tiedä, miten paljon ns. nuoriso tätä nykyä harrastaa sf-kirjallisuutta - ilmeisesti kuitenkin kohtuullisen paljon, käännetyn fantasiakirjallisuuden määrästä päätellen. Nova- ja Noviisi-kirjoituskilpailujen osallistujamäärät kertovat, että myös nuoria sf-kirjoittajia riittää. Mutta löytävätkö he animetapahtuma Finnconiin?

Minua on paiskattu kahdella briljantilla. Ensin paiskasi Johannes ja sitten Päivystävä feministi. Vastineeksi minun pitää kloonata briljantti seitsemään osaan ja paiskata eteenpäin. Yritänpä pistää sen eteenpäin eri tyypeille kuin niille, joita lähestyin tammikuussa.

Briljantiineiksi bloggaajiksi siis haluan nimetä seuraavat:

Anna O. on kohtuullisen uusi tuttavuus, olen lukenut hänen blogiaan vasta pari viikkoa, enkä ole lukenut ihan kaikkea (onneksi blogeista ei tarvitsekaan lukea kaikkea). Viehättänee heitä, joita myös Eufemia viehättää.

Annikin blogin löysin sattumalta googlailtuani jotain aikido-juttua. Annikki kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi ja julkaisee piirroksiakin välillä.

Mari seikkailee on Mari Ahokoivun sarjakuva/taide-blogi. Tykkään Marin kollaaseista, kokeiluista, satunnaisuuksista, luonnoskirjamerkinnöistä.

Väliasemaa mainostan hieman epäröiden, koska se paljastaa mieltymykseni tirkistelyyn. Miri on kaverinkaverinkaveri, joka harrastaa seinä- ja kalliokiipeilyä, luolien tutkimista, sukeltamista, roolipelejä ja kaikenlaista muutakin kiinnostavaa, ja kertoo näistä puuhailuistaan blogissaan.

Aijooja mjr:n The Outside -blogia voisin äänestää ihan nepotistisista syistä.

Peilipallo liekeissä on myös yleensä ajatteluttavaa luettavaa. Minulla on epämääräinen aavistus, että olisin mainostanut tätä blogia aiemminkin, mutta mainostetaan silti.

Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria on aina viihdyttävä.

Lisäksi minulla olisi pari muutakin ilmoitusasiaa. Toukokuussa kirjoitin blogimerkinnän isoäitini Amerikanpäiväkirjoista ja mietin, josko niitä alkaisi kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista blogissa. Suunnilleen kuukausi sitten perustin blogin nimeltä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Heinäkuun alussa ilmoitin blogin blogilistalle, ja se on saanut ihan mukavasti lukijoita. Olen yrittänyt päivittää blogia mahdollisimman usein, koska isoäitikin on kirjoittanut päiväkirjaansa päivittäin. Saapi käydä vilkaisemassa, jos kiinnostaa.

Päivitin myös kotisivuani. Lisäsin sinne vanhan biseksuaalisuutta käsittelevän artikkelini "Wanna be bi?" Biseksuaalisuus suomalaisessa lehdistössä, joka tosin on ollut netissä jo aiemmin, sillä se julkaistiin Oulun yliopiston julkaisusarjan teoksessa Valtamedia/Vastamedia. Kirjoituksia mediakulttuurista, jonka ovat toimittaneet Sanna Karkulehto ja Kati Valjus. Oulun yliopiston julkaisusarjan kirjathan ovat netistä vapaasti ladattavissa. Lisäsin sivuille myös tekemiäni kirja-arvosteluja. Tarkoitukseni olisi lähiaikoina lisätä sivuille lisää julkaistuja tekstejäni. Mainostanen niitä sitten köntässä täällä blogissa.

Luin tänään kaksi kirjaa, joista toisen lukemista olen odottanut innolla ja toisen lukemista vältellyt pitkään.

Ensimmäinen näistä oli Sofi Oksasen Puhdistus, ja toinen Viktor Malarekin Natashat - seksibisneksen uhrit.

Luin kummatkin käytännöllisesti katsoen samalta istumalta. Puhdistuksen tosin aloitin jo eilen illalla, ja näin sen ansiosta häiritsevän unen, jossa vierailin irstaiden pukumiesten klubissa, jossa tarjottiin hienostuneimpana ruokana venäläisiä tyttöjä, jotka oli jotenkin puristettu hiilipintaisiksi uuniperunoiksi.

Puhdistuksessahan on kaksi päähenkilöä, Viron kommunistiajalla kovettunut mummo Aliide ja tämän sisaren tyttärentytär Zara, joka on joutunut naiskauppiaiden uhriksi. Heitä molempia yhdistää koettu seksuaalinen väkivalta ja häpeä. Luettuani Puhdistuksen loppuun tuntui siltä, että pitää lukea Malarekin Natashat, varsinkin kun kirja oli sopivasti käsillä. Arvelin, että Puhdistus olisi tarpeeksi oksettava ja nahkoihin käyvä kokemus sinällään, jotta samaan syssyyn voisi lukea faktapaketin ilman että olo kävisi huonommaksi.

Natashat ilmestyi 2005, ja silloin ajattelin, että se pitää lukea, joskus. 2006, pornovuonnani, aloin lukea kirjaa, mutta en saanut luettua alkua pidemmälle, sillä se oli liian ahdistava. Luin työn puolesta pinoittain pornoteollisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja joukossa oli joitakin artikkeleita ja raportteja pornoteollisuuden pimeästä puolesta. Arvelin kuitenkin, että ihan kaikkia yksityiskohtia naiskaupasta ei juuri silloin tarvitsisi tietää. Porno ja prostituutio ovat osa samaa seksiteollisuutta, vaikka Rakel Liekin "Mun leffa" ja saksalaisella moottoritiellä myyty suihinotto ovat yhtä kaukana toisistaan kuin omien lampaiden villasta kudotut sukat Bangladeshissa riistopuuvillasta lapsityövoimalla tuotetusta halpispaidasta. Halusin kuitenkin keskittyä pornoon, en pohtimaan määritelmien liukumia seksiteollisuuden alueella.

Nyt sain kuitenkin luettua Natashat loppuun. Jos olisin keskeyttänyt lukemisen pitemmäksi aikaa, tuskin olisin saanut jatkettua. Puhdistuksen ja Natashojen aiheuttama niljainen tunne ei kuitenkaan johdu oikeudenmukaisesta raivosta ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä kohtaan, vaan siitä, että samastun sekä uhrin että hyväksikäyttäjän osaan. Kumpikin ovat yhtä mahdollisia.

En voi olla ajattelematta, mitä minä tekisin, jos minulla olisi penis, häikäilemättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja tarpeeksi rahaa. Jos voisin harrastaa seksiä nätin venakon kanssa halpaan hintaan, enkö harrastaisi? Huurruttaisi arvostelukykyäni uskottelemalla itselleni, että kyllähän se nyt tytön on kumminkin parempi olla lännessä ja ansaita elantonsa kaltaisiani miehiä viihdyttämällä kuin kuolla nälkään kotiseudullaan. Tai miksi turhaan sukupuolittaa, kun rahasta on kyse. Kaipa sitä nainenkin voi ostaa seksipalveluja, kunhan vain likviditeettiä riittää.

Malarek siteeraa yhdessä luvussa seksipalveluja ostavien miesten nettikeskusteluja. Niissä prostituutiota ja naiskauppaa perustellaan laasasmaisesti miesten biologisella tarpeella saada seksiä. Paikalliset viranomaiset puolestaan voivat hiljaisesti hyväksyä naiskaupan, koska on parempi, että miehet raiskaavat ulkomaisia naisia kuin kotimaisia - ikäänkuin raiskaaminen olisi väistämättömästi osa miehisen seksuaalisuuden maailmaa.

Vaikka ajatus luonnonvoimamaisesta miehisestä seksuaalisesta tarpeesta, joka väkisin puskee tiensä kohti kohtua, on naurettava, tunnistan kuitenkin seksuaalisen tarpeen ja sen pakottavuuden. Tunnistan myös sen, miten vallankäyttö voi olla erotisoitunutta, sekä vallan käyttäjälle että vallankäytön kohteelle.

Virginie Despentes kuvaa feministisessä pamfletissaan King Kong -tyttö uraansa prostituoituna. Hänelle prostituoituna työskentely oli voimaantumista, oman seksuaalisuuden haltuunottoa. Despentes aloittaa pamflettinsa toteamalla kirjoittavansa "ruman ihmisen näkökulmasta rumille". Hän vertaa reisitaskuhousujen ja lenkkareiden vaihtamista minihameisiin ja korkokenkiin taikatempuksi, jonka Ihmenainen tekee puhelinkopissa. Puhelinkopista tulee ulos ihan eri ihminen kuin se, joka koppiin aluksi meni. Huoran rooli tarjoaa jotain sellaista, mitä arkisen ja ruman reisitaskuhousu-Virginien rooli ei tarjoa. Despentesin kokemuksessa erotisoituneella vallalla on tärkeä osa, ja valta liikkui Despentesin ja hänen asiakkaidensa välillä.

Despentesin yksityisyrittäjyyden ja moldovalaisesta orpokodista siepatun ja prostituoiduksi pakotetun teinitytön kokemusten välillä on kuitenkin valtava ero. Naiskaupan ja pakkoprostituution järjestelmällisyys, laajuus ja raakuus on yököttävää, samoin kuin viranomaisten välinpitämättömyys ja korruptoituneisuus. Erityisen pöyristyttävää on se, että rauhanturva-alueet, kuten Kosovo, ovat muodostuneet naiskaupan päätepisteiksi.

Niljaista on kuitenkin se, että yksilötasolla seksuaalinen vallankäyttö on käsitettävissä. Valta on fantasioiden keskeisimpiä elementtejä. Eivät naiskauppa ja prostituutio ole ilmiöitä, jotka ovat jossain tuolla hämärässä, pahojen heteromiesten aluetta, vaan ne ovat raakoja ilmentymiä fantasioista, jotka ovat kulttuurisesti tuttuja. Niitä ei voi sulkea ulkopuolelleen. Ne ovat syvästi abjektiivisia.

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella "polttopullot mukaan" -heitolla - joka tosin muutettiin muotoon "polttopillut mukaan", mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: "Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille."

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen "queer"-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. "Kuolema heterokulttuurille" ja "Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat" olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet "Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet."

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää - jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että "miesten välinen seksi", on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. "Miesten välinen seksi" samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi - vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.

Olen hämmennyksissäni rakkauden edessä.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli "rakkausprofessori" Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli "Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous". Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla "Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan". Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: "Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?"

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. "Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään." […] "Yksi katse kaiken muuttaa voi."

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia. "Ei ole tulevaisuutta ilman häntä" -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan "rakkaudesta" Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. "[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä", Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että "ei helvetti oo totta", mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa "uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen".

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista. Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättää kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Kun avasin lauantaiaamuna Kalevan, ensimmäinen ajatukseni oli, että "jaa, jenkit sitten valitsivat Hillary Clintonin demokraattien presidenttiehdokkaaksi". Kalevan kuvassa oli pinkkiin jakkupukuun pukeutunut nainen selin, kohottamassa nyrkkiin puristettua kättä. Kampaus oli vaalea ja pöyheä. Sitten huomasin, että kuvan taustalla oli banderolleja, joissa luki Reilu Suomi. Kuvassa olikin Jutta Urpilainen, 32, ei Hillary Rodham Clinton, 61.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa "jonkin sortin feministi". Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi "ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa". Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: "Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä".

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena - ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää - joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran. Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja "rakastaja" ja "rakastajatar", koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage à trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: "If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living."

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen - Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): "Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä."

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö "vääristymä, tilapäinen joukko", vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer - tai Bloomsbury - korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein "Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta" -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä - sekä niitä "pohdi sitä tai tätä" -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin "miksi jotain tapahtuu" ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut "keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen" -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää "esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä", olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen "Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?" vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne "pohdi"-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että "Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?"

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Nyt seuraa valitusta ja jurnutusta, jonka kimmokkeena on se tosiasia, että tilini on kaksikymppiä miinuksella ja joudun elämään Visalla hamaan tulevaisuuteen, kunnes minulle suvaitaan a) maksaa palkkaa, b) lähettää palkkakuitti, jotta voin hakea kassalta päivärahaa.

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion - tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja - lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi - hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta - jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jää rahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua - en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan - ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan - elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.

Kävin Sallin luona huhtikuussa. Hän antoi muovikassin, jonka äiti pyytänyt toimittamaan minulle.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa o