Alkujaan en aikonut kirjoittaa blogiin presidentinvaaleista mitään. En ole ollut vaalikentillä innolla riekkumassa - toisin kuin viime keväänä eduskuntavaalien aikaan, ja toisin kuin todennäköisesti ensi syksyn kuntavaaleissa. Olen kyllä seurannut vaalikeskusteluja, nuohonnut ehdokkaiden kampanjasivut ja haastattelut, mutta kyse on ollut enemmän poliittisen viihteen tarpeestani kuin aktiivisesta kansalaisuudesta. Jotkut seuraa lätkää, toiset Big Brotheria - minä politiikkaa. Se on myös legitiimi tapa vältellä väikkärin tekemistä.

Syy välinpitämättömyyteeni on se, että kaikista mahdollisista vaaleista presidentinvaali tuntuu merkityksettömimmältä. Jopa ylioppilaskunnan edustajistovaali tuntuu tärkeämmältä kuin presidentinvaali. Kuten Veikko Eranti omassa blogikirjoituksessaan näppärästi tiivisti: "Suomen presidentillä ei ole mitään väliä." Tällä hän viittasi presidentin olemattomiin valtaoikeuksiin. Parlamentarismin ja demokratian nimissä on hyvä asia, että Suomessa presidentti on kansakunnan myönteinen keulakuva eikä itsevaltias. Onhan se kivaa, että meillä on presidentti - mutta vain sitä: kivaa. Ei Suomen valtion pyörittämiseen presidenttiä tarvita.

Olin alunperin pettynyt siihen, että oma puolueeni (joo, eduskuntavaalien jälkeen liityin puolueeseen…) sitten kuitenkin asetti kiireisen puheenjohtajansa presidenttiehdokkaaksi sen sijaan, että olisi joko löytänyt muun ehdokkaan tai suoraselkäisesti todennut, että me ei tähän piirileikkiin lähdetä, leikkikää sitä Kuka haluaa presidentiksi -leikkiänne keskenänne siellä, meillä on parempaakin tekemistä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin tosi tyytyväinen Arhinmäen esiintymisiin vaalikeskusteluissa, ja mielestäni Vasemmisto sai just sen mitä oli järkevää näistä vaaleista lähteä hakemaankin: näkyvyyttä, tiettyjen teemojen esille tuomista ja muiden ehdokkaiden haastamista. Lisäksi olisi ollut todella oksettavaa katsella Lipposta patsastelemassa "ainoana vasemmistolaisena vaihtoehtona". Arhinmäen kampanja osoitti ainakin minulle, että demareiden ja vassareiden pressaehdokkaiden yhteiskannatuksen pienuus ei todellakaan ole mikään merkki vasemmistolaisen politiikan kriisistä. Vasemmisto on hyvässä nousussa, ja Arhis tarpeeksi karismaattinen hahmo kiinnostaakseen myös muita kuin oman puolueensa kannattajia - vaikka sitten huonossa mielessä.

Päätin äänestää Haavistoa siinä vaiheessa, kun kävi selväksi, etteivät demarit aseta uskottavaa ehdokasta (Arja Alho? Erkki Tuomioja? Haloo?? Jopa Eero Heinäluoma olis ollut parempi vaihtoehto kuin se oikeistonesteellä balsamoitu, pystyyn nostettu muumio), ja että Vasemmisto asettaa puheenjohtajansa ehdokkaakseen. En halunnut äänestää Arhinmäkeä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en halunnut hänestä presidenttiä: minusta Arhis on hyvä just siinä positiossa kuin se tällä hetkellä on. Pidin itsestäänselvänä, ettei Haavistolla ole yhtään sen parempia mahdollisuuksia toiselle kierrokselle kuin Heidi Hautalalla oli kuusi vuotta sitten, ja keskityin lähinnä pohtimaan sitä, jättääkö toisella kierroksella äänestämättä kokonaan, käydäkö kirjoittamassa äänestyslappuun "Tsemppiä ääntenlaskijoille! Teette tärkeää työtä!" vai olisiko sittenkin pakko äänestää jotakuta ehdokasta vastaan, jolloin olisi pitänyt kysyä itseltään, että vituttaisiko enemmän katsella kuusi vuotta putkeen Niinistöä vai Väyrystä/Soinia.

Olen siis aivan vilpittömän iloinen ja yllättynyt Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle. Minua ei kuitenkaan huvita lähteä hypettämään häntä kovin paljoa. Minusta on äärimmäisen vaarallista, jos yhteen ihmiseen satsataan rajaton määrä toivoa muutoksesta. Muistellaanpa hetki sitä Barack Obaman kampanjan Hope-julistetta, jossa Obama asetettiin lähestulkoon messiaaksi - ja sitten vieläpä Nobelin rauhanpalkinnolla kruunattiin. Selkäpiissä kävi kylmä viima, kun näin Hope-julisteen Haavistonkasvoisen version. Mitä korkeampi jalusta, sitä lujempaa sieltä tullaan alas, ja ottaen huomioon Suomen presidentin vähäiset valtaoikeudet, Haavistolla ei edes presidentiksi valittuna henkilönä olisi mahdollista saada todellista yhteiskunnallista muutosta aikaan. Ihmiset ovat olleet pettyneitä Haloseenkin, vaikka Halosen toimintamahdollisuudet ovat olleet aika rajalliset. Kuinka paljon ihmiset pettyisivät Haavistoon presidenttinä kaiken sen mielettömän hypetyksen jälkeen?

Pyörsin kuitenkin päätökseni olla kirjoittamatta pressanvaaleista blogiin, kun eräs arvostamani vasemmistolainen paikallisvaikuttaja kysyi fb-sivullaan: "Miksi vasemmistolaisen, säätelemätöntä markkinataloutta huonona maailmanjärjestyksenä sekä NATOa Yhdysvaltojen ekspansiivisen ulkopolitiikan jatkeena pitävän suomalaisen pitäis seuraavaksi äänestää Haavistoa?"

Minusta tämä on pohtimisen arvoinen kysymys.

Totuus nimittäin on, että vaalikeskustelut olivat pelkkää poliittista viihdettä, jossa ei oikeasti pureuduttu tämän hetken tärkeimpään poliittiseen ongelmaan, eli siihen, miten talousjärjestelmä saadaan pysymään kasassa ja muutettua hallitusti oikeudenmukaisempaan ja kestävämpään suuntaan. Niinistölle nykyinen, rajattomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä lienee luonnonlainomainen, enkä oikein usko, että Niinistö edes kykenisi ajattelemaan sille vaihtoehtoja. Minä en näe nykyistä talousjärjestelmää luonnonlain kaltaisena, mutta mieleni täyttää lamaannuttava kauhu, kun ajattelen sen vääjäämättömältä näyttävää romahtamista (joka tapahtuu viimeistään sitten, kun öljy loppuu, todennäköisesti aiemmin). Ei minullakaan ole mitään vaihtoehtoja sille, ellei lasketa linkolalaista menetelmää, johon kuuluu "paluu luontoon" ja maapallon väestömäärän katastrofaalinen romahtaminen - ja sitähän kukaan ei halua. Mutta onko Haavisto yhtään Niinistöä enempää aiheesta kartalla? Vaalikeskustelujen perusteella ei, joskin ainakin yhdessä vaalikonevastauksessa Haavisto oli todennut, että jatkuvan talouskasvun tavoitteesta tulisi luopua.

Talousjärjestelmää ja maapallon kantokykyä miettiessä sitä tajuaa olevansa niin isojen kysymysten äärellä, että Suomen presidentinvaalit alkavat näyttää vielä entistäkin enemmän pelkältä seuraleikiltä. Asiat ovat niin isoja, että pöydän alle piiloon ryömiminen tuntuu tarkoituksenmukaisemmalta tavalta toimia kuin sen kuvitteleminen, että presidentillä tai presidentinvaaleilla olisi minkäänlaista valtaa talousjärjestelmään liittyen.

Mistä päästäänkin sitten siihen, miksi kannattaa ryömiä pöydän alta pois ja äänestää Haavistoa.

Suomen presidentti ei pysty kääntämään talousjärjestelmän suuntaa - eikä presidentin kuulukaan. Jos presidentti niin yrittäisi tehdä, hänelle pitäisi sanoa suoraan, että tiedä paikkasi. Presidentin valtaoikeuksien vähyyden vuoksi on kaikin puolin olennaisempaa, kuka meillä istuu pääministerinä tai valtiovarainministerinä kuin presidenttinä. Meillä on "vasemmistolainen" valtionvarainministeri, jonka aivoituksilla ja mielipiteillä (ja varsinkin niiden puutteella) on paljon enemmän merkitystä kuin presidentillä. Presidentti on keulakuva, ei vallankäyttäjä: nimellisesti hän johtaa ulkopolitiikkaa, mutta yhdessä hallituksen kanssa. Toisin sanoen presidentti ei voi ryhtyä sooloilemaan oikein missään. Halonen teki yhden omapäisen virkanimityksen, ja onkin sitten saanut kuulla siitä kaksitoista vuotta.

Kaikesta edelläolevasta presidentti-instituution vähättelystä huolimatta ei kuitenkaan ole yhdentekevää, kuka siellä Mäntyniemessä asuu. Presidentillä on vahvaa symbolista merkitystä.

Haavisto on erityisen hyvä presidenttiehdokas, koska hän on kiva. "Kiva" on sana, jolla on ainakin minun korvissani enemmän negatiivinen kuin positiivinen kaiku, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi se sopii kuvaamaan Haavistoa. Haavistolla on hämmästyttävät sosiaaliset taidot. Keskusteluissa hän kunnioittaa keskustelukumppaniaan, muttei mielistele; hän puhuu selkeästi ja täsmällisesti; hän kommentoi keskustelukumppaneidensa avauksia eikä latele pelkästään omaa ennalta opeteltua litaniaansa. Oppositiopoliitikolta voi odottaa räyhäkkyyttä, mutta presidentille sopii haavistomainen sovittelevuus. Haavistolla ei ole kovin omaperäisiä ajatuksia, mutta kannanotoissaan hän on asiantunteva ja ottaa yleisönsä huomioon. Hyvä esimerkki on After Dawnissa julkaistu haastattelu, jossa Haaviston vastaukset olivat paljon mietitympiä kuin muiden ehdokkaiden.

Lisäksi Haavistolla on asiantuntemusta juuri niistä asioista, jotka ovat presidentin viranhoidon kannalta olennaisia, eli ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Molemmista näistä hänellä on rauhanneuvottelutehtäviensä kautta suoraa käytännön kokemusta: hän on istunut Hamasin ja Israelin edustajien kanssa samoissa neuvottelupöydissä, tavannut sudanilaisia sissipäälliköitä ja soitellut somalialaisille sotaherroille. Turvallisuuspolitiikassa hän on painottanut Suomen roolia kriisinhallinnassa kansallismielisen aseistautumisen sijaan. Joku voi nähdä tämän puolustusjärjestelmän petaamisena sellaiseksi, että NATO-jäsenyydestä tulee välttämättömyys. Itse näkisin Haaviston puolustuspoliittisena realistina: Suomeen kansallisvaltiona ei kohdistu sellaisia sotilaallisia uhkia, joita vastaan nykymuotoisella jalkaväkiarmeijalla voisi puolustautua. Haavistolla on myös hyvät kontaktit YK:n suuntaan, mikä on presidentin viranhoidon kannalta tärkeämpää kuin vaikkapa kilpailijan kontaktit pankkeihin.

Ja vielä siitä NATO-kysymyksestä: Haavisto on johdonmukaisesti ilmaissut kantanaan, että Suomen ei tulisi liittyä NATOon, mutta todennut, että kriisinhallintatehtävissä Suomi voi olla NATOn yhteistyökumppani. Tämä ei tarkoita muutosta nykytilanteeseen: Kosovossa ja Afganistanissa Suomi jo osallistuu NATO-johtoisiin rauhanturvaoperaatioihin. Afganistanista Haavisto on puolestaan todennut, että siellä homma kusee juurikin Yhdysvaltain AlQaidan ja talebanit samastavan ulkopolitiikan takia.

Totta kai Haaviston äänestäminen on myös äänestämistä nykytilanteen puolesta. Jos ei usko edustukselliseen demokratiaan, parlamentarismiin ja nykyiseen valtiojärjestykseen, ei tietenkään kannata äänestää, ei Haavistoa sen enempää kuin ketään muutakaan. Jos ei usko presidentti-instituutioon, kannattaisi tietysti olla äänestämättä ja nakertaa sen valtaa hiljaisella kieltämisellä. Tämän kanssa olen itse painiskellut: miksi edes äänestän, jos kyseenalaistan presidentti-instituution merkittävyyden?

Lopputulemaksi kuitenkin jää se, että presidentti-instituutiolla on merkitystä yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja yleiselle fiilikselle. Vaikka se on poliittisesti merkityksetön, sillä on symbolista arvoa, samaan tapaan kuin jääkiekon MM-kisojen voitolla tai Ahtisaaren Nobel-palkinnolla. Ja viime kädessä äänestänkin presidentinvaaleissa nimenomaan fiiliksellä - sydämellä, kuten Paavo Arhinmäki kehotti ensimmäisen kierroksen vaalipäivänä äänestämään. Näissä vaaleissa sydämellä on paljon turvallisempaa äänestää kuin vaikkapa ensi syksyn kuntavaaleissa, joissa valitaan ihmisiä päättämään oikeista asioista.

Haavistoa kannattaa äänestää, koska hän on pätevä ja kiva. Ja se on presidentiltä aika paljon.

Neljänä aiempana vuotena olen tehnyt blogissani vakiokysymyksiin perustuvan vuosisummauksen. Lueskelin aiempia summauksia, ja tuli sellainen tunne, etten halua tehdä sellaista nyt. En halua verrata tätä vuotta edellisiin, ja huomata, että joku asia on huonommin kuin ennen, tai edes että jokin olisi paremmin kuin ennen. En halua todeta, että ne huolet ja toiveet joita on aiemmin esittänyt, ovat pysynyeet kutakuinkin samoina. Minä toivon itseltäni ja elämältäni samaa kuin ennenkin, ikävöin samoja ihmisiä kuin ennenkin, jokunen on vissiin synnyttänyt ja kukaan ei ole onneksi kuollut. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutta etääntynyt toisista, eikä mikään indikoi, ettei näin tapahtuisi myös uusien ihmisten kohdalla - se näyttää jopa väistämättömältä. Sama ahdistuskin palaa uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole edes eri muotoa kuin ennen, siinä se jossain raapii pallean alla, samanlaisena.

Ahdistuksessani on jotain syvällä tavalla ironista: kaipaisin turvallisuutta ja jatkuvuutta, sitä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä menettävänsä jotakin - ajattelutaitoaan, mielenterveyttään, tärkeiden ihmisten kiintymystä. Ja silti tuo edellinen kappale kuvaa nimenomaan jatkuvuutta. Kaipauksen jatkuvuutta, saamattomuuden jatkuvuutta, menettämisen jatkuvuutta.

Ainoa, mikä konkretisoituu neljän vuoden vuosisummauksia lueskellessa, on kulunut aika. Ei sillä, etteikö sitä olisi tullut tehtyä kaikenlaista, käytyä kaikenlaisissa paikoissa, joskus saatua jotain aikaankin. Vuonna 2010 otin tatuoinnin ja allekirjoitin kustannussopimuksen, ja vaikka jälkimmäisestä on vielä pitkä matka julkaistuun romaaniin ja oikeuteen nimittää itseään kirjailijaksi, onhan se jonkinlainen askel tiellä kohti tolkumpaa tekemistä verrattuna akateemiseen pätkätyökitkutteluun.

Mutta ajan kuluminen, se on kuin kuilu. Ei sellainen, joka tuijottaa takaisin, vaan sellainen, jossa putoaa huomaamatta putoamisen nopeutta, koska siihen on niin tottunut.

Elämässäni on ollut tiettyjä hetkiä, joista on tullut jonkinlaisia ajallisia viitepisteitä. Näissä hetkissä olen ollut erityisen tietoinen ajan kulumisesta. Kuvaan niistä kaksi.

Vuonna 1998 olin kuukauden verran Oulun maakunta-arkistossa töissä. Arkisto sinänsä oli kiva paikka, mutta työ ei: lajittelin lasten joulupukille lähettämiä kirjeitä, jotka Korvatunturin posti oli luovuttanut arkistolle. Lasten kirjeiden lukemisen luulisi olevan hauskaa, mutta pääosin kyse oli lahjalistoista. Tuolloin Teletapit olivat kova juttu, ja lukuisissa kodeissa eri puolilla maailmaa oli selattu lahjakuvastoja, leikattu teletappien kuvia irti ja liimattu joulupukille lähteviin kirjeisiin. "Rakas Joulupukki, haluan tämän." "Dear Santa, give me this." Pahinta oli kuitenkin se, että työt alkoivat arkistolla kahdeksalta. Sinne ehtiäkseni minun oli noustava puoli seitsemältä. Nuokuin välillä pää pöytää vasten ja kävin lounastauolla naisten vessassa nukkumassa varttitunnin power napeja. Kerran olin arkistonjohtajan työhuoneessa kuuntelemassa ohjeita, ja aloin pilkkiä kesken hänen neuvonantonsa. Häpeän ansiosta pysyin loppupalaverin hereillä. Koko kuukausi meni jonkinlaisessa sumussa. Joka aamu arkistolle polkiessani ajattelin: "Kuukausi menee omasta eestään."

Ja se menikin. Olin helpottunut, kun harjoittelu päättyi. Sittemmin aina välillä, kun olen kulkenut arkiston ohi, ajallinen viitepiste on tarttunut minuun. "Vuosi meni omasta eestään." "Viisi vuotta meni omasta eestään." "Neljätoista ja puoli vuotta on mennyt omasta eestään." Ja kun olen havainnut tuon viitepisteen tarpeeksi monta kertaa, alan nähdä sen jo edessäni: "Neljäkymmentä vuotta meni omasta eestään." En vertaakaan kulunutta aikaa nykyhetkestä kohti menneisyydessä sijaitsevaa viitepistettä, vaan tulen tietoiseksi siitä, että se viitepiste on näkyvissä myös vuosikymmenien päästä.

Toinen viitepiste sijoittuu kevääseen 2005, jolloin olin Japanissa. Reissu kesti kolme viikkoa, ja se oli pisin ulkomaanmatkani siihen mennessä. Yleensä ulkomaanreissuni kestävät korkeintaan viikon, jona aikana useimmiten on jonkinlainen suunnitelma joka päivälle, ja juuri kun on ehtinyt tottua vieraaseen ympäristöön, pitää palata takaisin. Kolmen viikon reissun aikana ehdin jo arkeentua Japanissa olemiseen. Jokaiselle päivälle ei ollut suunnitelmaa tai aikomusta, vaan joukossa oli päiviä, jolloin lähdin vain ulos kävelemään. Yhtenä sellaisena päivänä Tokiossa kävelin pienellä kujalla, jota reunustivat vihreää sammalta kasvavat puuaidat. Kyse ei ollut mistään erityisen pittoreskista paikasta, rakennukset olivat betonia, ja olikohan siellä roskiksiakin. Yhtäkkiä tajusin: "Mä olen vieläkin Japanissa."

Pitkään tuo viitepiste oli jonkinlainen ajallisen angstin purkaja. Kolme viikkoa on kuitenkin yllättävän pitkä aika, ja tuo viitepiste muistutti minua siitä. Kolmen viikon kuluessa ehtii tehdä ja nähdä valtavasti asioita. Se on niin pitkä aika, että sen pituutta ehtii ihmetellä. Mutta mitä pitempään siitä hetkestä kuluu, sitä enemmän hetki muuttuu arkistossa sijaitsevan viitepisteen kaltaiseksi: se ei enää muistuta kaikesta siitä, mitä ajallaan voi tehdä, vaan pelkästään ajan kulumisesta.

Nuo neljänä viime vuotena tehdyt vuosisummaukset olivat vaarallisesti muuttumassa ajallisiksi viitepisteiksi, jotka pelkästään vahvistavat ajan kulumisen tunnetta sen sijaan, että ne mahdollistaisivat sen miettimisen, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut. Onko siitä tosiaan jo vuosi, kun edellisen kerran sen summauksen tein? Mitä, puolitoista vuotta Helsinki-Shangri Lan ilmestymisestä? Tietokoneeni on kohta kaksi vuotta vanha, sehän ei enää ole kovinta tarjolla olevaa rautaa! Ja enkö tosiaan käynyt viime vuonna ulkomailla kertaakaan, no en, puolitoista vuotta Lontoon reissusta.

Parempi vain hylätä tapa tehdä vuosisummaus vakiintuneen kysymyslistan mukaan. Ainoa vuosisummauslistauksessa edelleen viehättävä kysymys on listan viimeinen: Lainaa laulunsanoituksia, jotka summaavat vuoden 2011.

Mitä yhteistä on saippuakuplalla,
eurolla, dollarilla, ruplalla
ne ensin niin kaunihina kimmeltää
mutta kun kosketat, ei mitään kätees jää
(Jaakko Laitinen ja Väärä Raha: Saippuakupla)

Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää
mitä itse et tiedä, sitä et tiedä
Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa
Laske sormesi joka erälle ja kysy
"Miksi tämä on näin?"
Sinun täytyy astua johtoon.
Opi perusasiat
Niille, joiden aika on tullut,
se ei koskaan ole liian myöhäistä
Opi kaikki aakkoset,
se ei riitä, mutta opi ne.
(Agit Prop: Opi perusasiat)

Auto sammui maantien laitaan keskelle korpisuoraa
se on kuin kuolema, joka tarttuu hetkeks miehen arkipaitaan,
ja sanoo, että terve vaan, me kerran vielä kohdataan
ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua
(Tuula Amberla: Auto sammui maantienlaitaan)

Mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
(Chisu: Sabotage)

Olen nielaissut kuun.
Elän kanssas pitkää yötä vieläkin, vieläkin.
Sinä kuiskaat, ettet tiedä, kuinka tästä eteenpäin.
Ja mä pelkään menneisyyttä, jonka näin edessäin.
Joskus tunnen, kuinka vihaat - olet peili kasvoton,
sitten ihmettelet ääneen, kuka vierelläsi on.
Olen siinä vieläkin,
ja se kiihko meidät löytää kuitenkin.
(Hector: Olen nielaissut kuun)

Viime syksyn aikana olen läpeensä pettynyt suomalaisiin joukkotiedotusvälineisiin ja mediaan yleensä. Olen kyrpiintynyt Hesarille, kaikkien kanavien tv-uutisille, kaikkien mahdollisten kaupallisten lafkojen nettiuutisille ja Ylelle - joka saa hintsusti anteeksi Yle Areenan ja Elävän arkiston takia. Kalevalle ja iltapäivälehdille olin kyrpiintynyt jo vuosia aiemmin, joten ne pääsivät helpolla tässä kyrpiintymiseni aallossa.

Joukkotiedotusvälineellisen kyrpiintymiskokemukseni helmiä ovat olleet esimerkiksi saman STT:n uutisen lukeminen kahdesta paperilehdestä ja useasta nettiuutisia suoltavasta julkaisusta saman päivän aikana, youtube-videoiden ottaminen Maikkarin pääuutislähetyksen aiheeksi ja uutisten kehrääminen satunnaisten poliitikoiden fb-päivityksistä. Kaikki tämä (ja moni muu vastaava mediakokemus) on lähinnä melua, kohinaa, joka vie huomion pois relevantista yhteiskunnallisesta keskustelusta ja eri instanssien ja henkilöiden poliittisen toiminnan arvioinnista. Aihe mikä tahansa, niin uutisen yhteydessä on mieluummin se viihdyttävä kadunmies kertomassa miltä nyt tuntuu sen sijaan, että oltaisiin haastateltu tylsää asiantuntijaa. Samalla viedään yleisön huomio pois siitä, mikä on olennaista ja kohti samastuttavaa naapurin napaa, melkein kuin omaa, ettei vaan tarttis ajatella tai herran jestas sentään, tajuta omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. Ja jos se päivystävä dosentti on kuitenkin haastateltavaksi raahattu, vaikeita käsitteitä se ei saa kuitenkaan käyttää!

Kyrpiintyminen saavutti jonkinlaisen lakipisteensä marraskuun lopulla, kun seurasin keskustelua lehtitilausten arvonlisäveron nostosta nollasta yhdeksään prosenttiin. Alkujaan minulla ei ollut asiasta selkeää mielipidettä. Arvonlisävero on yleisesti ottaen aina jotenkin huono veronkeruumuoto, mutta toisaalta 9% on aika vähän. Vertailun vuoksi: kirjojen ja kulttuuritapahtumien lipunmyynnin arvonlisävero on 8%, lehtien irtonumeromyynnin 23%. Myös nettiyhteyttä verotetaan yleisen alv-kannan mukaan. Se, että nimenomaan lehtitilausten arvonlisävero on nolla, johtuu niiden menneestä roolista kansan sivistäjänä ja uutisten levittäjänä - siis syistä, jotka ovat aikansa eläneitä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö yksittäisillä lehdillä olisi hyvinkin merkittäviä tehtäviä kansan sivistämisen ja uutisten levittämisen näkökulmasta - esimerkkeinä nyt vaikkapa Tähtivaeltaja ja Maailman kuvalehti, joista jälkimmäinen julkaisee suurimman osan jutuistaan myös netissä, mutta jota itse tilaan ihan sen takia, että paperista lehteä on mukavampaa (ja turvallisempaa) lukea vessassa kuin samaa lehteä puhelimen näytöltä. Tosin sikäli kuin tiedän, kummankaan lehden ei ole tarkoitus tuottaa voittoa, ja kummankin lehden rahoituksesta osa tulee muualta kuin tilausmaksuista ja mainostuloista.

Mutta väite, jonka mukaan tilattavat lehdet olisivat mediamuotona erityisessä vastuussa uutisten levittämisestä ja kansan sivistämisestä on lähinnä facepalmin arvoinen perustelu verotuksen nollatasolle. Kun lehtitalojen temppuilua vierestä katsoo, käy kyllä äkkiä selväksi, että lehdillä on rooli ensisijaisesti tuottoa tuottavina tuotteina, joita myydään kuluttajille. Silti törmäsin kaikenlaisiin apokalyptisiin skenaarioihin, joita lehdet suolsivat. Se, että suurimpien lehtitalojen lippulaivat määkyvät, kuinka suurin piirtein koko lehtiala vajoaa lentohiekkaan yhdeksän prosentin alv-korotuksen takia ja vetää mukanaan niin kuljetusyrityksiä kuin suomalaista paperiteollisuutta, kuvastaa lähinnä lehtialan harhakäsityksiä omasta merkittävyydestään.

Ymmärrän toki yksittäisten toimittajien oikeutetun hädän, kun lehtitalot päättävät potkia porukkaa pihalle kompensoidakseen jo etukäteen arvonlisäveron noston aiheuttamaa oletettua tilaajakatoa. Kyse on kuitenkin firmoista, jotka tuottavat merkittävää voittoa osakkeenomistajilleen - esimerkiksi Otavamedia viime vuonna 15 miljoonaa, ja kasvuakin oli 3%. Se, että lehtitalot maksattavat arvonlisäveron mahdolliset kustannukset työntekijöillään on mitä raain osoitus siitä, että lehtikustantamoilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta: kyse ei ole vain yksittäisten toimittajien työpaikoista, vaan siitä, että ilmeisesti lehtitalot mieluummin tekevät huonompaa journalismia entisellä voittomarginaalilla kuin laskevat voitto-ja kasvutavoitettaan.

Hyytävä osoitus suomalaisen uutisjournalismin heikkoudesta on raportti Leikkaa–liimaa-journalismia? Tutkimus uutismedian lähdekäytännöistä. Tutkimus keskittyi siis pelkästään uutisiin, aineistonaan neljän eri tv-kanavan uutislähetykset ja verkkouutiset, STT:n uutistuotanto sekä Hesarin ja molempien iltapäivälehtien painetut versiot sekä verkkouutiset. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa lehdissä julkaistuista uutisista perustuu ulkopuolisen tahon jo valmiiksi tuottamaan materiaaliin, eli tiedotteisiin, uutistoimistoaineistoon tai medialainoihin. Lopputulos on masentava: "Kaikkiaan vain noin neljännes aineiston jutuista on sellaisia, joihin ei epäilty tai tiedetty liittyvän joko PR-, uutistoimisto- tai mediamateriaalia" (s. 54). Tämä tarkoittaa sitä, että 75 prosenttia mainituissa medioissa julkaistuista uutisista on suurelta osin peräisin jostain muualta kuin toimituksesta. Toki uutisaineiston riippumattomuus vaihteli suuresti aiheesta ja viestimestä riippuen: esimerkiksi rikosjuttujen voi olettaakin perustuvan viranomaisten tiedotteisiin, ja sen brittijulkkiksen edesottamukset voi käydä suoraan kääntämässä Daily Mailin uutisesta lähettämättä omaa toimittajaa paikan päälle. Mutta esimerkiksi Hesarin kohdalla 40% verkossa julkaistuista uutisjutuista on kokonaan tai enimmäkseen peräisin PR-tiedotteista. Paperilehteen puolestaan painetaan STT:n tiedotteita taitollisista syistä: jos johonkin kohtaan ei saada myytyä mainosta, voi STT:ltä napata sen pikku-uutisen, jossa mies puri koiraa Viitasaarella. Lopputulos on se, että yleisö lukee samat STT:n uutiset monesta viestimestä tai samat viranomaistiedotteet vähän eri painotuksilla.

Joiltain osin kyrpiintymiseni johtuu siitä, että olen tänä syksynä vatvonut väikkärin merkeissä suomalaisen lehdistön historiaa, mikä on terävöittänyt aisteja myös nykyjournalismin suhteen. Muutaman vuosikymmenen takana menneisyydessä (tarkemmin sanottuna vuonna 1965) oli aika, jolloin Ylioppilaslehden seksiä käsittelevä vappunumero räjäytti keskustelun seksuaalisuudesta ja oli ainakin aikalaismuistelijoiden mukaan (Stålström, s. 320) merkittävä tekijä homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen aseman muutosprosessille. Tilanteessa, jossa yhden lehden yksi teemanumero voi merkittävästi vaikuttaa yhteiskuntaan, voidaan tosiaankin sanoa, että lehdistöllä on kansallista merkitystä. Tämä aika on kuitenkin ollut ohitse jo kauan sitten, vaikka varsinkin sanomalehdistö (ei pelkästään Suomessa) yrittää kynsin hampain roikkua kiinni tässä kansallisen merkityksen omaavan lehdistön ihanteessa, jota ei uhkaa pelkästään mediakentän ja yleisöjen pirstaloituminen, vaan ihan se perussetti, joka uhkaa mitä tahansa instanssia yliopistojärjestelmää myöten, eli rajaton tuottavuuden ja kasvun tavoittelu.

Nykytilanne onkin se, että joukkotiedotusvälineet tuottavat epämääräistä sälää, jonka seassa on harvoin mitään yhteiskunnallisesti merkittävää. Kotimaisen uutisvälityksen ne hoitavat joten kuten, mutta esimerkiksi Tapaninpäivän myrskytuhoista kiinnostavampaa tietoa antoivat vaikkapa yksityishenkilö Jyrki Kasvi ja pikkulafkan pyörittämä nettipalvelu Tilannehuone. Kuvaavaa on myös se, että arabikevään aikaan seurasin lähinnä AlJazeeraa (joka on noussut minun silmissäni yhdeksi laatu-uutisten tuottajaksi) ja We All are Khaled Said -fb-ryhmää. Occupy Wall Street -liike rantautui tietoisuuteeni päivää protestien alkamisen jälkeen - valtakunnallisella päälehdellämme kesti kaksi viikkoa huomata, että jenkeissä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Ja sitten jos paperisissa päälehdissä jotain merkittävää on, se hukkuu kaikkeen tauhkaan, tai on vesitetty suurilla värikuvilla ja yksinkertaistuksilla. Erinäisten lehtien yritykset selittää ja kuvittaa eurokriisiä ovat loistava esimerkki.

Yksi joukkotiedotuskentän hädän indikaattori on ilmiö nimeltä "vaihtoehtomedia", jolla on yhtä paljon tekemistä aidon kriittisyyden kanssa kuin maahanmuuttokriittisyydellä. Skepsis antoi kerrankin Huuhaa-palkintonsa oikeaan osoitteeseen, eli Magneettimedialle, joka onnistui höynäyttämään minuakin - muutaman kuukauden ajan kuvittelin sitä uskottavaksi lehdeksi, kunnes kemikaalivanat ja homeopatia herättivät huomaamaan, että julkaisu on samaa luokkaa NaturalNewsin kanssa, joskus jopa kirjaimellisesti.

Vaihtoehtomedia indikoi joukkotiedotuskentän kriisiä siten, että perinteinen, kaupallinen media ei onnistu tuottamaan yhtään sen uskottavampia uutisia tai tutkivaa journalismia kuin vaihtoehtomediakaan. Ja jos medialukutaito (tai edes englanninkielentaito) on vähääkään puutteellinen, Magneettimedian jutut, joissa ahkerasti viittaillaan milloin mihinkin kansainväliseen tutkimukseen, instituuttiin tai asiantuntijaan, voivat vaikuttaa uskottavilta. Samaan aikaan minkä tahansa sanomalehden tai yleisaikakauslehden (vaikka sen Suomen Kuvalehden) jutuissa viitataan lähteisiin ja asiantuntijoihin vain harvoin, ja silloin kun viitataan, asiantuntijan henkilöys nousee korostetusti esiin. Tunnen ihmisiä, joiden mielestä Magneettimedia kertoo totuuden, jota valtamedia peittelee. Eikö valtamedian toimijoille pitäisi jo tulla hätä, kun tavarataloketjun ilmaisjakelulehtikin tekee uskottavamman kuuloista journalismia kuin he?

Ja kyse ei ole todellakaan siitä, että toimittajat, nuo varsinaiset sisällöntuottajat, olisivat tyhmiä tai huonoja kirjoittamaan, vaan siitä, että joukkotiedotukseen (erityisesti lehdistöön) liitetyt ihanteet ja kaupalliset realiteetit ovat täysin ristiriidassa. Kun jokaisen jutun on oltava tarpeeksi tasapaksu mennäkseen sen kuuluisan Pihtiputaan mummon kurkusta alas ja suolesta ulos, lopputuloksena on yleistyspuuroa, joka antaa uutta tietoa vain nettiyhteyksien tavoittamattomissa oleville ja muutenkin maailman menosta pihalla oleville henkilöille - jotka ovat samalla niitä, joita uutiset eivät välttämättä edes kiinnosta. Mitä rajatumpi lehtiformaatti, sitä vähemmän vapautta toimittajalla on kirjoittaa kriittisesti yhtään mistään, edes yksittäisestä elokuvasta, saati sitten jostakin tuotteesta, jota mainostetaan kyseisen lehden sivuilla.

Mikä sitten neuvoksi? Suoraan sanottuna: en tiedä. Julkisen palvelun ei-kaupallinen tiedonvälitys (ts. Ylen ryhdistäytyminen) voisi olla yksi osaratkaisu. Olen myös ollut tyytyväinen kaupallisen Voima-lehden linjaan. Se on onnistunut haalimaan kirjoittajikseen eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittanut laajasti, lukijaa aliarvioimatta esimerkiksi hallintarekisteröinnistä, joka teemana ei ilmeisesti ole kiinnostanut muita lehtiä juurikaan, vaikka rahallisesti hallintarekisteröinnin laajentamisella olisi valtion verotuloille moninkertaiset vaikutukset lehtitilausten arvonlisäveroon verrattuna. Voima-lehden vahvuus on se, että se ei pyrikään suuriin voittoihin tai kasvuun, hengissä pysyminen riittää. Sen ei myöskään tarvitse tahkota tekstiä sivun täytteeksi joka ikinen päivä. Silti tuntuu aika kummalliselta, että viidentonnin vuotuisia voittoja tekevä lafka pystyy tekemään syvällisempää journalismia kuin miljoonavoittoja tekevät isot osakeyhtiöt.

Suhtaudun Yle-veroon varovaisen toiveikkaasti, vaikka sen muotoon kohdistunut kritiikki onkin aiheellista. Ainakin se on parempi kuin kaikille tasaisesti lankeava mediamaksu tai budjettirahoitus. Mieluummin sitä Yle-veroa maksaa kuin kirkollisveroa. Mutta samalla kun kaupallinen media potkii itku kurkussa lehtitilausten arvonlisäveroa vastaan käyttäen perusteenaan jotain lehdistön kuvitteellista erityisasemaa julkisena palveluna, Yle-vero nostattaakin samalla taholla toisenlaisen parun, jossa riippumaton tiedonvälitys nähdään kilpailun vääristäjänä.

Kaksinaamaisuuden huippu onkin Hesarissa marraskuun lopulla julkaistu Jaakko Rauramon eli pörssiyhtiö Sanoman hallituksen pj 70 v. synttärihaastattelu, jossa hän toteaa seuraavaa: "Rauramoa ärsyttää Ylen tapa tuottaa ilmaista sisältöä internetiin julkisin varoin, mikä kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. "Yhtälö on mahdoton. Kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, joten sitä ei saada ilmaiseksi." Tässä Rauramo on sentään oikeassa: kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, mutta näillä näkymin niitä kunnon tekijöitä ei kaupallisen valtamedian kentillä paljoa toimi - tai anneta toimia.

Viime kädessä kuitenkin on kyse on kuitenkin siitä, että koko joukkotiedotusvälineiksi ymmärtämämme rakennelma on murtumassa. Asiantuntevinta ja ajankohtaisinta tietoa ei enää löydykään kaupallisista ja julkisista joukkotiedotusvälineistä, vaan esimerkiksi blogeista tai foorumeilta. Olisiko mikään lehti julkaissut esimerkiksi asiantuntevaa Pikaopasta risteyspyöräilyyn, joka syntyi Ylen uutisoinnin leväperäisyyden johdosta? Entäs sitten Itellan päätös olla kuljettamatta aseiden muotoisia esineitä - kumpi uutislähde noudattaa parempaa tutkivan journalismin käytäntöä, tämä Taloussanomien neutraali uutinen vai tämä vahvasti asenteellinen, mutta silti aihettaan enemmän penkova blogikirjoitus? Onko tekstin totuudenmukaisuus ja objektiivisuus todellakin sidottu kirjoitustyyliin ja ensimmäisen persoonan näkökulmaan vai siihen, miten hyvin kirjoittaja on perehtynyt kirjoituksensa aiheeseen?

"Kaikki kunnon sisältö tulee internetiin painettujen lehtien toimituksesta", sanoi Rauramo. Näin lausuu Suomen suurimman lehtiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ja osoittaa häkellyttävän seniiliytensä ja anakronistisuutensa. Tämän lausuntonsa kautta hän onnistuu kristalloimaan kaiken sen, mikä on pielessä suomalaisessa lehtikentässä erityisesti ja joukkotiedotuksessa yleensä.

Tänään on kuulemma joku suvaitsevaisuuden päivä, ja sen kunniaksi olen päättänyt kertoa, mitä kaikkea minä en suvaitse.

En suvaitse homojen vertaamista eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. En suvaitse namusetalaista hyssyttelyä, jossa kaikki pervoilu halutaan työntää kaappiin, jotta se saatanan tasa-arvoinen avioliittolaki vihdoin saatas. En suvaitse hommafoorumilaista misogynistis-homofobista rasismia. En suvaitse neuvostonostalgiaan perustuvaa harhakuvitelmaa siitä, että sosialismi tekisi kaikesta parempaa. En todellakaan suvaitse Björn Wahlroosia. En suvaitse evoluutiopsykologiaa yhteiskunnallisena perusteluna. En suvaitse sikaniskaisten Kiitos 1939-1945 -paitaisten Suomi suomalaisille -öyhötystä (kyllä, rakas veljeni, tämä koskee myös sinua). En suvaitse suomensomalialaisten teinipoikien wannabe-ghetto-pukeutumista ja tyhmää huutelua kadulla. Hei come on, jätkät, voitteko olla pukeutumatta yhtään naurettavammin? Toinen porukka haikailee aikaan, jolloin tyyppejä kuoli rintamalla kuin heinää ja toinen porukka haikailee Bronxiin - kattokaa peiliin, jooko? Oikeastaan en kyllä suvaitse teinejä ollenkaan, ellei niillä ole jotain järkeviä harrastuksia, kuten larppaaminen, cosplay tai tietokonepelit. En suvaitse myöskään äitiydestä itselleen elämäntehtävän tehneiden kouhotusta siitä, että lapset pitää hoitaa kotona kolmivuotiaaksi. Enkä tosiaankaan kouhotusta siitä, että lapsella pitää olla isä ja äiti. En suvaitse mitään kristalliparannushörhöilyä tai enkelienergioita tai mitä niitä onkaan Hengen ja Tiedon messuilla. Ja mun suvaitsevaisuus on kyllä rajattu pois myös niiltä vanhan kansan feministeiltä, joiden mielestä porno pitäs kieltää ja seksin ostaminen kriminalisoida. Eikä mun suvaitsevaisuutta liikene myöskään niille tahoille, joiden mukaan yliopiston tärkein tehtävä on tutkintojen tuotanto.

Ja kyllä niitä kuulkaa riittää, niitä tahoja joita minä en suvaitse! Mutta jospa nuo nyt riittäis esimerkeiksi.

Suvaitsevaisuus on ruma sana. Siihen sisältyy hierarkinen valtarakenne: on se, joka suvaitsee ja se jota suvaitaan. Suvaitsevaisuus on etuoikeus. Ei vähemmistöön kuuluvalla ja valtaa vailla olevalla ole varaa kertoa, mitä hän suvaitsee ja mitä on suvaitsematta, vaan suvaitsemisen oikeus kuuluu sille, jolla on valta ja joka kuuluu enemmistöön. Mitä väliä sillä on, jos SM-seksistä nauttiva polyamorinen mamuhomo ilmoittaa kyllä suvaitsevansa myös tavallisia porvarillisia heteroperheitä? Ei se porvarillisen heteroperheen elämää paljoa hetkauta, suvaitseeko arvon pervo vai ei. Sen sijaan valtavalla porvariperheheteromassalla on hyvinkin valtaa vaikuttaa siihen, onko SM-polymamuhomolla tilaa elää. Eikä tartte mennä ees noin kauas marginaaliin: johan meillä on ihan Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan lausunto siitä, että asianmukaisen normatiivinen avioituminen mamuhomon kanssa on merkittävä haitta tiellä presidentiksi muista avuista huolimatta. Mamuhomon puolison on jättäydyttävä suvaitsevaisuuden varaan siinä missä heteroavioliitossa olevan ei tarvitse miettiä koko asiaa.

Miksi minun siis pitäisi suvaita jotain vitun tyhmää persukansanedustajaa - hänellähän tässä se valta on, ja minä olen hänen äänestyspäätöksensä varassa lukuisissa asioissa? Miksi minun pitäisi suvaita kristittyjä ja hymistellä moniarvoisesti niitten höperölle uskonnolle tilanteessa, jossa 90% ja risat lapsista käyvät rippikoulun? Miksi suvaitsisin lihaa syöviä heteromiehiä, joita on enemmän kuin pervoja ja feministejä yhteensä, ne porvarilliset aviohomot ja dinosaurusfeministit mukaan luettuna? Miksi suvaitsevaisuuteni pitäisi riittää suurten ikäluokkien edustajille, jotka pitävät kynsin hampain kiinni eläkkeistään samalla kun koko talousjärjestelmä rapautuu?

Suvaitsevaisuuden sijasta voitaisiin ruveta sietämään. "Oothan sä kyllä aivan vitun tyhmä, mutta mä nyt just ja just siedän sua, kunhan et lauo enempää typeryyksiä" on paljon tasaveroisempi lähtökohta kuin "Minä suvaitsen sinua, koska minulla on varaa suvaita sinua eikä suvaitseminen aiheuta minulle minkäänlaista uhkaa". Sietämisessä valta ei myöskään ole yksisuuntainen kuten suvaitsevaisuudessa: sietämään joutuu valtapositiosta riippumatta, ja sietämiselle voi tulla myös raja vastaan. Suvaitsevaisuudelle ei ole rajaa, koska se on olennaisesti ideologinen käsite - liian suvaitsevainen ei voi olla, mutta liikaa voi kyllä sietää.

Suvaitsevaisuus on itsestäänselvä hyve, jota voidaan vaatia tilanteessa kuin tilanteessa tyyliin "jos kerran suvaitset mamut, niin suvaitset sitten varmaan senkin, että joudut kännissä turkkilaisen raiskaamaksi" tai "jos kerran suvaitset homot, niin sit sun täytyy suvaita myös se, että joku homo vittuilee sulle biseksuaalisuudestasi". Sietäminen myös haastaa kysymään, miksi jotakin sietää ja jotain muuta ei. Se kysymys on kuitenkin esitettävä itselle, sillä sietäminen ei ole yhtään sen keskustelevampi käsite kuin suvaitsevaisuuskaan: suvaitsevaisuuden käsite ei sisällä väittelyn mahdollisuutta.

Pentti Oinonen, mä siedän sua. Teuvo Hakkarainen, mä siedän sua. Päivi Räsänen, mä siedän suakin, vaikka sä vitutat mua enemmän kuin kaksi edellä mainittua. Matti Apunen, siedän sua, mutta rajoilla kuule ollaan.

Mut Björn Wahlroos, sua mä en siedä. Voitko vittu jo tukkia turpas.

Sain viikon sisään kolme taivaallista merkkiä siitä, että blogia olisi hyvä joskus päivittää. Ensin kuulin, että blogini on päässyt Aamulehden nettikampaan "blogina vasemmalta". Sitten tutustuin baari-iltana tyyppiin, joka sanoi lukeneensa blogiani ja pitäneensä siitä (vastaukseni kehuihin oli: "Hyvä, että sitä blogia joku lukee, vaikkei sitä kukaan kirjoita"). Ja lopulta luin jostain ilmaisjakelulehdestä artikkelin bloggaamisesta ja siitä, miten sillä voi lyödä rahoiksi. Jutussa kerrottiin, kuinka 2000-luvun alussa bloggaaminen oli jotain tyylitöntä nörttipoikien hommaa, mutta nykyisinhän se on tosi cool, ja siitä voi saada kaikenlaisia etuja, kuten sponsorin tarjoamia meikkejä, vaatteita ja kulutuselektroniikkaa. Taivaallisia merkkejä ei pidä jättää huomiotta, varsinkaan, jos haluaa olla tosi cool ja saada sponsorilahjana uuden pelinäppäimistön tai strasseilla koristellun biletopin. Mahdollisille sponsoreille jo etukäteen ilmoitettakoon, että pelinäppäimistö saisi hyvät pisteet ja biletoppi huonot, joten jospa jätätte sen biletopin nyt kuitenkin lähettämättä ja laitatte näppiksen postiin.

<kiemurt> Edellisestä päivityksestä on niin kauan aikaa, että tekstin aluksi tunnen suunnatonta tarvetta kiemurrella ja kursailla, muikistella, näyttää syylliseltä ja todeta, että tämä on tällainen metapäivitys, jonka jälkeen tulee sitten se oikea, vakavahenkinen teksti. Ehkä jo ensi viikolla. Tai ennen kuin vuosi loppuu. Noniin. Kiemurtelut suoritettu. </kiemurt>

Laiskuuden lisäksi suurin syy blogin päivittämättömyyteen on se, että olen yrittänyt varsin monomaanisesti tehdä väikkäriä. Olen kieltäytynyt johdonmukaisesti kaikesta mahdollisesta, joka voisi tulla väikkärin tielle. En ilmoittautunut tälle vuotta yhteenkään konferenssiin tai seminaariin. En ole kirjoittanut yhtään artikkelia. Sanoin ei täksi syksyksi tarjotulle opetushommalle huomattuani keväällä, että neljä tuntia opetusta viikossa vie ihan liikaa aikaa ja energiaa tärkeämmiltä asioilta, eli väikkäriltä. En ole vilkaissutkaan teatteriin päin, ja palstankin jätin kesällä hoitamatta. En tiedä, onko tämä monomaanisuus ollut väikkärin etenemisen kannalta hyödyllistä, mutta ainakin on tuntunut hyvältä kieltäytyä asioista väikkäriin vedoten.

Apurahakautta on virallisesti ensi toukokuun loppuun, mutta epävirallisesti raha riittää vielä melkein vuodeksi, koska eihän mulla nyt elämiseen oikeasti niin paljon rahaa mene kuin apurahan myöntäjät ovat laskeneet (älkää kuitenkaan kertoko sitä heille). Joka tapauksessa mun magnum opukseni biseksuaalisuudesta suomalaisen seksuaalikulttuurin maisemassa pitäs valmistua vuoden sisään. Ja se valmistuu. Piste.

Kyllä väikkäri toki on viimeisen vuoden aikana ihan hyvin edistynytkin, mutta vaikuttaa siltä, että edistyminen on tapahtunut puolihuolimattomasti ja varkain, ei niinkään itsekurin ja työmoraalin kuin serendipisen hoipertelun ja hetkellisten innostuksenpuuskien ansiosta. Aina silloin tällöin väikkäriprosessin aikana olen tullut luterilaiseen synnintuntoon ja päättänyt ruveta heräämään aikaisin aamulla (ts. ennen kymmentä), tekemään määrätyt 7 tuntia 15 minuuttia töitä ja olemaan muutenkin asiallinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka vastaa sähköposteihinsa, maksaa laskunsa ajoissa eikä säilytä jääkaapissaan vuosi sitten avattuja aprikoosihillopurkkeja, joiden tietää olevan homeessa.

Tosiasia kuitenkin on se, että 7 tuntia 15 minuuttia on helvetin pitkä aika, ja jos tietoisesti mittaa kaiken ajan, jonka työntekoon oikeasti käyttää, huomaa, etteivät valveillaolon 16 tuntia riitä tuon seitsemän tunnin ja vartin kuluttamiseen työhön. Kas kun "väikkärin tekemiseksi" ei voine laskea sitä, että menee kirjastoon hakemaan yhtä kirjaa ja jumittuu tunniksi lukemaan jotakin toista, tutkimusaiheeseen liittymätöntä kirjaa, tai sitä, että kysyy työkaverilta nitojaa lainaksi ja juttelee hänen kanssaan puoli tuntia, tai jos on kotonansa ja lueskelee, kun joku soittaa tai ottaa chatissa yhteyttä. Tai jos yksinkertaisesti nukahtaa kirjansa ääreen, tai jos pyörii ympyrää matolla teekuppi kädessä, tai ympyrää yliopistolla etsiessään atk-tukihenkilöä, joka tulisi tekemään työkoneeseen ne päivitykset, joita itse ei voi admin-tunnuksen puutteessa tehdä. Väikkärin tekemistä ei myöskään ole suoran streamin katsominen eduskunnan täysistunnosta, tai edes Saana Parviaisen blogin lukeminen, vaikka jälkimmäisen voisi sinänsä perustella kuuluvan suomalaista seksuaalikulttuuria koskevan pohjatyön tekemiseksi.

Alle kuukauden päästä siitä, kun olin päättänyt työskennellä virkatyöajan verran ja mitata työhön käyttämäni ajan, jouduin antamaan periksi ja toteamaan, että viisi tuntia päivässä riittäköön. Ja joinakin päivinä on ihan tarpeeksi vaikeaa saada niitäkin tunteja täyteen.

Väikkäri ei myöskään näyttäisi etenevän suhteessa siihen käytettyyn aikaan. Tässä viikko, pari sitten käytin neljä tuntia lukemalla suomalaisen aikakauslehdistön historiaa. Väikkärin kannalta lopputulos on kolme viitettä lisää kirjallisuusluetteloon ja yksi lause alaviitteeseen (se lause kuuluu jotensakin näin: "1980-luvun lopulla lehtitalojen yhdistymiset muuttivat suomalaista aikakauslehtien julkaisemisen kenttää"). Niistä kirjallisuusviitteistäkin saatan myöhemmin poistaa osan. Toisaalta kesällä luin puistossa jäätelön äärellä yhden artikkelin ja kirjoitin sen pohjalta puolitoista sivua selvitystä kenttätyömetodeista - aikaa meni yhteensä noin tunti, jäätelön nautiskelu mukaanluettuna.

Tuntuu, että on ihan samantekevää, mitä päätän jonakin tiettynä päivänä tekeväni väikkärin eteen. Jos aamulla laitan pinoon viisi artikkelia ja totean, että nuo minä tänään luen ja kirjoitan kaikista muistiinpanot, huomaan illalla lukeneeni vain puolet ensimmäisestä sen takia, että suunnilleen puolivälissä huomasin jonkun viitteen, joka piti tarkistaa, minkä johdosta olenkin sitten lukenut jotain ihan muuta kuin ne aikomani artikkelit, tai vaihtoehtoisesti kirjoittanut jotain ihan muuta kohtaa väikkäristä kuin mitä alunperin piti. Tai sitten nukkunut tosi pitkät päikkärit, tai tullut kutsutuksi spontaaneille päiväkaljoille.

Tämän kuluneen viikon ainoa asia, jonka olen meinannut tehdä, on ollut toiseksi viimeisen litteroimattoman haastattelun viimeisen seitsemän minuutin litterointi. Litteroinnin sijasta olen mm. kirjoittanut yhteenvedon informanttien taustatiedoista (eipä sekään homma ollut roikkunut kuin puolitoista vuotta), yrittänyt etsiä suomalaisen pornolehdistön historiikkiä (sellaista ei ilmeisesti ole, voin tehdä sellaisen, jos joku rahoittaa) sekä lukenut antaumuksella Judith Halberstamin kirjoittamaa self help -opasta nimeltä The Queer Art of Failure. Nämä kaikki ovat hyödyllisiä asioita, mutta eivät asioita, joita olin suunnitellut tekeväni.

En ole ihan varma, olenko tekemässä mitään järkevää tämän väikkärini kanssa, ja että olisinko parempi ihminen ja tulisiko väikkäristäkin parempi, jos minulla olisi tarkat suunnitelmat, joita myös noudattaisin. Oikeastaan en ole ollenkaan varma edes siitä, mitä olen tekemässä. Periaatteessa tämän ei pitäisi haitata, onhan se omaltakin kannalta jännempää, kun ei etukäteen tiedä mitä tekee, vaan antaa väikkärin tulla yllätyksenä. "Miten se nyt tuollaisen lonkeron itseensä kasvatti, aika jännä, luulin sitä selkärankaiseksi, mutta se taitaakin olla kalmari!"

Kaiken alla on kuitenkin pohjaton pelko siitä, että siitä ei tule edes kalmaria, vaan joku rimaa hipova kötöstys, jota häpeän niin paljon, etten halua koskaan käyttää titteliä FT.

***

Ai niin, in other news: sain kunniamaininnan Teoksen romaanikilpailussa. Lehdistötiedotteessa lukee, että romaanini Sudenveri "ilmestyy Teokselta syksyllä 2012". Silleen lukee kustannussopimuksessakin. Uskoisko tuota. Ainakin oon kustannustoimittajalle luvannut editoida sitä romaanikäsistä. Romaanin mainoslauseena vois olla: "Jos pidät ihmissusista, mutta suurin osa ihmissusia käsittelevistä romaaneista ja elokuvista ärsyttää Sinua, niin tässä on se ihmissusikirja, jonka olet aina toivonut voivasi lukea!"

Politiikkaa ei ole se, että käydään äänestämässä neljän vuoden välein. Politiikkaa ei ole se, että ruikutetaan, kuinka poliitikot tekevät asioita väärin. Politiikkaa on se, mitä jokainen meistä tekee, ajattelee ja sanoo kautta hallituskausien, riippumatta siitä, mitkä puolueet istuvat hallituksessa ja mikä on puolueitten paikkaluku.

Kansa ei antanut ääntään eilen. Kansa antaa äänensä joka päivä.

Se pitää helvetti soikoon muistaa ja siitä pitää kiinni, vaikka kuinka vaalitulos vituttaisi.

Kävin eilen sekä nuorten vassarien että vihreiden vaalivalvojaisissa. Kummassakin tunnelma oli tyrmistynyt kun perussuomalaisten korkeat kannatusluvut kävivät ilmi. Vihreiden kannatuksen romahdus veti hiljaiseksi. Olen periaatteessa puolueisiin sitoutumaton, käytännössä Piraattipuolueen jäsen. Pääosin olen äänestänyt vassareita ja vihreitä, kahdesti demaria nimeltä Tarja Halonen. Tällä kertaa ääni meni Vasemmistoliitolle, mutta olen vaalikauden ajan kantanut vihreiden ehdokkaiden pinssejä ja tyrkyttänyt heitä äänestettäviksi niille kavereille, jotka jostain syystä vierovat vassareita. Ei ole punaviherpiipertäjähumanistin helppoa valita kahden itselle sopivan puolueen väliltä.

Kun palasin kahden jälkeen jatkoiksi venyneistä valvojaisista kotiin, luin vielä tunnin verran ihmisten facebook-kommentteja, joissa heiteltiin läppää Helsinki-Vantaan lähtevistä lennoista ja Kike Elomaan 80-luvun hittibiiseistä. Aito ja puhdas vitutus oli vahvasti läsnä, harva sitä pyrki edes ironialla peittelemään. Niin, tällaisessa kuplassa minä elän: facebook-kavereistani vain yksi tunnusti äänestäneensä Perussuomalaisia, pari kertoi kumoavansa skumppaa Kokkareiden vaalivalvojaisissa. Muuten facebook-virta oli täynnä vihervasemmistolaista tuskaa.

Henkilökohtaisesti pysäyttävin hetki oli se, kun tajusin, että Jyrki Kasvi on pudonnut eduskunnasta. Jyrki Kasvi. Vihreitten oikeaa laitaa, mutta ainoa tyyppi, jolla on ollut minkäänlaista tolkullista käsitystä tietoyhteiskunta-asioista. En ole ehtinyt vielä käydä uutta eduskuntaa suurennuslasilla läpi, mutta väittäisin, että uudessa eduskunnassa ei ole ketään, jonka asiantuntemus aiheesta olisi lähelläkään Kasvin asiantuntemusta. Mutta toisaalta, miksi olisikaan? Ei kansanedustaja ole oletusarvoisesti minkään alan asiantuntija. Mutta silti, itselleni tärkeiden asioiden kannalta Kasvin putoaminen on valtava menetys.

Itselleni Perussuomalaisten vaalivoittoa suurempi kauhun aihe on se, että Kokoomuksesta tuli Suomen suurin puolue ensimmäistä kertaa historiassaan. Keskusta ja Vihreät joutuivat kärsimään kuluneen hallituskauden aiheuttaman luottamustappion siinä missä Kokoomus vain porskuttaa. Keskustan äänestäjät ovat pettyneet vaalirahakohussa ryvettyneeseen puolueeseensa ja siirtyneet äänestämään Perussuomalaisia, mutta Kokoomuksen äänestäjille vaalirahavilpit ovat ilmeisesti vain meriitti. Ulkomaisissa lehdissä on ehditty kauhistelemaan Perussuomalaisia "äärioikeistopuolueeksi", vaikka talouspoliittisesti persut ovat hyvinkin vasemmalla. Kaikista hämäristä taidelausunnoistaan, maahanmuuttajalausunnoistaan, homolausunnoistaan tai aborttilausunnoistaan huolimatta persut ovat sittenkin pienempi paha kuin kokoomuslainen markkinoiden näkymättömän käden luonnollistava talouspolitiikka, jonka avulla Suomesta tehdään Suomi Finland Incorporatedia.

Nyt ei kuitenkaan kannata käpertyä kotisohvalle imemään peukkua ja toivomaan, että persut ja kokkarit saavat koko maan niin kuralle, että kyllä sitä sitten neljän vuoden päästä taas hyvien ihmisten puolueet nostavat kannatuslukujaan ja paikkamääriään.

Jos vaalitulos vituttaa, niin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyvin aktiivinen ruohonjuuripolitiikka ja poliittinen kommentointi. Varsinkin perussuomalaisista kansanedustajista suurin osa on poliittisesti täysin kokemattomia. Siihen porukkaan on mahdollista vaikuttaa. Heille on lähetettävä henkilökohtaisia viestejä asioista, jotka painavat omaa mieltä. Kike Elomaalle olisi hyvä kertoa miksi se taiteilijoiden sosiaaliturva olisi hyvä laittaa kuntoon ja Olli Immosta neuvoa, että mitä se sananvapaus tarkoittaa. Kaikille kansanedustajille pitäisi teroittaa, että mitä kaikkea tekijänoikeuslainsäädännössä onkaan pielessä.

Vaalipäivän facebook-statuspäivityksessä mukailin erään toverin (sic) kommenttia ja totesin, että "tänään en ole poliittisia asioita kommentoidessani tippaakaan ironinen" ja "nyt on aika paatoksen ja tosissaan olemisen". Tämä asenne on nyt venytettävä neljän vuoden mittaiseksi. Jokainen Timo Soinin lohkaisu on otettava tosissaan ja kysyttävä, että "mitä sä tolla tarkotat?" Kaikkien poliitikoiden argumentit ja kommentit on otettava suurennuslasin alle ja kieltäydyttävä kuuntelemasta sen enempää lässytystä, tarkoitushakuista retoriikkaa kuin valerationaalisia kommentteja. 

Tämä tarkoittaa myöskin sitä, että ns. hyvät tyypit on pantava lujille. On kysyttävä Paavo Arhinmäeltä, että mitä ihmeen suurten ikäluokkien nuoleskelua se taitetusta indeksistä puhuminen oikein on. Vihreät on pantava selkä seinää vasten "vihreän kasvun" käsitteen suhteen: luonnonvarojen rajallisuuden konkretisoituessa ei voida enää haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, joka syntyy ekoilun ja talouskasvun yhdistelmästä. Ydinvoimasta on voitava puhua rationaalisesti, demonisoimatta ydinvoimateknologiaa sinällään, sillä ydinvoiman ongelmallisuus liittyy politiikkaan ja talouteen, ei ydinvoimaan energiantuotantomuotona.

Ei riitä, että pysähdytään puolueen estetiikkaan. Joo, vassareissa ja vihreissä on söpöimmät hipit ja kokkareissa ärsyttävimmät hampaanvalkaisut, mutta se ei riitä. Jos se söpö poliittinen hippi sanoo jotain tyhmää, se on kaadettava argumentaatiolla. Jos se ärsyttävähampainen nuori uraohjus sanoo jotain fiksua, sille on annettava arvo. Ei riitä, että silleen kivasti hengaillaan politiikan liepeillä.

Agit Prop sanoo sen Oppimisen ylistyksessä: "Opi perusasiat. Se ei riitä, mutta opi ne." ja "Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää. Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa. Laske sormesi joka erälle ja kysy: miksi tämä on näin? Sinun täytyy astua johtoon". Sanojen lohduttavasta viisaudesta huolimatta ei kuitenkaan riitä, että lauletaan työväenlauluja kitaran säestyksellä, vaan on tehtävä helvetisti töitä.

Asioista on otettava selvää. On hyväksyttävä myös se, että oikeita vastauksia ei aina ole. Joskus voi joutua olemaan väärässä ja muuttamaan mieltään. On oltava paikallispoliittisesti aktiivinen ja äänekäs. Ja sitten on kommentoitava, kommentoitava, kommentoitava. On hukutettava kansanedustajat palautepostiin. Enkä tällä tarkoita paskaa postilaatikossa, vaan selkeitä, perusteltuja asia-argumentteja, jotka on kirjoitettu vastaanottaja huomioon ottaen. Tunteisiin vedoten, jos on tarpeen. 

Toisin sanoen: on aloitettava propagandasota.

*

Aiheeseen liittyen Vallankumouksen hedelmissä särmä blogikirjoitus: Takaisin politiikkaan sieltä!

Katsoin Annin tarinan. Video on osa herätyskristillisen Nuotta-nuorisomedian Älä alistu! -kampanjaa, joka kehottaa nuoria tekemään omat valintansa ja miettimään, miten haluaa elää. Videossa uskova tyttö kertoo, kuinka vapautui biseksuaalisuudesta Jumalan avulla.

Nuotta-lehden eheytyskampanja ei ole ensimmäinen, johon törmään, ja tuskinpa se tulee olemaan viimeinen. Siitä huolimatta tässä kampanjassa on jotain erityisellä tavalla ahdistavaa. Ahdistavuus ei kuitenkaan synny kampanjan sisällöstä, vaan siitä, millaiseen keskusteluun se kutsuu. Kampanjaa vastustettaessa ilmeisimmät argumentit jumiutuvat toistamaan sitä, kuinka homo/biseksuaalisuus ei ole sairasta, kuinka homot ja bisset pitää hyväksyä ja kuinka kukaan ei voi valita homouttaan/biseksuaalisuuttaan. Totta toki, mutta samalla näissä argumenteissa on implisiittisenä ajatus seksuaalisuuden jähmeydestä ja identiteetin muuttumattomuudesta, jolloin kokemus oman seksuaalisuuden muuttumisesta määrittyy automaattisesti epäaidoksi.

Sillä jos antautuu keskustelemaan siitä, että seksuaalisuus onkin joustavaa, liikkuvaa ja muuttuvaa, niin eikö se ole aseiden luovuttamista vihollisen käsiin? Eikö meidän pidäkin puolustaa identiteetin synnynnäisyyttä, vakautta ja muuttumattomuutta saadaksemme sille oikeutuksen? Toistetaanhan kampanjassakin, että Annin tarina on todistus siitä, että seksuaalisuus todellakin voi Jumalan avulla muuttua, vaikka maallistunut yhteiskunta muuta väittäisi. Ja jos me myönnämme, että seksuaalisuus voi muuttua, niin sittenhän olemme jo hävinneet pelin, eikö niin?

Annin tarina on kuitenkin hyvin tunnistettava biseksuaalinen tarina, kun siitä jättää Jumalan tekemän ihmeen pois. Tyttö seurustelee tytön kanssa, eroaa, tuskailee, sitten tapaa pojan, ihastuu, halu ja tunteet muuttuvat. Se on jopa tavallinen tarina: pitkällä aikavälillä on varsin todennäköistä, että itsensä biseksuaaliseksi mieltävän ihmisen halut, ihmissuhteet ja tunteet vaihtelevat. Annin tarina voisi olla peräisin omasta aineistostani - jos hän kutsuisi itseään edelleen biseksuaaliksi. Omassa aineistossani on esimerkiksi nainen, joka määritteli itsensä lesboksi teini-iässä ja joka ensimmäisen haastattelun aikaan tuskaili, miten tulla lesbokavereille bissenä ulos kaapista; toisen haastattelun aikaan hän eli tyytyväisenä perheenäidin elämää yhdessä miehen kanssa. (Jumalalla ei ollut osuutta asiaan.) On nainen, joka oli naimisissa vuosikausia, ryhtyi ryminällä lesboksi ja sitten hitaanlaisesti alkoi miettiä, että jospa se biseksuaali olisikin sopivampi nimike. On useampi haastateltava, joka pitää poliittisesti tärkeänä nimetä itsensä biseksuaaliksi riippumatta niiden ihmisten sukupuolista, joiden kanssa kulloinkin on jotakin sutinaa.

Ja jotta en jäisi pelkästään oman aineistoni varaan, niin myös yhdysvaltalaisen kehityspsykologin Lisa Diamondin pitkittäistutkimus samaan sukupuoleen vetoa tuntevista naisista painottaa seksuaalisuuden joustavuutta. Diamondin tutkimuksessa Sexual Fluidity - Understanding Women’s Love and Desire muistutetaan, että seksuaalisuuden joustavuutta on seksuaalisuustutkimuksissa yleensä pidetty anomaliana, jota ei tarvitse selittää tai pohtia, ja seksuaalisuuden pysyvyyttä vallitsevana tendenssinä. Diamondin tutkimuksen tavoitteena on keskittyä nimenomaan seksuaalisuuden muuttuvuuteen ja joustavuuteen. Diamondin tutkimuksen aineistossa (n. 100 nuorta naista) kaksi kolmasosaa haastateltavista muutti kymmenen vuoden tutkimusperiodilla identiteettinimikettään.

Oman tutkimukseni lähtökohtanahan oli biseksuaalinen itseidentifikaatio, se että ihminen itse nimittää itseään biseksuaaliksi; Diamondin tutkimuksessa lähtökohtana oli samansukupuolinen halu itseidentifikaatiosta riippumatta. Niinpä Diamondin tutkimukseen osallistui naisia, jotka nimittivät itseään heteroiksi, lesboiksi, biseksuaaleiksi, panseksuaaleiksi, queereiksi ja naisia, jotka kieltäytyivät nimeämästä seksuaalisuuttaan. Diamondin tutkimuksessa korostuu toisaalta se, että nimikkeen valinta ei välttämättä kuvaa halua ja toisaalta se, että koko tutkimusperiodin ajan samansuuntaisia haluja raportoineet naiset harvemmin muuttivat identiteettinimikettään: sen sijaan ne naiset, jotka kokivat halunsa muuttuneen, muuttivat useimmiten myös identiteettinimikettään. Tyypillisintä oli muutos eksklusiivisista nimikkeistä (hetero, lesbo) inklusiivisiin nimikkeisiin (biseksuaali, queer) ja tietoiseen määrittelemättömyyteen. Diamondin aineisto kuvaa sitä, kuinka yksittäiset elämäntapahtumat - tutustuminen uusiin ihmisiin, muuttaminen uudelle paikkakunnalle, poliittinen herääminen - voivat vaikuttaa seksuaalisuuteen radikaalistikin, jos siihen on olemassa potentiaali.

Niinpä Anninkaan kokemusta siitä, että hän ei enää ole biseksuaali, ei ole mitään syytä väheksyä ja kuvitella hänen olevan identiteetin tai seksuaalisuuden kieltämisen vallassa. Älä alistu! -kampanja on kuulemma muutaman nuoren omiin kokemuksiin pohjautuva: he ovat kokeneet seksuaalisuutensa muuttuneen Jumalan avulla. Kampanjaa vastaan ei kuitenkaan pidä lähteä argumentoimaan vähättelemällä näiden nuorten kokemuksia seksuaalisuuden muuttumisesta vaan kyseenalaistamalla se tapa, jolla kampanja (ja myös nuortenlehti Nuotta) seksuaalisuutta käsittelee.

Ongelmallista ei ole suinkaan se, että homoseksuaalisuus näyttäytyy syntinä, vaan suhtautuminen seksuaalisuuteen sinällään. Nuotassa seksuaalisuus näyttäytyy jonakin, joka on sallittua vain avioliitossa - ja se avioliitto on ikuisesti pysyvä, vaikka puoliso olisi millainen kusipää. Se näyttäytyy ensisijaisesti jäykän perinteisellä tavalla miehisenä tai naisellisena. Haastattelussa Annikin kertoo, kuinka Jumala on tarkoittanut, että nainen saisi tuntea itsensä täysnaiseksi, mikä on mahdollista vain miehen kanssa. Naiseus ja miehisyys ovat vastapooleja, ja fundiskristillisessä ajattelutavassa tähän sisältyy myös naisen alisteinen asema suhteessa mieheen: mies on se, joka kantaa vastuun naisesta, ja naisen on vaiettava seurakunnassa.

Nuotta-lehdessä nuoria jopa kehotetaan pidättäytymään itsetyydyttämisestä, koska se on Jumalan tahdon vastaista. Tätä kehotusta pidän muuten vielä haitallisempana kuin homostelusta pidättäytymistä, sillä itsetyydytys on seksuaaliterveyden kannalta äärimmäisen tärkeää kaikille: jos ihminen ei ole koskaan runkannut eikä koskaan runkkaa, hän ei voi tietää mistä kiihottuu ja millaisesta kosketuksesta pitää. Nuori, joka ei runkkaa, ei yksinkertaisesti opi tuntemaan omaa seksuaalisuuttaan. Itsetyydytyksen kieltämisen lopputuloksena on seksuaalisuudestaan ahdistuneita ja hyväksikäytölle alttiita ihmisiä, jotka eivät tunne eivätkä osaa siten myöskään ilmaista omia rajojaan.

Meillä pitää kuitenkin olla oikeus muuttaa itsemäärittelyämme tai kieltäytyä itsemäärittelystä, siitäkin huolimatta, että se voi antaa eheytyshihhuloijille mahdollisuuden väittää, ettei bi- tai homoseksuaalisuus olekaan luonnollista, synnynnäistä ja väistämätöntä. Meillä pitää olla oikeus kokemukseen seksuaalisuudestamme joustavana ja muutoksille alttiina ilman, että sitä käytetään meitä vastaan, todisteena tunteidemme ja halujemme epäaitoudesta.

Biseksuaalisuudesta voi "parantua", sillä seksuaalisuus on muuttuvaista. Siihen ei tarvita Jumalan ihmettä. Ensi hätään riittää, että lakkaa nimittämästä itseään biseksuaaliksi, silloin rajautuu ainakin minun tutkimukseni aineiston ulkopuolelle. Seksuaalisuuden muuttuvaisuuteen kuitenkin sisältyy se, että tauti voi tulla milloin tahansa takaisin. Mutta koska näin on, se vaatii itsekontrollia. Oman itsen kyttääminen ja haluistaan huolestuminen on omiaan aiheuttamaan tarpeetonta ahdistusta.

Anni, sulla on oikeus olla hetero, jos susta siltä kerran tuntuu. Samoin kuin sulla oli oikeus olla bi, kun susta siltä tuntui. Mutta sulla on myös oikeus pyytää apua muualtakin kuin fundisuskovaispiireistä, jos alkaa ahdistaa.

Jouduin vastikään varsin omituiseen nettikeskusteluun. Eräs kaverini oli linkannut facebook-seinälleen linkin Daily Mail -lehden uutiseen. Uutisessa kerrottiin, että eräs tutkijaryhmä olisi todistanut, että MPR-rokotteella ja autismilla olisi yhteys. Katsoin linkin ja huomasin, että "uutinen" on vuodelta 2006. Pienellä googlauksella totesin, että Daily Mail oli kyhännyt uutisen eräässä autismia käsittelevässä tutkijatapaamisessa esitellystä posterista.

Postereissahan siis yleensä esitellään konferensseissa tutkimuksia, jotka ovat suunnitteluasteella tai kesken, joita ei pidetä tarpeeksi laadukkaina, jotta niitä voisi esitellä konferenssiohjelmassa sinällään tai jotka menevät ohi konferenssin aiheen kiinnostavuudestaan huolimatta. Postereissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ne eivät vain ole se media, jota käytettäisiin järisyttävien tutkimustulosten julkaisemiseen. Niitä ei vertaisarvioida.

Lisäksi posterin tekijä kiirehti heti Daily Mailin uutisen jälkeen kieltämään, että sen sisällöstä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että autismi johtuisi rokotteesta. Uutisjutun tekeminen konferenssissa esitellystä posterista on huonoa tiedejournalismia, ja viime aikoina olen törmännyt huonoon tiedejournalismiin yhä useammin ja useammin, mikä on syvästi ärsyttävää.

Noh, minähän sitten kommentoin uutisen olevan vanhentunut ja muistutin myös, että Lancet oli vetänyt takaisin vuonna 1998 julkaisemansa artikkelin, jossa väitettiin, että MPR-rokotteella, autismilla ja suolitulehduksella olisi yhteys. Artikkelilla oli kolmetoista kirjoittajaa ja sen pääkirjoittaja oli Andrew Wakefield.

Päätin kommenttini kohtalokkaisiin sanoihin: "Andrew Wakefield oli huijari".

Tämän seurauksena kaverini seinälle syntyi äkillinen fleimisota, jonka sytyttäjänä oli selvästi tuo lause. Itse en edes ehtinyt osallistua koko sotaan kuin kahdella kommentilla alkuperäisen kommenttini lisäksi - kolme muuta keskustelijaa sen sijaan ehtivät tuutata keskusteluun nelisenkymmentä kommenttia, jotka sisälsivät Wakefieldiä puolustavia linkkejä, jotakuta Brian Deeriä dissaavia linkkejä, suorasanaista vittuilua minulle ja tunteikkaita tilityksiä elämästä autistisen lapsen äitinä. Yritin toisessa kommentissani selventää sanomisiani ja huomautin suhtautuvani hyvinkin kriittisesti lääkeyhtiöiden kykyyn toimia eettisesti ja huomautin itse tietäväni jotain akateemisesta julkaisumaailmasta, jossa voi toki tapahtua virheitä - mutta tieteeseen kuuluu virheiden korjaaminen, kuten Lancet oli tehnytkin. Tästä huolimatta toistin sen, minkä General Medical Council eli Britannian lääketieteellinen neuvosto oli jo todennut: Andrew Wakefield oli toiminut tutkimuksissaan epäeettisesti ja vääristellyt tutkimustuloksiaan.

Seurauksena oli lisää linkkejä, tilitystä ja pahantahtoista kirjoittelua, jossa ilmeisesti se, että kerroin taustani olevan akateeminen, oli merkki siitä, että olen arrogantti kusipää, joka asettuu niiden ihmisten yläpuolelle, jotka ovat todella kokeneet sen kärsimyksen, minkä rokotukset aiheuttavat. Pahantahtoisuutta eivät lieventäneet edes pikkuiset sydämet (<3), joita myrkyllisiin kommentteihin oli ripoteltu. Koska oli ilmiselvää, että keskustelu oli turhaa, sanoin viimeisessä kommentissani kokeneeni että sanomisiani on loukkaavasti vääristelty ja vetäytyväni keskustelusta.

Koko yksipuolinen fleimisota jätti minut pökertyneeksi.

Kyseessä ei tietenkään ole ensimmäinen fleimisota, johon olen osallistunut. Muinaisina nyyssikirjoitteluvuosinani saatoin tapella päiväkausia putkeen sfnet.keskustelu.seksissä siitä, voiko bonoboapinoiden käyttäytymisestä tehdä olettamuksia ihmisen seksuaalisuudesta tai aggressiivisuudesta. Sapfo-listalla on ollut parikin biseksuaalisuutta käsittelevää fleimisotaa. Ja ne feminismiä käsittelevät fleimisodat, no niitä en käy edes laskemaan. Kyllä niissä on näppis savunnut ja vittuilun maku välittynyt. Olen kuulkaas fleimisotien konkari, monilla taistelutantereilla arpeutunut, kalistellut peistä kaikenmaailman evoluutiopsykologiwannabeiden kanssa.

And this… is… Iiiinternetsss! Paikka, jossa trollit piileskelevät joka puskan takana, myös jokaisen nettaajan omassa mustassa sydämessä.

En kuitenkaan muista aiemmin päätyneeni fleimisotaan aiheesta, josta minulla ei ole varsinaista mielipidettä, paremmasta tiedosta puhumattakaan. Kaikki aiemmat fleimisotani ovat olleet jossain määrin tietoisen provokaation tuloksia: kun homofobista heteromiestä tökkää eturauhaseen, niin kyllä se vinkaisee. Tässä keskustelussa kuitenkin yritin kirjoittaa kommenttini sovittelevasti ja eri näkökulmia huomioiden.

Lopulta jäin sitten tumput suorina ihmettelemään mitä helvettiä oikein tapahtui.

Hämmästyksestä toivuttuani aloin ottaa asiasta selvää. Koska avuliaat kommentoijat liittivät keskusteluun kymmeniä linkkejä, aloin käydä niitä systemaattisesti lävitse ja googlailin vähän lisää. Johtopäätöksenäni on se, että dismeritoidun brittilääkäri Andrew Wakefieldin ympärille on syntynyt todella omituinen kultti, joka koostuu vanhemmista, jotka kokevat että heidän lapsensa ovat vaurioituneet rokotteista.

Minulla ei ole lääketieteellistä koulutusta, eikä siten minkäänlaista asiantuntemusta arvioida tutkimustuloksia, jotka käsittelevät MPR-rokotuksen ja autismin välistä yhteyttä. Luulenpa, että vaikka minulla lääketieteellinen koulutus olisikin, en välttämättä silti olisi pätevä arvioimaan niitä, ellen olisi erikoistunut juuri lasten gastroenterologiaan. Vallitsevan lääketieteellisen näkemyksen mukaan MPR-rokotus ei altista autismille, mutta vallitseva näkemys voi tietysti muuttua nopeastikin, kun uusia tutkimustuloksia julkistetaan. Luullakseni rokotusturvallisuus on sellainen tutkimusaihe, johon tullaan lähivuosina käyttämään paljon energiaa, ottaen huomioon esimerkiksi sikainfluenssarokotuskampanjoihin liittyvät riskit ja epäselvyydet. Niinpä on hyvin todennäköistä, että jos rokotuksilla ja autismilla on yhteys, niin se yhteys myöskin löydetään.

Minulla kuitenkin on kulttuuriantropologinen koulutus, joka antaa pätevyyden arvioida erilaisia media- ja kulttuuri-ilmiöitä. Ja Andrew Wakefield on selvästi enemmän kulttuuri-ilmiö kuin lääketieteellinen ilmiö.

Noh, mikä on miehiään tämä Andrew Wakefield? Lähtökohta on se, että hän oli pääkirjoittajana Lancetin julkaisemassa artikkelissa, jonka tutkimusaineistona oli kaksitoista lasta, joiden vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä Wakefieldiin epäiltyään, että lasten suolistosairaus ja autistiset oireet olisivat MPR-kolmoisrokotteen seurausta. Samoihin aikoihin Wakefieldillä oli vetämässä patentti yksittäisrokotetta varten, ja hän päätyikin suosittamaan kyseisen yksittäisrokotteen käyttämistä kolmoisrokotteen sijasta. Lisäksi Wakefield sai yli 400 000 puntaa asiantuntijana toimimisesta oikeusjutussa, jossa vanhemmat vaativat korvauksia lääkeyhtiöiltä sillä perusteella, että rokote olisi aiheuttanut heidän lastensa kehityshäiriöt.

Lääketieteellisen neuvoston raportti on hyytävää luettavaa. Sen lisäksi, että Wakefieldillä oli taloudellisia intressejä saada tietyt tutkimustulokset, hän vääristeli dataansa. Hän myös teetti lapsilla kivuliaita ja tarpeettomia toimenpiteitä ilman tutkimuslaitoksensa eettisen komitean lupaa. Se, että Wakefieldillä ilmeisestikin oli lasten vanhempien lupa näihin tutkimuksiin, on samantekevää: tutkimusmetodit on hyväksytettävä tiedeyhteisössä. Ei tutkija voi mennä ammuskelemaan liito-oraviakaan maanomistajan luvalla tutkimustarkoituksiin.

Kahdentoista tutkitun lasten vanhemmat ovat julkisuudessa puolustaneet Wakefieldiä ja kertoneet, että tämä oli ainoa lääkäri, joka otti heidän huolensa todesta ja todella auttoi heidän lapsiaan. Tämä varmasti pitää paikkansa. On sinänsä mahdollisuuksien rajoissa, että taloudellisista intresseistään huolimatta Wakefield on täysin vilpitön ja hyväätarkoittava, autististen lasten vanhempien huolen todesta ottava tutkija, joka keinoja kaihtamatta halusi saada selville, mikä hänen tutkimusotoksensa lapsia vaivaa. Se ei kuitenkaan tee Wakefieldistä hyvää tutkijaa.

Tarina voisi hiipua tähän. Yksi epärehellinen ja/tai epäpätevä tutkija sinne tai tänne, kyllähän näitä löytyy, valitettavasti.

Mutta sepä ei hiivukaan, sillä Wakefieldin tarina ottaa sellaisen suunnan, jolla ei ole enää mitään tekemistä lääketieteen kanssa. Wakefieldin ympärille on muodostunut aggressiivinen tukijajoukko, joka pitää Wakefieldiä jonkinlaisena lääkeyhtiöiden, hallituksen ja tieteellisten julkaisujen välisen salaliiton viattomana uhrina. Salaliiton käsikassarana pidetään jo mainittua Brian Deeriä, tutkivaa journalistia, joka alkoi tonkia Wakefieldin tekemisiä. Salaliittoteorian mukaan Deer on suurten, rokotteilla bisnestä tekevien firmojen palkkalistoilla, ja tarkoituksena on mustata Wakefieldin maine, jotta tavallinen kansa jatkaisi rokotusten ottamista.

Brian Deer voi vallan hyvin ollakin lääkeyhtiöiden palkkalistoilla, mistä minä tiedän, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Journalismissa on eri säännöt kuin tutkimuksessa, minkä esimerkiksi Daily Mailin autismiuutinen todistaa. Sen sijaan Wakefieldin ja hänen kollegoidensa tutkimusprosessia kaksi vuotta läpikäynyt General Medical Council on eri juttu: lääkärilupaa ei evätä heppoisin syin. Wakefield on kiistämättömästi toiminut väärin, ajattelipa hän toimiessaan sitten omaa tai autististen lasten parasta. Tosin Wakefieldin tukijat ovat vakuuttuneita siitä, että myös GMC on lääketeollisuuden salaliiton mädättämä. Vaikka näin olisikin, on silti kiistämätöntä että Wakefield vääristeli tutkimusdataansa, ja vääristeli sitä vakavasti. Hän ei myöskään ole pystynyt toistamaan tutkimustuloksiaan.

Äkkiseltään luulisi, että sairaan lapsen vanhempi haluaisi pysytellä mahdollisimman kaukana sellaisesta lääkäristä, jonka on todistettu syyllistyneen väärinkäytöksiin. Jos itse olisin autistisen lapsen vanhempi, joka arvelee lapsensa sairastuneen rokotteesta, tukeutuisin kyllä aivan muihin asiantuntijoihin kuin Wakefieldiin. Mutta ei: vaikuttaa siltä, että mitä useammat tahot ovat todenneet Wakefieldin epäpätevyyden, sitä enemmän hän saa sympatiaa autististen lasten vanhemmilta. Juuri tässä kohden Wakefieldin fanitus alkaa muistuttaa kulttia. Häneen henkilöityy jotakin, mitä lasten vanhemmat kaipaavat. Lupaus lapsen parantumisesta; varmuus siitä, että syy lapsen sairauteen löytyy; pettymys kafkamaiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Kenties pettymys yhteiskuntaan, hallitukseen ja tieteeseen.

Wakefieldin fanitus on paradoksaalista siksi, että fanitukseen liittyy syvä epäluulo suuria lääkeyhtiöitä, lääketieteellisiä julkaisuja ja lääketieteen valtiollista hallintoa kohtaan. Wakefield on kuitenkin näiden kaikkien edustaja siinä missä kuka tahansa muukin lääkäri. Miksi Wakefield näyttäytyy puhtoisena sankarina, joka pyyteettömästi kuuntelee potilaitaan ja näiden vanhempia, jos koko terveydenhuoltojärjestelmä on täysin korruptoitunut?

Kultissa ei olekaan kyse siitä, mitä Wakefield loppujen lopuksi on tehnyt tai sanonut. Wakefieldhän ei esimerkiksi vastustanut rokottamista sinällään, vaan halusi korvata vaaralliseksi väittämänsä MPR-kolmoisrokotteen patentoimillaan yksittäisrokotteilla. Tästä huolimatta Wakefieldin hahmoa käytetään rokotteiden vastustamiseen sinällään - sillä kyllähän tutkimus suolitulehduksista autismioireisilla lapsilla todistaa sen, että hepatiitti B -rokote kannattaa jättää ottamatta.

Wakefieldin hahmo on vahvasti emotionaalisesti latautunut. Callous Disregard. Autism and Vaccines - the Truth Behind a Tragedy" -kirjan sivulla kerrotaan, kuinka hän tutkimuksissaan luotti "äidinvaistoon, joka koskee lapsen hyvinvointia". Wakefield ei faniensa sivuilla ja blogeissa näyttäydy kivenkovana tieteentekijänä, joka etsii totuutta, vaan empaattisena perhelääkärinä, joka ymmärtää ja kuuntelee potilaitaan. Empatia sinällään näyttää puhdistavan hänet kaikista epäilyksistä. Kovat ja kylmät tutkijat ja instituutiot, jotka ovat kiinnostuneita vain faktoista, ovat epäilyttäviä. Ja koska Wakefield ajattelee potilaidensa parasta, hän ei kertakaikkiaan voi olla väärässä.

Kultistit ovat ottaneet asiakseen häiriköidä kaikkia Wakefieldin toimintaa kritisoivia henkilöitä. Journalisti Brian Deer on paskanheiton keskiössä, mutta samanlaisen paskanheiton kohteena ovat olleet myös esimerkiksi tiedebloggaajat ja journalistit, jotka ovat erehtyneet kirjoittamaan jotakin poikkipuolista Wakefieldistä. Osansa on saanut myös tohtori Surendra Kumar, joka johti General Medical Councilin komiteaa, joka keskittyi Wakefieldin tekosiin. Jotkut bloggaajat ovat sulkeneet blogiensa kommenttiosastot, koska ne täyttyvät uhkailuista ja haukkumisesta. "Autismiaktivistien" blogeissa ja nettisivuilla dissataan näitä tiede- ja skeptikkobloggaajia ja toimittajia henkilökohtaisuuksiin menevillä tavoilla. Toimittajien tai bloggaajien ikä, koulutustaso ja lapsettomuus ovat riepottelun kohteena, sillä eihän tiedejournalisti voi tietää yhtään mitään Andrew Wakefieldin tutkimuksien oikeellisuudesta, jos hän ei itse ole autistisen lapsen vanhempi! Ja jos kritisoi Wakefieldiä, on joko idiootti tai lääkefirmojen kätyri - tai oikeastaan molempia!

Tätä taustaa vasten ei ole kumma, että satunnainen kommenttini vanhentuneesta tiedeuutisesta sai aikaan fleimisodan.

Koko juttua voisi tarkastella omalaatuisena kulttuuri-ilmiönä, mutta valitettavasti Wakefield-kultilla on laajempaakin merkitystä. Rokotusten vastustaminen on johtanut siihen, että tuhkarokkoepidemiat ovat palanneet Britanniaan, ja lapsia on jo kuollut tuhkarokkoon. Siitäkin huolimatta, että aukottomasti todistettaisiin, että MPR-rokote aiheuttaa autismia, koko väestön terveyden kannalta rokotukset ovat järkeviä, jos ne estävät kuolemia. Sama pätee kaikkiin rokotteisiin - yksittäiselle ihmiselle rokotteen sivuvaikutus on tosi paska nakki, mutta koko väestön mittakaavassa rokotuksista on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Pohjattoman surullista on kuitenkin se, että autististen lasten vanhemmat käyttävät energiaansa lääkefirmojen syyttelyyn, Wakefieldin raivokkaaseen tukemiseen ja autismin parannusyrityksiin erilaisilla huuhaakeinoilla sen sijaan, että hyväksyisivät lapsensa autismin ja keskittyisivät lapsensa toimintakyvyn parantamiseen. Lueskellessani vanhempien kirjoituksia ja kuunnellessani heidän haastattelujaan yleisvaikutelmaksi jäi se, että vanhemmat kokevat lastensa olevan jotenkin viallisia. Totta kai elämä autistisen lapsen kanssa on rankkaa, mutta haastatteluita ja tekstejä leimasi toivottomuus ja häpeä: lapsilla ei tule koskaan olemaan "normaalia" elämää, he ovat "screwed up". Wakefieldiä innokkaimmin hehkuttavat vanhemmat eivät vaikuttaneet kunnioittavan lastensa neuroepätyypillisyyttä. Väriliitujen huolellisen riviin asettelemisen sijaan lapsen tulisi pelata pesäpalloa.

Luettuani kasapäin Wakefieldin fanisivuja, rokotusten vastustajien kampanjasivuja ja autismiaktivistien blogeja päädyin sitten lopulta autististen ihmisten blogeihin ja sivuille. Autistikirjon ihmisten tekstejä lukiessa ja videoblogeja katsoessa Wakefield-kultistien toiminta alkoi tuntua entistä pöyristyttävämmältä. Autistisuus identiteettinä olisi ihan oman päivityksensä arvoinen aihe, joten riittäköön sen toteaminen, että autistiset ihmiset ja heidän näkökulmansa on joutunut täysin Wakefield-kultistien jyräämäksi, ja se on näkökulma jonka pitäisi päästä kuuluviin.

Mutta mitä kuuluu Andrew Wakefieldille nykyään? Vaikea sanoa. Hän perusti Yhdysvaltoihin lahjoitusvaroin pyörivän autismiklinikan, jonka toiminnasta hän vetäytyi menetettyään lääkärinlupansa. Kuuleman mukaan hän jatkaa tutkimuksiaan, mutta on epäselvää, minkä laitoksen alaisuudessa.

1. Mitä teit vuonna 2010 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
"Konffasin Linuxia". En tosin muista, oonko tehnyt sitä aiemminkin joskus, mutta ainakin hidas open source -kääntymykseni johti johdonmukaiseen lopputulokseen eli Ubuntun käyttöönottoon uudessa tietokoneessa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Minulla taisi olla hämärä toiveentapainen, että joogaisin enemmän, mutta se ei kyllä pitänyt.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Eppu synnytti Helmin kesällä.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.

5. Missä maissa kävit?
Helmikuussa Irlannissa ja Britannian puolella Pohjois-Irlannissa, toukokuussa Haaparannassa (lasketaanko sitä…) ja elokuussa Lontoossa. Aika Brittein saarille painottunutta matkailua siis.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2011 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2010?
Ei hyvän tähen. Aiempina vuosina olen toivonut kirjoittamista, viime vuonna "intoa ja jääräpäisyyttä kirjoittaa tarinoita ja piirtää". Olen kyllä työstänyt romaanitekstiä jonkun verran, kiitos Lauran ja Jaakon sparrauksen, mutta en tarpeeksi. Toivotaan nyt sitte, että saisin sen romaanikäsiksen editoitua Teoksen spefiromaanikilpailun dedikseen mennessä. Ja jos se ei tänä vuonna valmistu, niin johan nyt on saatana.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
ömm. Ei mikään.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Varmaankin varmuuden saavuttaminen siitä, että se väikkäri sentään joskus valmistuu. Olisi komeaa kirjoittaa tähän jotain konkreettista, esim. "väikkärin tietyn luvun valmistuminen", mutta yksikään luku ei ole vielä valmis. Mutta minusta se väikkäridraivimielentila on kyllä melkoinen saavutus jo sinällään.

9. …ja suurin epäonnistuminen?
Onneksi ei ole ollut ihmeempiä epäonnistumisia.

10. Kärsitkö vammoista?
En. Paitsi että hartiat ovat syksyllä olleet niin jumissa, että hierojakaan ei pystynyt kunnolla hieromaan. Myös oikea käteni on vihjaillut jännetuppitulehduksen mahdollisuudesta.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi tietokone!

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Virtun. Hänen kanssaan oleminen ja puhuminen on ollut viimeisen vuoden aikana kaikin puolin tolkkua ja elähdyttävää. Ehkä pitäisikin kiittää Janiikaa, eikä Virtua :)

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Mjaa. Enpä kerro julkisesti. Oma käytös välillä, mutta on sitä muitakin pöljiä ollut liikkeellä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Huh, on tullut paljon isoja hankintoja. Ensin ostin uudet silmälasit, sitten uuden tietokoneen ja näytön ja sitte polkupyörä vielä varastettiin. Vaikka jälkimmäiseen sain vakuutuskorvauksia, niin kyllä se varkaus lohkaisi yhtenä kuukautena ison osan varoista.

15. Mistä innostuit eniten?
Varmaan väikkäristä, ihme kyllä. Ja biseksuaalisuudesta ylipäätään. Enpä kyllä olis uskonut, että näin joskus tulen tunnustamaan. Kyllä se World of Warcraftkin on innostanut ja kiinnostanut, mutta eri tavalla.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Palefacen Saapuu elokuun yö.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Hmm, en varmaan kumpaakaan. Surullinen en ole, mutta selvästi vähemmän onnellinen kuin vuosi sitten. Ehkä olen tyytymättömämpi?

ii. Lihavampi vai laihempi?
Varmaan samoissa mitoissa.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Samassa taloudellisessa tilanteessa. Tosin loppuva apuraha hirvittää. Tästä vuodesta voi tulla aika köyhä vuosi, ellen saa jatkoapurahaa.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Kirjoitin viime vuonna että "joogannut", ja sama pätee tähän vuoteen. Luulen, että olisin kaikin puolin paremmassa kunnossa henkisesti ja fyysisesti jos olisin joogannut.

19. …entä vähemmän?
Koomannut yleisesti koneella. Liian usein yliopistollakin jään seurailemaan jotain tyhmiä linkkejä, vaikka oikeasti innostaisikin lukea jotain väikkäritekstejä.

20. Miten vietit joulun?
Olin Torniossa Lauran ym. kanssa kokkaamassa ja syömässä monta päivää putkeen. Syöpöttelyn katkaisi vain nukkuminen ja saunominen. Tapanina palasin Ouluun, mutta sain flunssan, enkä jaksanut tehdä muuta kuin pelata WoWia.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Luulen, että haluaisin muuttaa monta pientä hetkeä yliopistolla, joina olen litterointiedoston sijaan avannut facebookin.

22. Rakastuitko vuonna 2010?
En.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Hmm, taisin katsoa True Bloodia, vähäsen Doctor Whon kakkoskautta ja Stargåtea.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jouluyönä luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, joka oli niin hyvä kirja, että se jollain lailla nyt himmentää muut tänä vuonna aiemmin lukemani kirjat. Tosin luin myös Robin Hobbin Ship of Magicin ja aloitin trilogian toista osaa, ja Hobb on kyllä tasaisen varmaa ja hyvää fantasiaa, jota lukee ilokseen.

27. …entä musiikillinen löytö?
Tämä on tosi outoa myöntää, mutta Paleface. Helsinki-Shangri-Lan myötä olen kuunnellut myös tyypin muuta tuotantoa. Paleface on niin kaukana muusta musiikista, jota kuuntelen, että vallan hämmästyttää. Myös Gogol Bordelloa olen kuunnellut paljon.

28. Mitä halusit ja sait?
Innostusta tehdä väikkäriä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Olisin halunnut mielenrauhaa samaan tapaan kuin vuonna 2009, mutta en saanut. Tiedän kyllä tasan tarkkaan mistä se johtuu: en ole harjoittanut zazenia enkä joogannut. Oma vika. Olisin myös halunnut läheisten ihmissuhteideni olevan kohtuullisen arkisia, totunnaisia, itsestäänselviä sekä tuskailuvapaita, mutta ei se hemmetti varmaan vaan ole mahdollista.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Mielessäni linkittyvät Sodankylän filmifestareilla näkemäni Samuel Maozin Lebanon ja telkkarista syksyllä näkemäni Ari Folmanin Waltz with Bashir, jotka molemmat kertovat israelilaissotilaan näkökulmasta Libanonin sotaan. Tätä vielä tukee syksyinen Palestiina-ilta, jossa joku tyyppi kävi kertomassa Libanonin pakolaisleirien olosuhteista. Molemmat mainitsemani elokuvat olivat varsin hyviä, mutta laajemman kontekstin avulla niistä tuli vielä parempia.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Kävin Jaakon kanssa intialaisessa syömässä ja katsomassa The Clash of the Titansin 3D-versiona.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?

Aktiivisesti harjoitettu zazen ja jooga.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2010?
Samaa, mitä vaatekaapista on löytynyt aiempinakin vuosina.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Loppuvuodesta ehkä WoW. Jonkun mielestä se voisi tietysti olla myös järjenviejä.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
No Paavosta!

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Tämä vuosi on kyllä ollut läpipoliittinen siinä mielessä, että moni poliittinen puheenaihe on säväyttänyt. Noh, varmaan eniten ovat säväyttäneet Wikileaks ja homoiltaa seurannut keskustelu, niin epäpoliittista kuin se keskustelu sitten lopulta olikin.

37. Ketä kaipasit?
Viime vuonna kaipasin Heidiä ja Lauraa, ja edelleenkin kaipaan Heidiä ja Lauraa. Kumpaakin olen nähnyt varsinkin vuoden loppupuolella tosi harvakseltaan. En tiedä, pitäisikö säätää päätään tämän kaipauksen poistamiseksi ja hyväksyä, etteivät he enää kuulu samalla tavoin arkeeni kuin ennen, vai yrittää nähdä useammin. Olen kaivannut myös Mauta, samaan tapaan.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
No kyllä se oli selvästi Janiika. Myös Hakkaraisen Janne on hyvä tyyppi, johon olen tänä vuonna tutustunut paremmin.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2010.
Olis pitäny istua.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2010.

Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri
turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri
hurahuhhahhei, holhoava esivalta
putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat
(Paleface: Helsinki - Shangri-La)

But if you give me the invitation
To hear the bells of freedom chime
To hell with your double standards
We’re coming rougher every time
We’re coming rougher
We’re coming rougher
We’re coming rougher every time
Immigrada immigraniada
Immigrada immigraniada-da
Immigrada immigraniada
We’re coming rougher every time
(Gogol Bordello: Immigraniada)

Miten tulit aiemmin toimeen
ilman tuota harhaista mieltä
Oletko jo tottunut kuoreen
sinua ei tunnista sieltä
Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on jääty kiinni
on julma kiire vaihtaa
Täytyy vaihtaa
Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
rakkaus alkaa
ja rakkaus sammuu
(PMMP: Olkaa yksin ja juoskaa karkuun) ‘

In a world that seems to be increasing in conformity
It’s harder and harder to be who you want to be 
It takes a lot of courage to stand up and get what you need
Ah, lots of us are happy in a different kind of family
(Gaia Consort: Family)

Ylen viime tiistaisen Homoilta-keskusteluohjelman jälkeen suomalainen homokeskustelu on riistäytynyt täydeksi dadaksi. Keskustelu paiskautui maata kiertävälle radalle jo itse keskusteluohjelmassa, jossa Patmos-säätiön raamatunopettaja Pasi Turunen sanoi heteroavioliiton olevan samanlainen luonnonlaki kuin painovoima. Ohjelmaa katsoessani mietin, että tämän järjettömämmäksi ei puhe voi enää mennä - hauveli-Oinonen ja painovoima-Pasi keskustelemassa samassa tilassa, samanarvoisina keskustelijoina kuin vaikkapa Oras Tynkkynen ja Mikko Roiha, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yhtäläinen asiantuntemus ja toisiinsa vertautuva ymmärrys homoseksuaalisuudesta.

Jo ohjelman aikana hermostuin siihen, että ensimmäinen tunti oli pelkkää kirkollispoliittista keskustelua, vaikka katsojille luvattiin puhetta homoudesta. Lopulta en enää ollut varma, mistä keskustellaan, vai keskustellaanko yhtään mistään, tajuaako kukaan keskustelusta mitään, ja mitä tästä Ylen orkestroimasta spektaakkelista oikein jääkään käteen.

Viimeisen viikon aikana olen todennut, että näköjään keskustelu voi kuin voikin käydä aina vain yhä hullummaksi. Päivi Räsäsen puheita ei tarvitse toistaa, riittää että mainitsee henkilön nimen. Kirkon edustajat ovat heitelleet erilaisia näkemyksiä puoleen ja toiseen, lähinnä kai siksi, että ihmiset ovat eronneet tuhatmäärin kirkosta - ja osoittaneet puheillaan samalla, ettei kirkon edustajilla ole mitään painavaa sanottavaa koskaan mistään. Hulluimmillaan homomyönteisyys on kuulemma Illuminatin tekosia.

Pahinta on, että tälle järjettömyydelle ei voi edes katharttisesti nauraa. En voi asettaa sitä paikalleen, foliohattupäiden hommaksi, joksikin, jonka ei tarvitse koskettaa minua yhtään sen enempää kuin Power Balance -rannekkeen käyttäjien uskon valitsemaansa tuotteeseen. Ei, tämä koskettaa minua, sillä olen itse kohdannut väkivallan uhkaa ei-heterouteni vuoksi, ei-heterokaverini ovat saaneet turpaan ei-heteroutensa takia ja koska myös minä kuulun Illuminatiin ja syön lapsia kahdeksan kertaa vuodessa.

Siinä vaiheessa, kun Janne Markus Jääskeläisen homoparin hernekeittoaterian jälkeisellä ulosteleikillä herkutteleva kirjoitus julkaistiin Uuden Suomen blogissa, alkoi järjettömyyden syöveri näyttää kerrassaan mustalta aukolta, jossa heteroavioliiton painovoima on niin vahva että sen pohjalta ei fotonikaan pääse karkaamaan.

Mutta onneksi katsoin hetken verran pois mustasta aukosta, kohti homomiehen kakkakikkareista anusta, ja sieltä pilkahti valo silmääni. Niinpä tartuin Illuminatin pyhiin kirjoituksiin, eli tässä tapauksessa Leo Bersanin artikkeliin Is the Rectum a Grave? vuodelta 1987.

Bersanin tekstin lähtökohtana on 80-luvun lopun AIDS-hysteria, jossa miesten välinen (anaali)seksi muodostui sairauden kiihottavaksi symboliksi, jossa kohtaavat sekä kuolema että himo. Bersani tulkitsee AIDSiin liittyvää julkista keskustelua ja toteaa, että keskustelu tuolloin pyöri pakonomaisesti homomiesten seksikäytäntöjen ympärillä, niissä fantastisissa seksiorgioissa, joissa kyrpä kiertää perseestä perseeseen puolen minuutin rotaatioajalla. AIDSin pelättiin leviävän ruton lailla "tavallisen kansan keskuuteen", ja jollain tavalla AIDSiin liittyvä kuolemanpelko kiteytyi juuri miesten väliseen anaaliseksiin. Ahdistuksen pohjimmaiseksi syyksi Bersani asettaa sen, että näissä mielikuvissa anaaliseksiä vastaanottavana osapuolena harjoittava homomies ikäänkuin kutsui myös kuolemaa sisäänsä - siinä missä siveä aviovaimo tietysti kutsuu sisäänsä elämää samanlaisessa tilanteessa.

Suomalaisessa keskustelussa kaikenmaailman hullut Päivi Räsäsestä ja Tosimies-lehden päätoimittajasta hoitoonohjausta tarvitseviin bloggareihin ovat puhuneet homoseksuaalisuudesta kovin sanoin, mutta kukaan näistä ei ole suoraan sanonut, mikä siinä homoseksuaalisuudessa nyt niin pahasti hiertää. Räsänenkin puhuu sievistelevästi homoseksuaalisuuden "harjoittamisesta", ikäänkuin kyseessä olisi harmaan talouden ammatti ja "toteuttamisesta" kuin se olisi viisivuotissuunnitelma.

Kunnes Janne Markus Jääskeläinen sanoi lopulta sen ääneen, minkä ympärillä kaikki muut hörhöt olivat kierrelleet: "Mikä jatkuvuus sieltä peräsuolesta putkahtaa vessanpöntölle istuessa. Ihmispaskaa kaiken tämän niin kauniin homoseksuaali keskustelun rinnalle!"

Homokeskustelussa vellovan ahdistuksen perimmäinen syy on nimenomaan miesten välinen anaaliseksi. Ei lasten asema lesboperheissä, ei uskovaisen homoparin vihkiminen kirkossa, ei biseksuaalisen opettajan oppilaissaan aiheuttama hämmennys. Miesten välinen anaaliseksi, tuo reproduktion logiikan vastaisista seksuaalisista teosta kaikkein reproduktion logiikan vastaisin, siitä tässä on kyse. Siitä on puhe, kun toistellaan, että ei homoliitto ole oikea liitto kun siitä ei synny lapsia: ei synny, kun penis työnnetään vaginan sijasta rectumiin. Se väikkyy mielessä, kun sanotaan seksuaalivähemmistöjen provosoivan ja kun toivotaan, että homot jättäisivät tavalliset kansan ihmiset rauhaan. Tavalliset kansan ihmiset eivät halua ajatella miesten välistä anaaliseksiä, eivätkä he sitä koskaan ajattelisikaan ilman niitä saamarin homoja jotka tunkevat mediassa ja yhteiskunnassa joka paikkaan, apua, sanoinko "tunkea", taas ajattelin sitä… homojen anaaliseksiä.

Miesten välisessä anaaliseksissä ahdistaa se, että siitä on riisuttu pois kaikki tulevaisuuteen ja jälkeläisiin viittaava, kaikki romantiikka. Ajatelkaa sitä nyt: kaksi karvaista, ähisevää hikistä miestä keskenään, eikö se ole ajatuksena aivan toisenlainen kuin ajatus neitsytmorsiamen sylissään aviovuoteeseen kantavasta tosimiehestä, joka sitten hellästi tutustuttaa tuoreen vaimonsa lemmen saloihin? Näittekö tekin ne hennossa tuulessa hulmahtelevat vanhan roosan väriset harsomaiset verhot tämän kuvaelman ympärillä?

Bersanin mukaan valtapositioiden käyttö ja seksuaalinen mielihyvä liittyvät aina toisiinsa. Bersani on kiinnostunut nimenomaan valtaa vailla olemisesta ja sen tuottamasta mielihyvästä, joka liittyy minuuden rajojen rikkoutumiseen. Seksuaalinen mielihyvä syntyy siinä kohdassa kun itsen ja Toisen raja ylittyy, kun vastakohtaiset kipu ja nautinto liudentuvat toisiinsa. Nautinnon saavuttaminen tarkoittaa itsen menettämistä. Fantasiassa heteroseksistä tämä valtaa vailla olemisen positio on luonnostaan naiselle kuuluva, mutta fantasiassa homojen anaaliseksistä vallattomuus ja minuudettomuus näyttäytyy kauhistuttavana ja luonnottomana, mieheyden ehjyyttä uhkaavana. Ja samalla siis myös yleisinhimillistä ehjyyttä, subjektiviteettia uhkaavana.

Bersanin mukaan homomiesten anaaliseksi tuo esiin sen, jonka kaikki jo tietävät, mutta eivät vain halua ajatella: seksi on minuuden rajojen rikkomista ja orgasmi vie semipsykoottiseen tilaan, jossa käsitys ruumiista ja mielestä hajoavat, siirtyvät kielen ulkopuolelle. Ranskalainen ilmaus petit mort, pieni kuolema, ei ole vain goottilainen metafora, vaan se sisältää jotain olennaista seksuaalisuuden luonteesta. Heteroseksin kohdalla voi aina ajatella, että tämä akti on osa elämän jatkumista, vaikka juuri minun minuuteni hajoaakin. Homoseksissä kiteytyy se, mikä seksissä ylipäätään on ahdistavaa, se mikä heteroseksiä ajatellessa voidaan pitää etäällä. Seksi on hikistä, eritteistä, mieltä hajottavaa, sen äärellä joudumme kyseenalaistamaan subjektiviteettimme.

Ja siitäpä viime kädessä on kyse. Miesten välinen anaaliseksi tuo silmille sen ahdistuksen, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja seksiaktiin yleensä - sen ahdistuksen, jonka voi peittää kuvitelmilla seksin painovoiman kaltaisesta luonnollisuudesta ja yhteiskunnan jatkuvuudesta avioyhteyden kautta. Ajatus homoseksistä muistuttaa aviovuoteessakin läsnä olevasta antisosiaalisesta, epäyhteisöllisestä ja itsekkäästä seksuaalisuuden olemuksesta.

Bersani peräänkuuluttaa (sic) sitä, että tämä seksuaalisuuden antisosiaalinen luonne olisi myönnettävä ja hyväksyttävä sen sijaan, että seksuaalisuuden tehtäväksi annetaan maailman muuttaminen paremmaksi paikaksi rakkauden, veljeyden, hoivaavuuden ja tasa-arvoisuuden kautta. Seksuaalisuuden arvo on nimenomaan sen subjektiviteettia hajottavassa luonteessa, joka karkaa määrittelyjä ja yrityksiä tehdä siitä yhteiskuntaa rakentava, vapauttava. Sitä me haluamme.

Päivi Räsänen on tavallaan oikeassa sanoessaan, että "homoseksuaaliset ihmiset ovat rikkinäisiä". Mutta sanomalla näin hän etäännyttää seksuaalisuuden subjektiviteettia hajottavan luonteen kauaksi itsestän, ja sallii itsensä unohtaa, että juuri "rikkinäisyys", minuuden ja ruumiin rajojen rikkoutuminen on se, jota kohti ihminen seksissä suuntautuu. Seksi ei koskaan voi olla ehjää.

***

Osuvasta otsikosta muuten kiitän Jenni Viinikkaa!

Olen viime päivinä ollut kohtuuttoman ja mitattoman ärsyyntynyt tapauksesta Kaisa Rastimo. ärsyyntymiseni juontaa juurensa jo vuoden alkuun, jolloin Kaisa Rastimo kirjoitti blogissaan otsikoilla Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus ja Bittejä ja piraattipoikasia. Ensimmäisessä mainituista blogikirjoituksista Rastimo osoittaa täydellisen teknisen tietämättömyytensä ja jälkimmäisessä Rastimon mielikuva, jonka mukaan "piraatit ovat isoja, mustapartaisia, nahkatakkisia, kaljamahaisia miehiä, jotka ovat yhtä kovaäänisiä luonnossa kuin netissä" murtuu.

Vaikka minusta onkin kerrassaan hykerryttävää, että minulle niin rakas mjr näyttää edustavan Kaisa Rastimon Paha Piraatti -mielikuvan ruumiillistumaa, muuten mainitut blogikirjoitukset aiheuttavat minussa halun lyödä otsaa pöydänkanteen. Ilmeisesti halu oli monille muillekin yhteinen, sillä ensimmäinen mainituista kirjoituksista sai yli kolmesataa kommenttia. Osa niistä oli pelkkää nettiperseilyä, mutta joukossa oli asiallisiakin tekstejä, joissa hyvää tarkoittavat ihmisparat yrittivät selittää Rastimolle erilaisia vaikeasti ymmärrettäviä asioita, kuten nettisensuurin teknistä toteutusta, vertaisverkkojen toimintaa ja sitä, miten huijaussivustot toimivat.

Mainittu kommenttiketju poiki sitten kunnianloukkaussyytteen. Kunnianloukkauksesta epäilty Janne Paalijärvi on kuvannut kafkamaiset tapahtumien käänteet omassa blogissaan. Myös blogissa Jälkijättöistä jupinaa on kuvattu Rastimon nettikuuluisuuden vaiheita. Niin, ja Star Wreck -porukkahan kirjoitti helmikuussa hyvän vastineen Rastimolle. On epäselvää, lukiko Rastimo vastinetta koskaan, ainakaan hän ei sitä kommentoinut.

Tapahtumien käänteiden kuvailun sijasta käännyn itse nyt sisäänpäin ja yritän jäljittää Rastimo-tapauksen itsessäni aiheuttaman ärtymyksen juuria. Ärtymykseni on nimittäin selvästi suurempi kuin mitä tilanne antaisi edellyttää: Rastimon kohdalla risteävät samanlaiset sensuuriin, teknologiaan, moraaliin ja pornoon liittyvät asiat kuin tapauksessa Neitsythuorakirkko. Neitsythuorakirkon kohdalla olin tuohduksissani ja huolissani, mutta pystyin sentään erittelemään aihetta syvällisemmällä tasolla kuin nyt, kun mieleni tekisi lähinnä spreijata Rastimon oveen että "Kaisa Rastimo on TYHYMÄ!!1!"

Ärtymykselläni on monta lähtökohtaa. On uuvuttavaa ja huolestuttavaa havaita, että huolimatta sadoista Rastimon blogin kommenteista hän ei ole ilmeisesti edelleenkään ymmärtänyt edes vertaisverkkojen ja huijaussivustojen eroa - eikä ero ole selvä Maikkarin uutisillekaan.

Rastimo on tietenkin vain yksi esimerkkitapaus. Keskivertoihmisten räikeä tietämättömyys ja ymmärtämättömyys sekä tietokoneiden että tietoverkkojen toiminnasta tulee ilmi lähes päivittäin. Tietämättömyyden ilmauksia sitten kuulee anekdootteina: jollekin Facebook ja internet ovat ihan sama asia, toinen ei uskalla asentaa mitään ohjelmia (esim. virustorjuntaa) tietokoneeseensa, kun "niistä tulee niitä viruksia".

Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys eivät sinänsä ole koskaan pahasta, nehän ovat parannettavissa. Senkun ottaa asioista selvää, niin kyllä se siitä.

Pelottavaa on kuitenkin se, että tietotekniikkaan ja tietoverkkoihin liittyvät asiat vaikuttavat kuuluvan sellaisten asioiden luokkaan, joista ei tarvitsekaan tietää mitään, edes perusasioita. On jollain lailla hyväksyttyä ja oikeutettua sanoa, että "en minä niistä tietokoneista mitään ymmärrä, vaikka joka päivä joudun niitä käyttämään". Näin siitä huolimatta, että nykyinen yhteiskunta on erittäin riippuvainen tietotekniikasta. Ja kun tietämättömyys on tarpeeksi syvää, sen pohjalta ei edes osaa erottaa tietoa mielipiteestä. Tiedon ja mielipiteen eron hämärtyessä hämärtyy sitten kaikki muukin.

Rastimokin esiintyy tekijänoikeuksien asiantuntijana samalla kun selvästi ilmaisee, ettei tiedä eikä ymmärrä tietotekniikasta mitään, vaikka osallistuukin niitä koskevaan päätöksentekoon. Blogikirjoituksen otsikkokin sen paljastaa: "Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus". Otsikollaan hän sijoittaa itsensä essentiaalisesti ei-nörtiksi ja tavallaan kieltäytyy ottamasta asioista mitenkään selvää, koska jos tietää tietotekniikasta yhtään mitään, on sitten "nörtti" - ja nörttinä ilmeisesti jonkinlainen subjektiivinen ja tiedon saastuttama toimija, jota ei tarvitse kuunnella.

Samanlainen tietämättömyys, joka on sallittua tavallisille kansalaisille ja Vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmän jäsenelle Kaisa Rastimolle, on sallittua tietysti myös valtakunnanpoliitikoille. En nyt jaksa alkaa kaivaa, mutta sekä Lex Karpelaa että Lex Nokiaa koskevissa eduskuntakeskusteluissa kansanedustajat esittivät lukuisia facepalmin ansaitsevia puheenvuoroja. Sääliksi käy Jyrki Kasvia, joka siinä porukassa joutuu hommia tekemään.

Ärtymykselläni on myös toinen kohta, joka ei sinänsä liity Kaisa Rastimoon vaan häntä käsitteleviin nettikirjoituksiin. Kaisa Rastimoa on nimitetty esimerkiksi feminatsiksi, kukkahattutädiksi ja femueukoksi. Tietääkseni Kaisa Rastimo ei kuulu Suomen eturivin feministeihin, eikä ole kait julkisuudessa puhunut juurikaan feminismistä tai sukupuolten tasa-arvosta. Ärsyttävää on kuitenkin se, että nähtävästi kuka tahansa jotenkin meritoitunut nainen, joka älähtää jostakin aiheesta on mahdollista mitätöidä nimittämällä häntä feministiksi, oli aihe sitten tolkku tai ei. Feministiä ei tarvitse kuunnella, sillä feministin mielipiteet tiedetään jo ennalta. Hänellä ei myöskään oleteta olevan minkäänlaista asiantuntijuutta tai tietoa sukupuolesta tai edes naiseudesta.

Olen tavattoman tuohtunut siitä, että Kaisa Rastimoa käsittelevissä (tai siis dissaavissa) nettikirjoitteluissa on keskitytty lähinnä Kaisa Rastimon ikään ja sukupuoleen, joiden kautta hänet on leimattu olemuksellisesti tyhmäksi ja tietämättömäksi. Tapaus Rastimon käsittely on jäänyt puolitiehen. On todettu Rastimon teksteissä esiintyvät hölmöydet ja sitten selitetty ne sillä, että Rastimo on noin viisikymppinen nainen. Kukkahattutäti, joka ei mistään mitään ymmärrä, ja joka ratsastaa lasten oikeuksilla kuin keppihevosella.

Tietysti sekä Kaisa Rastimon iällä että sukupuolella on tekemistä hänen tietoteknisen tietämättömyytensä ja ymmärtämättömyytensä kanssa. Ne eivät kuitenkaan selitä sitä ylimielisyyttä, jolla Rastimo suhtautuu tietotekniikasta mitään tietäviin ihmisiin. On ihan mahdollista, että Rastimon edustamassa ikä- ja sukupuolikohortissa ymmärtämättömyys tietotekniikasta on yleistä. Saahan se olla. Ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään ymmärtämättömyys, vaan se, että ymmärtämättömyydestä tulee hyväksyttyä, jopa suotavaa.

Omia tunteitani syväruopattuani havaitsin, että ärtymykseni ilmaisee myös maailmankuvani perustan järkkymistä. Syväruoppaamisessa auttoi Kemppinen, joka blogissaan totesi osuvasti: "Populistinen uho on siis tulkintani mukaan muotoa: tietoinen vale, tietämättömyydestä johtuva väärinkäsitys ja uskottavasti argumentoitu tosiasiaväite ovat muka saman arvoisia, ja niistä voi äänestää."

Olen tottunut ajattelemaan, että tosiasiat ja mielipiteet ovat kaksi eri asiaa, ja vaikka mielipiteet sinänsä voivat olla erilaisia, niiden tulisi kuitenkin perustua tosiasioihin. Kiitos humanistisen koulutukseni olen tietoinen siitä, että ns. tosiasiat ovat häilyviä, ja että jokainen tutkija vaikuttaa omaan tutkimukseensa, että eri asioita painottamalla saadaa erilaisia totuuksia ja että omien motiivien reflektointi on tärkeää jne. Mutta lähtökohta on kuitenkin se, että totuutta ja tietoa tavoitellaan, siitäkin huolimatta, että tavoitteen saavuttamattomuus tiedostetaan. Niinpä tosiasiat ja perusteltu argumentaatio ovat painavampia kuin mielipiteet. Mielipiteiden on muututtava tosiasioiden perusteella.

Toisekseen olen myös tottunut ajattelemaan, että asiantuntijuus ja tieto ovat yhteiskunnan toiminnassa olennaisia asioita. Erilaisia asiantuntijuuksia ja tietoa voidaan painottaa eri tavoin samassakin tilanteessa, ja asiantuntijuudet ja tiedot voivat olla ristiriitaisia. Tietysti tieto ja asiantuntijuus ovat aina myös ideologisen vallankäytön näyttämöitä. Silti olen halunnut ajatella, että lähtökohtana olisi kuitenkin toimiminen parhaan tiedon mukaan ja lisätiedon saavuttaminen tarvittaessa.

Tiedän, olen tavattoman naiivi. Tiedostan kyllä edellämainittujen asioiden utopistisuuden, mutta olen olettanut, että tosiasioiden, tiedon ja asiantuntijuuden arvostaminen olisi tärkeää edes pintatasolla.

Tapaus Kaisa Rastimo tuo räikeästi esiin sen, kuinka nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa tiedolla ja tosiasioilla ei ole yhtään sen suurempaa arvoa kuin väärinymmärryksillä, mututuntumalla ja moralistisella mielipiteellä.

Minulla on jälleen ollut kunnia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun Oulun seudun päälehti Kalevan mielipidesivuilla. Kirjoitukseni julkaistiin siellä sellaisenaan, tosin otsikkona oli "Arkipäivän fobioita", joka on mielestäni hieman omalaatuinen otsikkovalinta.

Jälleen, kuten useimmiten kirjoittaessani Kalevan mielipidepalstalle, kirjoitin ensisijaisesti reaktiona johonkin Kalevassa jo kirjoitettuun, enkä niinkään kommentoinut jotain Kalevan ulkopuolella havaitsemaani epäkohtaa. Se, että päivää Helsingin Pride-marssiin kohdistunutta pippurisumuteiskun jälkeen Kalevan pääkirjoitussivulla käytetään ruotsalaishomovitsiä tekstin tehosteena, on mielestäni oireellista. Tuskinpa päätoimittaja on tarkoittanut vitsillään "mitään pahaa" - totta kai hän tietää että Homotkin Ovat Ihmisiä ja Suvaitsevaisuus Parempaa Kuin Syrjintä.

Se, että tuollaisen homovitsin voi heittää puolihuolimattomasti tekstin lomassa kuvaa sitä, kuinka sisäistynyttä ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen on. En puhuisi homofobiasta - kyse on siitä, että ei-heteroseksuaalit ja heidän elämänsä on kertakaikkiaan niin vierasta, että kirjoittajalle ei tule mieleenkään, että vitsissä olisi mitään kummallista. Ruotsalaiset homot, noniin, nehän ovat samanlaisia mielikuvitusolentoja kuin tontut, eikös niin? Kai tontuista sentään saa vitsiä heittää?

Muistan vastaavan tapauksen omasta lähipiiristä: olin pyytänyt veljeni kaverini bileisiin, ja pikkupienissä veljeni sitten teki jonkun hölmön homovitsiheiton tietämättä, että paikalla oli myös homomies, kyseisen kaverini paras ystävä. Vitsi ohitettiin, mutta kunnon isosiskona ripitin veljeäni jälkeenpäin: miten helvetissä sä nyt menit noin tyhmiä sanomaan? Vaikka minä olen sinua yrittänyt niin opettaa… Veljeni oli aidosti pahoillaan ja krapulamorkkiksissa melkein itki: ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että joku olisi homo ja voisi loukkaantua, ei hän tarkoittanut mitään pahaa.

Eipä niin. Ei mitään pahaa. Sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja tuskin lähtevät kyttäämään homobaarin eteen voidakseen hakata jonkun tai lähtevät heittelemään kaasukranaatteja Pride-marsseille. Ja hyvä niin tietenkin.

On kuitenkin niin, että homovitsissä ei ole loukkaavaa niinkään vitsi itse kuin se, että vitsi voidaan sanoa ja olettaa, että vitsi naurattaa myös muita. Vitsillä luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja samalla suljetaan muita pois. Vitsi on vallankäytön väline.

En kuitenkaan haluaisi, että sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja pelkästään oppisivat pitämään suunsa soukemmalla ja kertomaan homovitsejään vain sertifioitujen heteromiesten saunailloissa. Haluaisin, että he oppisivat olemaan pitämättä heteroseksuaalisuutta itsestäänselvyytenä. Tai what the heck, haluaisin, että he, ja iso liuta muita ihmisiä oppisivat olemaan pitämättä itsestäänselvyytenä sen enempää sukupuolta, suomalaisuutta kuin talousjärjestelmääkään. Mutta se nyt menee jo tämän kirjoituksen ohitse.

Mutta niin. Se teksti:

Arkipäivän homofobiaa kaasuiskuista homovitseihin

Lauantaina 3.7. joukko nuoria miehiä teki pippurisumuteiskun Seksuaalinen Tasavertaisuus ry:n järjestämän Pride-tapahtuman päämarssille. Uhriksi joutui myös joitakin ystäviäni ja tuttaviani. Lehtitietojen mukaan uhrien joukossa oli myös vanhempiensa kanssa marssille osallistuneita lapsia. Poliisi pidätti tekijöiksi epäillyt saman päivän aikana, eikä kukaan kaasun uhri loukkaantunut vakavasti. Päällisin puolin isku näyttää satunnaiselta, pienen ääriryhmäporukan tekemältä tempaukselta.

Isku on kuitenkin vain yksi ääripää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen toiseuttamisesta ja ylenkatsomisesta, joka on meille näihin vähemmistöihin kuuluville arkipäivää. Pari esimerkkiä löytyy ihan sunnuntai-Kalevan sivuilta 4.7., päivää kaasuiskun jälkeen. Pääkirjoitussivulla ydinvoima- ja globalisaatioaktivismia käsittelevä kirjoitus päättyi kömpelöön homovitsiin: "Ruotsalaisen luutnantin ja yliluutnantin saattoi aikoinaan erottaa toisistaan vain rautakangella. Huligaania ei erota aktivistista edes sillä." Mielipidesivulla on paljonpuhuvia poimintoja Juttutuvasta otsikolla "Sukupuolineutraali avioliitto": keskustelun aloittaja ihmettelee, "miksi Pride-kulkueet yleensä sallitaan", jolloin toinen kommentoija kehuu aloittajaa "terveellä tavalla asioista ajattelevaksi ihmiseksi". Kalevan nettisivuilla kaasuisku-uutisen kommenttiketjun tekstit olivat myös homofobisuudessaan uskomatonta luettavaa - ilmeisesti Kalevan sivujen moderaattoreidenkin mielestä niin uskomatonta, että kommenttiketju poistettiin.

Tilanteessa, jossa pohjoisen Suomen päälehden pääkirjoitussivulla kirjoituksia koristellaan homovitseillä, ja jossa uutinen Helsingin Pride-marssin kaasuiskusta saa nettikirjoittelijoilta osakseen lähinnä verbaalista ulosteenheittoa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasavertaisuutta ja näkyvyyttä edistävät tapahtuvat ovat äärimmäisen tarpeellisia.

Kaikilla oululaisilla on kolmen viikon päästä järjestettävässä North Pride -tapahtumassa mahdollisuus näyttää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva viha, pelko, vähättely ja ylenkatsonta ei kuulu meidän kaupunkiimme.

***

Ai niin. Olen päivittänyt kotisivuani pari kertaa sitten viime kuuleman, eli toisin sanoen lisäillyt linkkejä muualla netissä oleviin teksteihini. Kirjoitin syksyllä Jaakko Meriläisen kanssa hienon artikkelin, jonka otsikko on Raiskaus sivuraiteella: RapeLay, etnofetisistinen halu ja torjunta. Lisäksi multa on ilmestynyt Kaltion nettisivulla arvio Slavoj Zizekin keikasta Helsingissä.

Aiemmin olin jo laittanut sivuille linkit novelliini Jätehuollon haasteet -joka palkittiin syksyllä 2009 Get a life! -kirjoituskilpailussa. Linkkasin myös Vaurauden lapset -kirja-arvostelun ja Azumanga Daioh -kirja-arvostelun jotka on julkaistu Animelehdessä vuonna 2007, minkä jälkeen ne julkaistiin lehden nettisivuilla.

Niin ja kuvia olin kans laittanut muutaman kuvasivuille.

Puolitoista viikkoa sitten Vapaa-ajattelijat ry. järjesti tempauksen, jossa Raamattuja ja muita pyhiä kirjoja vaihdettiin pornolehtiin. Tempausta tukivat Hustler ja Jallu, eli ilmeisesti Raamattuja vastaan sai Jalluja ja Hustlereita, jotka puolestaan saivat ilmaista mainosta.

Tempaus sinänsä ei herättänyt minussa kovin suuria ajatuksia tai tunteita. En kuulu kirkkoon, ja vanhemmiten olen hiljolleen siirtynyt vakaumuksellisesta agnostisuudesta kohti vakaumuksetonta ateismia. En kuitenkaan koe suurta yhteishenkeä muiden uskonnottomien tai ateistien kanssa. Tietyssä mielessä minusta on siis melko samantekevää, mitä Vapaa-ajattelijat touhuavat, enkä koe heidän edustavan minua. Se, mitä suomen evankelisluterilainen kirkko touhuaa on valitettavasti vähemmän samantekevää sen kulttuurisen ja kansallisen aseman vuoksi. Siten noin niinkuin periaatteessa minusta on ihan hyvä touhuilla kaikenlaista kirkon valtiollista asemaa kritisoivaa.

Suhteeni pornoon taas on lähinnä ammatillinen, mikä tarkoittaa sitä, että olen enemmän kiinnostunut pornon paikasta kulttuurissamme kuin pornokuvien herättämistä tunteista itsessäni, olivat tunteeni sitten kiihotusta, kuvotusta, häpeää tai turtumusta. Tempauksesta kuullessani minua kutkutti vastakkainasettelu "Raamattu - porno", jossa sana Raamattu edustaa kaikenlaista uskonnollista kirjallisuutta ja sana porno nähtävästi tarkoittaa paria suomalaista valtavirran heteropornolehteä. Vastakkainasettelu on eittämättä tehokas jo pelkästään käsitetasolla, riippumatta siitä vaihtuiko Mormonin kirja Hustleriin vai Katekismus Jalluun.

Vapaa-ajattelijoiden tekemässä vastakkainasettelussa pornosta tulee symboli paitsi seksuaalisuudelle ja nautinnolle, myös sananvapaudelle, nykyaikaisuudelle, tasa-arvolle, yksilöllisyydelle ja suvaitsevaisuudelle, kun taas Raamattu symboloi seksuaalikielteisyyttä, ilmaisun tukahduttamista, takapajuisuutta, massa-ajattelua ja sortoa. Ja kiinnostavaa kyllä, porno asettuu myös aidon tunteen (!) ja rationaalisuuden (!) puolelle Raamatun, siis uskonnon, sokeaa Jumalan käskyjen seuraamista vastaan. Vapaa-ajattelijoiden lehdistötiedotteessa porno määrittyy hyödylliseksi, rationaalisesti käytettäväksi tuotteeksi, jonka avulla sekä yhteiskunta että yksilö muuttuvat tunteidensa kautta parempaan suuntaan. Niinpä minusta koko kamppiksen kiinnostavin niksahdus oli se, kuinka järkevänä ja rationaalisena abstrakti ilmiö nimeltä porno Vapaa-ajattelijoiden käsissä näyttäytyykään.

Tempauksen jälkeen olen seurannut eri tahojen reagointia. Nähdäkseni kampanja on herättänyt erityisen paljon keskustelua ei-uskonnollisten ihmisten keskuudessa. Jo ennen tempausta Facebookissa ehti eräs ateistiksi tunnustautuva tyyppi kritisoida sitä, että valtavirtapornon kaavamaisia kuvia tuodaan julkiseen tilaan ja että porno samastetaan seksuaalisuuteen yleensä. Samaan syssyyn peräänkuulutettiin reilun kaupan queer-pornoa. Tempauksen tienoilla sitten useampikin uskonnoton ihminen ilmaisi tuohtumustaan Vapaa-ajattelijoita kohtaan ja mietti jopa kirkkoon liittymistä vastarinnan muotona. Kolumnistit, bloggaajat ja Facebook-seinäkirjoittelijat ehdottelivat mitä kaikkea olisi ollut parempi vaihtaa Raamattuihin pornon sijaan (esim. Timo K. Mukkaa, filosofisia teoksia ja Lajien syntyjä). Perjantain 10.6. Hesarissa Anu Silferberg kirjoitti häpeästä, jota hän ateistina koki tempauksen aikana ja onnistui ilmeisesti tiivistämään monien uskonnottomien tuntoja. Kampanja on koettu tyhmänä, ärsyttävänä ja turhana sekularistisessa Suomessa. Enkä ole vielä edes maininnut krisittyjen piirien reaktoita eli polvirukoilijoita, vastakampanjaa, jossa pornoa vaihdetaan Raamattuihin, tapahtumasta tehtyä tutkintapyyntöä tai Vapaa-ajattelijoiden saamia tappouhkauksia.

Johonkin arkaan kohtaan Vapaa-ajattelijat tempauksellaan osui.

Vapaa-ajattelijat toivat pornon rumasti näkyviin asettamalla sen Raamatun rinnalle. Raamattu kuitenkin jäi pornon taustakankaaksi, kontrastin antajaksi, nousematta keskustelun aiheeksi samalla tavoin kuin porno. En usko, että tempaus sinällään vaikutti uskontojen seksuaalikielteisyyteen suuntaan taikka toiseen.

Tempaus ei niinkään herättänyt keskustelua kirkon tai kristinuskon seksuaalikielteisyydestä (mikä Vapaa-ajattelijoiden tiedotteen mukaan oli kampanjan tarkoitus) kuin keskustelua pornosta. Pornosta ei ole pitkään aikaan puhuttu yhtä kiihkein sävyin. On puhuttu naisen esineellistämisestä, valtavirtapornon epäluonnollisesta, karvattomasta ja silikonoidusta naiseudesta, pornon ihmiskäsityksestä, pornon tuotanto-olosuhteiden ongelmista. Ja toisaalta on puhuttu oikeudesta kiihottua pornosta, seksuaalisesta ilmaisunvapaudesta ja amerikkalaisen antipornofeminismin perinnöstä.

Eniten pornokeskustelua näyttää syntyvän silloin, kun jokin pornoksi määrittyvä ilmiö rynkyttää rajoja viihteen ja taiteen, yksityisen ja julkisen, pitkälle tuotteistetun ja epäkaupallisen välillä. Vaihtamalla Raamattuja Jalluihin ja Hustlereihin Vapaa-ajattelijat tekivät pornosta yhteiskunnallisen kommentoinnin välineen, toivat sen pois yksityisen kuluttamisen alueelta. Muutama tunti pornolehtien vaihtoa Kolmen sepän patsaalla tuotti paljon enemmän puhetta pornosta kuin lukuisat vuosittaiset seksimessut eri puolilla Suomea, myöhäisillan pehmopornot tai H&M:n pornoistuneet joulumainokset.

Kyse ei ole pelkästään pornon tuomisesta julkiselle paikalle pääkaupungissa päiväsaikaan, sillä tokihan porno ja pornoistuneet kuvat ovat jatkuvasti osa arkipäiväämme. Porno ei todellakaan ole mikään tabu. Kyse on siitä, millaisen roolin porno Vapaa-ajattelijoiden käsissä sai. Se, että pornolle annetaan rooli yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä ja merkitään se hyödylliseksi, terveelliseksi ja järkeväksi on paljon kuohuttavampaa kuin näin merkityn pornon sisältö itsessään. Vastakkainasettelu porno viihteenä versus porno yhteiskunnallisen toiminnan välineenä iskee arempaan kohtaan kuin alkuperäinen ja loppujen lopuksi varsin ilmeinen vastakkainasettelu porno versus Raamattu.

Olen tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että rahoitan hulppean elämäntyylini ja tutkijanurani apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että voin omistaa pari viikkoa elämästäni pelkästään harrastajateatterille väitöskirjan sijaan, ja sen, että jonakin päivänä voin nukkua yhteen iltapäivällä ja keskittyä sen jälkeen Slavoj Zizekiin seuraavan neljäntoista tunnin ajan pyjamahousuihin pukeutuneena.

Monet akateemiset kanssakulkijani sen sijaan eivät ole yhtä onnekkaita. He joutuvat leimaamaan itsensä kellokortilla sisään yliopistotehtaaseen ja sen jälkeen syöttämään työtuntinsa SoleTM-työajanseurantajärjestelmään. He miettivät, missä kulkee se raja, jossa Travel-matkalaskujärjestelmään syötettyjen työmatkakulujen summa ylittää sen vaivan, jonka itse matkalaskujärjestelmän käyttö aiheuttaa. He pohtivat, onko tietyn kurssin oppiaineelle tuottama tulos (eli siis opintopisteet) mielekkäässä suhteessa tilavuokriin ja mahdollisten ulkopuolisten luennoitsijoiden palkkioihin. Heille on relevantti kysymys, onko oppiaineen tuottavuuden kannalta parempi julkaista viisi kahden sivun mittaista, samansisältöistä, mutta eri otsikolla varustettua abstraktia eri julkaisuissa, vai yksi kymmenen sivun artikkeli — tai onko mielekästä ylipäätään julkaista mitään missään julkaisussa, joka ei ole kansainvälinen ja referee-tasoinen.

Onnekkaasta asemastani huolimatta mietin tietysti näitä itsekin.

Uusi yliopistolaki herätti kiukkua ja vastustusta, ja yliopistolaiset olivat kiitettävän äänekkäitä siitä huolimatta, että äänekkyydellä ei ollut juurikaan merkitystä lopputuloksen eli lain sisällön kannalta. Lain läpimenon jälkeen mielenosoitukset ja ammattiliittoprotestit ovat jatkuneet. Niiden lisäksi rinnalla kulkee diskursiivinen vastarinta, joka ilmenee arkisessa puheessa ja käytännöissä. Sanasta "innovaatio" on tullut pelkkä vitsi kaikkialla muualla paitsi poliitikkojen puheissa ja lakiteksteissä. Facebookissa tutkija julistaa kavereilleen tehneensä päivän työn tallennettuaan työtuntinsa SoleTM-järjestelmään ja lähtevänsä nyt kotiin vapaa-ajanharrastuksen eli tutkimuksen pariin. Röyhkeimmät (tai kiireisimmät) akateemiset toimijat ottavat loputtomiin hallintopalavereihin mukaan jotakin luettavaa, kuten tutkimusalansa viimeisimpiä julkaisuja, jottei aika menisi ihan hukkaan.

Mutta onko tämä diskursiivis-praktinen vastarinta sittenkin vain merkki alistumisesta sellaiseen yliopistoon, jota yleiseurooppalainen yliopistopolitiikka meille tarjoaa?

Slavoj Zizek huomauttaa, että ironia ei ole pelkästään tapa selvitä sietämättömissä oloissa (kuten stalinistisessa Neuvostoliitossa tai suomalaisessa yliopistossa). Ironia kuvastaa sitä, että se, mistä otetaan etäisyyttä, nähdään todellisena ja pysyvänä. Zizekin mukaan ironinen etäisyys on status quota ylläpitävää myös sen takia, että ironia mahdollistaa passiivisuuden. Status quota rapauttaakin enemmän ylisamastuminen sääntöihin — se, että tehdään täsmälleen juuri niin, kuin vaaditaan. Ylisamastuminen osoittaa sääntöjen tyhjyyden ja mielettömyyden.

Mitä jos vastarinnan keinoksi suomalaisessa yliopistossa otettaisiinkin Zizekin ehdottama ylisamastuminen?

Luodaan siis yhdessä nykyisen yliopistojärjestelmän kannalta ihanteellisen tutkija, joka saapuu työpaikalleen tasan kahdeksalta ja poistuu työpaikalta kello neljä iltapäivällä, pitää lounastauon kahdestatoista puoli yhteen ja kaksi 7,5 minuutin mittaista kahvitaukoa aamu- ja iltapäivällä. Kaiken tutkimustyönsä tutkija tekee tänä aikana. Hän ei lue mitään tutkimuskirjallisuutta muulloin kuin tuona aikana, eikä myöskään ajattele tutkimusaihettaan vapaa-ajalla.

Jos tutkijalle on merkitty, että työajasta esimerkiksi 10% tulisi käyttää opetukseen, tutkija todellakin käyttää työajastaan (1600 tuntia vuodessa) juuri määrätyn ajan. Aikaa ei ylitetä, ei millään ehdolla. Jos kurssin loputtua tutkija saa 20 opiskelijan esseetä arvioitavaksi, ja opetukseen käytettävä aika täyttyy keskein esseiden arvioinnin, tutkija jättää loput esseet arvioimatta.

Julkaisuja tutkija tietenkin tuottaa paljon, niillähän tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan. Sen vuoksi tutkija käyttää paljon aikaa sen tutkimiseen, mihin referee-tasoisiin julkaisuihin on helpointa saada papereita läpi. Sitten tutkija arvioi tutkimusaihettaan sen mukaan, kuinka monta erillistä artikkelia siitä saa lohkottua ja kuinka monta kertaa saman tekstin saa lähetettyä eri paikkoihin tekstin otsikkoa ja sanamuotoja hiukkasen muuntelemalla. Tekstin sisällöllähän ei ole merkitystä, vaan sillä, että julkaisuja tuotetaan. Siten tutkijan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että laitoksella tai oppiaineessa joku häntä tästä vanhan yliopistojärjestelmän näkökulmasta epäeettisestä toimintatavasta paheksuisi.

Tutkija ei luonnollisestikaan suostu minkäänlaisiin talkoohommiin, kuten ohjaamaan kilpailevan yliopiston (tai oppiaineen) opiskelijoiden opinnäytteitä tai toimimaan anonyyminä vertaisarvioijana tieteellisille teksteille. Anonyymistä arvioinnistahan ei saa merkintöjä cv:hen! Sen sijaan tieteellisten julkaisujen toimituskunnissa hän voi olla jäsenenä, mikäli jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet voi liittää osaksi virkatyötä. Muuten ei.

Yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista tutkija toteuttaa antamalla medialle nopeita, helppoja ja viihdyttäviä näkökulmia omasta erityisalastaan. Jaaritteluun, negatiivisuuteen tai pessimismiin hän ei sorru. Puheissaan hän käyttää päälauseita ja välttää moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuutta. Tutkija on myös nuori, hoikka ja hyvännäköinen. Hän on kuitenkin sopivasti persoonallinen, jotta hänet voi brändätä juuri tietyn yliopiston tutkijaksi. Ehkäpä hänellä on hauska aksentti, muheva (mutta siisti!) parta tai tunnistettavan väristä huulipunaa.

Luonnollisesti tutkijan tutkimusaihe on taloudellisesti hyödynnettävissä. Jos tutkimusaihetta ei voi suoraan tuotteistaa, se on kuitenkin suuren yleisön näkökulmasta helposti lähestyttävä eli medialle myytävissä ja popularisoitavissa. Ikuiset teemat, kuten Rakkaus, ovat erityisen sopivia tutkimusaiheita. Tylsiä ja vaikeita teemoja ja tutkimusmenetelmiä, kuten ideologiakritiikkiä ja diskurssianalyysiä, tutkija ymmärtää välttää ilman erillisiä varoituksia.

Olisin itse valmis tällaiseen yliopistopoliittiseen kokeeseen eli muovautumaan nykyiseen yliopistojärjestelmään täydellisesti sopeutuneeksi tutkijaobjektiksi, jos joku tämän ihmiskokeen rahoittaisi. Koe voisi kestää vaikkapa yhden lukukauden — koko vuotta ei pääni varmaan kestäisi. Voisin rakentaa itsestäni performatiivisen tutkija-kokonaistaideteoksen, joka toimisi kestävänä esikuvana tuleville tutkijasukupolville.

Mutta ei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Jo ihmiskokeen perusasetelman kannalta olisin aivan vääränlainen testiobjekti. Ironisesta etäisyydestä ja kyseenalaistamisesta on nimittäin jo tullut toinen luontoni.

Onneksi meillä kasvaa koko ajan uutta tutkijapolvea, josta voi valita sopivampia testiobjekteja.

Näin tylsän ja viston elokuvan. Kyseessä oli Liliana Cavanin elokuva Yöportieri vuodelta 1974. Katsoin sen porukalla Teresa de Lauretis -lukupiirin kanssa sen vuoksi, että se oli yksi niistä harvoista elokuvista, jota käsitteleviä tarkempia pohdintoja sisältyy de Lauretisin suomennoskokoelmaan Itsepäinen vietti.

En ole kirjoittanut blogiin pitkään aikaan, ja nytkin mietin, kannattaako minun oikeasti uhrata aikaa kyseisen elokuvan analysoimiseen, vaikka blogiaihelistallani on paljon kiinnostavampia ja tärkeämpiä aiheita, kuten vaikka lapsiporno, positiivinen ajattelu, yliopistolain vaikutukset ja nostalgoiva yhteenveto siitä, mitä olen kirjoittanut Jatulintarhaan niiden viiden vuoden aikana, jotka blogi on ollut olemassa.

Oikeastaan en pysty oikeuttamaan tätä kyseistä elokuvaa (jota en suosittele kenellekään) käsittelevää kirjoitusta millään muulla kuin sillä, että haluan pohtia tarkemmin elokuvan minussa herättämiä tunteita ja niiden syitä. Tuntuu kuitenkin siltä, että suuri osa näistä tunteista ei liity elokuvaan, vaan pikemminkin siihen, että Teresa de Lauretisia lukemalla olin omaksunut tietynlaisen katsomistavan kyseiselle elokuvalle.

Tosiasia on, että itse elokuva oli paikoin piinallisen tylsä. Toisin paikoin se oli epäuskottava, jopa järjetön. En sinällään ole sitä mieltä, että elokuvien (tai tarinoiden ylipäänsä) tarvitsisi olla järjellisiä tai loogisia, mutta järjettömyyden pitäisi olla linjassa tarinan kanssa. Esimerkiksi seksploitaatio-leffa Ilsa, Tigress of Siberia, jossa paha mutta povekas ex-natsiupseeri kiduttaa miehiä gulagilla, on juoneltaan toki epärealistinen ja paikoin myös järjetön, mutta silti elokuva on sisäisesti koherentti — siis uskottava. Se ei pyri olemaan muuta kuin elokuva, jossa erotisoidaan häikäilemättä totalitaristista vallankäyttöä ja näytetään mahdollisimman paljon verta ja tissejä.

Yöportieri sen sijaan vaikutti vakavalta taide-elokuvalta. Tätä vaikutelmaa tietysti lisäsi se, että Teresa de Lauretis oli vaivautunut analysoimaan elokuvaa. Ehkä elokuva yritti kertoa jotain yleisinhimillistä ihmissuhteiden valtapeleistä. Luultavasti sen oli tarkoitus koskettaa, jopa järkyttää. Koskettamisen ja järkyttämisen keinoksi oli valittu — totalitaristisen vallankäytön erotisointi.

Ennen tarkempaan mäystämiseen siirtymistä referoin elokuvan juonen. Max on hotellin yöportieri, entinen natsiupseeri, joka on keskitysleirillä kiduttanut ja käyttänyt hyväkseen nuorta sosialistityttöä, Luciaa. Maxia odottaa oikeudenkäynti, ja hänen entiset natsitoverinsa yrittävät tuhota mahdollisimman paljon todisteita ennen oikeudenkäynnin alkua. Mutta hui, Lucia, ilmielävä rikosten todistaja, ilmestyykin sattumalta hotelliin. Pelostaan huolimatta (tai sen vuoksi) Lucia tuntee vetoa kiduttajaansa kohtaan, jättää aviomiehensä ja lukittautuu yhdessä Maxin kanssa tämän asuntoon. Maxin natsitoverit yrittävät vakuuttaa, että Luciasta pitäisi päästä eroon, ettei tämä pääse todistamaan oikeudenkäynnissä. Kun Max kieltäytyy, natsitoverit piirittävät parin asuntoon yrittäen näännyttää heidät nälkään. Lopulta Max ja Lucia lähtevät asunnosta, natsit seuraavat heitä ja ampuvat heidät sillalle. End of story.

Ilmeisesti elokuvan pitäisi kertoa siitä, kuinka Maxin ja Lucian sadomasokistisesta suhteestaan saama nautinto ylittää rajoja. Keskitysleirillä on sallittua kiduttaa ja haluta kiduttaa, mutta sodan jälkeen enää ei. Koskaan ei pitäisi haluta tulla kidutetuksi, mutta silti Lucia haluaa. Jotkut tyypit haluaa alistaa ja toiset alistua, vähänks on transgressiivista hei!

Teresa de Lauretis kirjoittaa, että Maxin ja Lucian perverssi halu ja seksuaalinen intohimo — "perverssi sosiaalista normaaliutta tavoittelevien ihmisten pintakiiltoisen moraalin mittapuulla" (s. 141) — osoittaa vääräksi käsityksen normaaliudesta ja normaalista halusta. Rohkenen olla Teresan kanssa eri mieltä. Tietyssä mielessä perversseintä elokuvan haluskenaariossa oli se, että siinä ei oikeastaan ollut mitään erityisen perverssiä tai epänormaalia, vaan Maxin ja Lucian suhde ja halutalous noudatti suoraviivaisesti heteroseksuaalista romanssia. Tietysti Lucia jättää aviomiehensä ja heittäytyy sen miehen käsivarsille, joka on alistamalla herättänyt hänen uinuvan naisellisen halunsa. "Rakastan häntä", tunnustaa Maxkin entiselle natsitoverilleen, ja siitäpä loppujen lopuksi onkin kyse: Romeosta ja Juliasta, jotka eivät voi saada toisiaan, koska maailma on sijoittanut heidät Montaguen (öh, siis natsien) ja Capuletin (öh, siis keskitysleirivankien) sukuun.

Vai tätäkö Teresa tarkoittaakin? Sitä, että Maxin ja Lucian halu on perverssiä siksi, että se noudattaa niin johdonmukaisesti heteroseksuaalista romanssia? Vai olenko vain itse lukenut liikaa queer-teoriaa?

Mutta mistä loppujen lopuksi oli kyse omassa ahdistuksen ja ärtymyksen tunteessani? Kyse on toki osittain samasta asiasta, josta de Lauretiskin kirjoittaa: "monet katsojat kieltäytyivät eläytymästä tai olivat kykenemättömiä eläytymään siihen. Sen fantasia oli joko liian uhkaava, liian intiimisti koskettava tai mahdollisesti jopa liian etäännytetty" (s. 141). De Lauretis muistuttaa, että kaikki elokuvien fantasiaskenaariot eivät ole jokaisen katsojan ulottuvilla, eikä jokainen elokuva voi "vetää puoleensa katsojan katsomishalua" eli saada katsojaa näkemään itseään elokuvan fantasiaskenaariossa.

Selvästikin olin kykenemätön eläytymään elokuvaan, eikä se myöskään vetänyt puoleensa katsomishaluani. Jos olisin katsonut elokuvaa yksin tai kepeämmissä tunnelmissa, olisin luultavasti pikakelaillut, tehnyt jotain muuta, jutustellut, napostellut. Olisin elokuvan aikana ehtinyt mainiosti korjata muutaman vaatteen tai kutoa jotakin, sillä siinä oli paljon katsomishalua näivettävää tyhjäkäyntiä, jonka aikana olisi voinut keskittyä parsimiseen tai karanneiden silmukoiden poimimiseen. Olisin jopa saattanut jättää elokuvan katsomisen kokonaan kesken.

Elokuvan katsominen osana lukupiiriä, Teresa de Lauretiksen ajatuksia samalla reflektoiden, teki tilanteesta vakavan. Samalla leffaa tuli katsottua ikäänkuin se olisi vakavan katsomisen arvoinen. Leffan kohtauksessa, jossa Max ja Lucia näkevät nälkää piiritetyssä asunnossa, heidän jaloissaan pyörii kissa. Mietin, että "eikö ne tajua nyt syödä tota kissaa", ja leffan jälkeen yksi lukupiirimme jäsenistä kertoi ajatelleensa samaa. Ajatus on moninkertaisesti huvittava. Ensinnäkin yhteinen ajatuksemme kertoo siitä, kuinka katseemme kiinnittyi johonkin epäolennaiseen sen sijaan, että olisimme katsoneet sitä, minkä piti olla keskiössä. Voi kysyä, siirsimmekö katseemme keskiöstä, koska siinä oli jotain, jonka halusimme torjua — vai koska keskiössä ei oikeastaan ollut mitään, mitä katsoa? Toisekseen kissan läsnäolo tekee asuntoonlukkiutumisskenaarioon särön. Mistä kissa sai ruokaa, jos ihmiset nääntyvät nälkään? Menikö se ikkunan kautta metsästämään rottia? Jos meni, toiko se niitä isännälleen? Jos toi, söivätkö päähenkilöt ne? Ja jos kissa oli sisällä, eikö päähenkilöille edes kymmenentenä ruoattomana päivänä tullut mieleen syödä kissaa? Kolmannekseen: siellä me vain istuimme katsomassa sitä elokuvaa hiljaa ja vakavina kommentoimatta elokuvaa ääneen. Voi meitä ja meidän keskinäistä kilttiä tyttöyttämme.

Sinänsä kokemukseni noudattelee sitä, mitä de Lauretis kirjoittaa niistä katsojista, jotka torjuivat kyseisen elokuvan fantasian. Lauretiksen mukaan elokuvan fantasiaan samastumista voivat rajoittaa muut subjektiiviset, sosiaaliset, tietoiset ja tiedostamattomat representaatiot ja identiteettikonstruktiot, jotka sitten voivat ylimäärittää katsomistapaa. Näin kyllä totta totisesti kävi: de Lauretiksen lukeminen ylimääritti Yöportierin katsomistapaani. Indiana Jonesin monokkelisilmäiset pahisnatsit, univormufetisistiset larppaajakaverini, Tom of Finlandin iloiset SS-miehet, Anne Frank ja O:n tarina olivat varmaan taustalla myös, mutta eniten katsomistapaani kuitenkin määritti Teresa de Lauretis.

Vastausta vaille kuitenkin jää se, mihin elokuvassa oikein olisi pitänyt pystyä eläytymään. Mihin fantasiaskenaarioon siinä itsensä oikein olisi voinut sijoittaa? Hahmot olivat liian karikatyyrimäisiä ja tyhjiä ollakseen samastuttavia. Pystyn keksimään kaikenlaisia fantasioita, joita voisi kehitellä "keskitysleirivanki kohtaa kiduttajansa" -juonen ympärille. Ilmeisin fantasia itselleni on kostofantasia, jonka voi kaikin mokomin erotisoida. Myös fantasia siitä, että keskitysleirin "todelliset" kidutusskenaariot näytellään uudelleen samoilla rooleilla sodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja uudessa ympäristössä on kiinnostava. Tätä fantasiaa Yöportieri ilmeisesti tavoittelee. Kiinnostava fantasia olisi sekin, että kaiken palattua tavalliseksi ja arkiseksi sodan jälkeen ihmiset fantisoivat salaa ja tukahdutetusti väkivallasta ja järjettömyydestä nauttien halunsa salaamisesta. Puhumattakaan siitä fantasiasta, että sodan kauhujen keskellä seksuaalisuus virtaa Vapaasti, Väkevänä, Todellisena ja Luonnollisena jättäen jälkensä sodan kokeneisiin ruumiisiin ja sieluihin.

Kyse ei siis ole siitä, etten voisi/haluaisi eläytyä valtafantasiaskenaarioihin sinänsä, vaan siitä, että en pysty samastumaan Yöportierin hahmoihin. Valtadynamiikka on ylipäänsä olennainen osa ihmisten sosiaalis-seksuaalista olemusta, eikä minusta vallasta vapaata seksuaalisuutta ole muualla kuin feminististen kukkaistyttöjen fantasioissa (sic). Pystyn toki samastumaan fantasiaan hoikan lyhyttukkaisen tytön alistamisesta, mutta en pysty samastumaan fantasiaan nimenomaan Lucian hahmon alistamisesta.

Elokuvan fantasiaskenaariota asuttavat sen hahmot. Skenaarioita ei voi irroittaa heistä. Hahmoihin on samastuttava, jotta elokuvan fantasia toimisi. Tai sitten on irroittauduttava samastumisesta ja jättäydyttävä katsojaksi, tirkistelijäksi, mikä on ihan mahdollinen fantisoinnin positio. Yöportieri ei kuitenkaan tarjonnut kovinkaan paljoa tirkisteltävää — enkä tarkoita tirkisteltävyydellä paljasta pintaa, vaan sitä, että itse katsomisen akti tuottaa mielihyvää. Luciaa esittävä Charlotte Rampling koppalakissa ja henkseleissä on minusta toki varsin haluttavan näköinen, sillä maskuliinisuuden merkeillä pelailevat femmet koskettavat omia fantasioitani. Haluttavuus on kuitenkin kiinni visuaalisissa merkeissä, ei hahmossa itsessään ja sen toiminnassa.

Mikä sitten on lopputulema? Yksinkertaistettuna: jos haluat natsi-fetisistisiä SM-fantasioita, katso mieluummin Ilsa, She-Wolf of SS tai tsekkaa Tom of Finlandin kuvat. Jos haluat psykologisen elokuvan sodan arvista, katso Pakulan Sofien valinta. Jos haluat elegantin elokuvan naisen masokismista, katso Bunuelin Päiväperho. Jos haluat kuolata Charlotte Ramplingia tai Dirk Bogardea, valitse joku muu elokuva, tai käy katsomassa Youtubesta ainoa näkemisen arvoinen pätkä elokuvasta. Loppu on puuduttavaa kuraa.

Päivitin kotisivuni. Tämä oli ensimmäinen suurempi päivitys sitten sen, kun tein uudet kotisivut keväällä 2003, lähes seitsemän vuotta sitten. Kuvaan päivitysurakan yksityiskohtia Päivitys-sivulla, joten ei siitä sen enempää. Oli miten oli, pukasin sivuilleni mm. lisurini kiinnostuneiden luettavaksi. Samalla muutin blogin navipalkkia vastaamaan kotisivujen navipalkkia. Sivujen väritystä muutin hitusen pinkimmäksi, mutta blogin värit jätin silleen, ihan muuten vain.

Tarkoitukseni olisi jatkossa päivittää sivuja vähän useammin kuin niitä on aiemmin tullut päivitettyä. Oikeastaan vuoden 2005 jälkeen olen päivittänyt sivuja vain satunnaisesti - esimerkiksi vuosina 2007 ja 2009 en päivittänyt sivuja kertaakaan. Okei, vuosi 2007 oli aika levoton kaiken kaikkiaan, ja viime vuonna sivut olivat jo ehtineet sellaisen stagnaation tilaan, että päivittäminen ei edes huvittanut.

Joku voisi sanoa, että "kotisivu" on niin ysäriä, että se ei ole vielä edes retrolla tavalla trendikästä. Tavallaan se pitääkin paikkansa. Varmaan nykyisin henkilökohtaisia kotisivuja on lähinnä poliitikoilla, julkkiksilla ja meillä, jotka ovat pykänneet kotisivut silloin 90-luvulla eivätkä ole malttaneet luopua niistä. Muut nettipresenceä haluavat ihmiset perustanevat blogin nykyään, se on kotisivujen tekoa paljon helpompaa.

Mulla on ollut kotisivut vuodesta 1996. Noilla ensimmäisillä kotisivuilla kerroin: "Silmäni ovat siniset, ja niiden vahvistukseksi olen saanut silmälasit 5.2.’96. Varsin myöhäisellä iällä siis. Yritän vieläkin hieroa silmiäni linssien läpi." Nähtävästi silmälasien saamisesta oli niin vähän aikaa, että asia kannatti erikseen mainita. Nykyisin tökin nenänvartta silloinkin, kun lasit eivät ole päässä.

On jollain lailla hupaisaa katsoa niitä ihan ekoja sivuja. Sivujen sisältö koostuu lähinnä linkkilistoista, joita muistan metsästäneeni pitkät tunnit eri selaimien ja webringien kautta. Paitsi että eiväthän ne olleet "selaimia", vaan "WWW-asiakasohjelmia": "Eri WWW-asiakasohjelmistot näyttävät HTML-tekstit eri tavalla, joten laajempaan käyttöön tarkoitetut tekstit kannattaa testata useilla eri asiakasohjelmilla, ainakin Mosaicilla ja Lynxillä", muistuttaa Jukka Packalenin html-opas, jonka löysin samasta hakemistosta vanhimpien sivujeni kanssa. Webringeilläkään ei nykyisin ole keskivertokäyttäjän kannalta merkitystä.

Oppaassa myös muistutetaan: "Koska useilla käyttäjillä on hidas linja käytössään, kannattaa liiallista kuvien käyttöä välttää. Isoja kuvia ei koskaan kannata laittaa automaattisesti siirrettävinä (in-line image) Web-sivuille. Parempi tapa on tehdä linkki, josta käyttäjä pääsee katselemaan kuvaa niin halutessaan. Webissä yksi sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa, joiden hakemiseen menee ikuisuus…" Niinpä ohjeen sisäistäneenä minullakin oli sivuillani vain muutama kuva.

Oppaassa myös kerrotaan joistain aivan uusista mahdollisuuksista: "Netscape-laajennuksista löytyy myös muutama kokonaan uusi koodi: <FONT> </FONT> - määrittelee merkin koon, kokoa voi myös kasvattaa (esim. +7) tai pienentää (esim. -2) suhteessa oletuskokoon". Lopuksi kuitenkin varoitetaan: "Laajennuksia kannattaa kuitenkin käyttää teksteissä harkiten, sillä ainut ohjelmisto, joka kykenee tulkitsemaan niitä, on Netscapen oma Web-klientti (joka tosin on hyvin laajalle levinnyt). Lisäksi useat laajennukset houkuttelevat tekemään silmää turhaan ärsyttäviä "jippoja" HTML-teksteihin (esim. tekstin vilkkuminen tai erikokoiset merkit)."

Ensimmäisiä sivujani ei enää löydy muualta kuin omalta koneeltani. Sen sijaan kotisivut versionumerolla 2.0. löytyvät sirpaleina Oulun yliopiston opiskelijaserveriltä, pajusta. En ole ihan varma, koska olen luonut sivut, sillä en alkujaan listannut päivityksiä. Päivityksiä aloin listata 18.3.1999, joten sivut on tehty ehkä loppusyksystä 1998 tai alkukeväästä 1999. Noita sivuja tehdessäni olin kunnianhimoisempi ja sivujen tekeminen perustui jonkinlaiselle vastuulle Internetiä kohtaan. Yksitoista vuotta sitten ei ollut niin sanottua, että netistä löytää tietoa tarvitessaan, joten koin, että jos minulla on tietoa jostakin ja taito tehdä kotisivut, niin silloin on tärkeää jakaa tietonsa. Proseminaarityöni suomalaisesta muinaispuvusta on käsittääkseni oikeastikin ollut joskus hyödyksi jollekin. (Tutkielma löytyy myös nykyisiltä sivuilta, ja kuvatkin olen jo uskaltanut laittaa näkyviin.) Ylipäätään kakkoskotisivuni oli vahvasti keskiaikapainotteinen.

Sivujen rakenne oli jossain määrin samanlainen kuin nykyistenkin sivujen rakenne, mistä kertoo niiden sisällysluettelokin. Myös idea omalla käsialalla kirjoitetuista otsikkoteksteistä on sama, ja violettiin vivahtava väritys - joka toki oli hillittyä, väreillä leikkiminen html-dokumentissa kun oli amatöörien hommaa.

Kotisivujeni kolmas versio sen sijaan panostaa himpun verran enemmän visuaalisuuteen. Saatoin sallia tämän itselleni ja sivuilleni opeteltuani css:ää. Html kun on sisällön rakenteen kuvauskieli, eikä sillä määritellä sivujen ulkonäköä! Sitä varten on style sheetit. Nämä nyt päivitetyt kotisivut ovat versio 3.2. Olen varsin tyytyväinen sivujeni perustaan, enkä usko, että minulla on erityistä tarvetta sitä muuttaa lähivuosina.

Mutta miksi sitten pitää edes kotisivuja? Muuten kuin siksi, että on pitänyt kotisivuja jo 14 vuotta ja pitää niitä vain tavan vuoksi?

Samasta syystä kuin yksitoista vuotta sittenkin. Jos minulla on tietoa jostakin ja taito tehdä kotisivut, niin silloin on tärkeä jakaa tietonsa. Teen akateemista tutkimusta, jonka ainakin pitäisi perustua vapaaseen tiedon jakamiseen (kustannusyhtiöt voivat olla toista mieltä), ja koen velvollisuudekseni pistää jakoon sen tiedon, jonka olen kerännyt. Oikeasti. Ei vain siksi, että laittamalla artikkelinsa nettiin kasvattaa impact factoriaan ja houkuttelee viittauksia. Minusta erityisesti tutkijoiden pitäisi laittaa tekstinsä nettiin, mutta mieluiten tietysti kaikki mahdollinen pitäisi olla vapaasti tarjolla netissä.

Niinpä minulla on "kotisivut", joka on kirjasto ja portfolio. Jatkan niiden päivittämistä eli tekstieni ja kuvieni laittamista saataville. Toivottavasti niistä on jollekin hyötyä.

Kahtena edellisenä vuotena olen tehnyt blogimeemisummauksen kuluneesta vuodesta (2007 ja 2008) ja ajattelin tehdä sen taas uudelleen.

Vaikuttaa siltä, että tällaisten kaavamaisten summausten arvo on enemmänkin niiden toistuuvudessa kuin muodossa: samojen kysymysten toistuminen samanlaisina vuoden välein tarjoaa mahdollisuuden ajan ja tapahtumien jäsentämiseen toisella tavalla kuin vapaamuotoisempi kuvaus siitä, mitä vuodessa on tapahtunut. Selasin kahden edellisen vuoden summaukset, ja niitä selatessa tuli oudolla tavalla rauhallinen olo. Kaikenlaiset paskat jutut asettuvat ajalliseen ja tarinalliseen jatkumoon, näyttäytyvät hetkellisinä, toisiinsa vertautuvina tiloina ahdistavan kaaoksen sijasta. Se on elämän kokonaisuuden kannalta hyväksi.

1. Mitä teit vuonna 2009 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Ajoin autoa!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En tainnut uskaltaa antaa uudenvuoden lupausta viime vuonna.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Laura synnytti Lennen, Sini Visan ja loppuvuodesta vielä Salli Sylvesterin. Kylläpä niitä pentuja sikiää.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Onneksi ei. Kaiken kohtuuden nimissä läheiset ja tutut ihmiset vois nyt pysytellä ainakin seuraavan vuosikymmenen hengissä, kiitos.

5. Missä maissa kävit?
Tammikuussa Lundissa, Ruotsissa ja samalla reissulla Köpiksessä, Tanskassa; helmikuussa Canterburyssä Briteissä; huhtikuussa Yhdysvalloissa (San Francisco - Salt Lake City - Utahin ja Arizonan kansallispuistot); ja vielä elokuussa Riikassa, Latviassa, ja samalla reissulla ehdittiin käväistä Tallinnassakin. Eli oon käynyt kuudessa eri maassa vuoden aikana, hui.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2010 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2009?
Kahtena aiempana vuotena olen kirjoittanut: "Rauhaa ja keskittymiskykyä kirjoittaa tarinoita. Yleistä seesteistä olemista." Olen onneksi saanut yleistä seesteistä olemista vuonna 2009 edellisvuosia enemmän, mutta tarinoita en ole kirjoittanut. Toivon siis intoa ja jääräpäisyyttä kirjoittaa tarinoita. Ja piirtää.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
Haluaisin sanoa, että se päivämäärä, jolloin sain inssin läpi, mutta en kyllä muista koska se oli… Onneksi se lukee ajokortissa, mutta en nyt jaksa tarkistaa.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Varmaan se ajokortti. Ihan hyvä saavutus on myös syksyn aikana valmistunut yhteisartikkeli, joka ei tosin ole vielä ilmestynyt. Ja tänä vuonna palsta tuotti ruokaa ihan mahottomasti, mutta se taitaa olla ihan säätilojen saavutusta, ei niinkään minun.

9. …ja suurin epäonnistuminen?
Eräs epätoivoinen ja jossain määrin itsetuhoinen kohtaus kesäkuun alussa.

10. Kärsitkö vammoista?
En suurista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Zafu.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Mau on jaksanut kuunnella minua ja ollut muutenkin säteilevä ja ihana. Sama pätee mjr:ään. Terhi, Iiris ja Hillevi ovat lainanneet autoa holtittomiin käsiini. Jaakko on antanut liikenneopetusta oman mielenrauhansa kustannuksella. Kiitokset kaikille. Tänä vuonna ajan jo paremmin.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Hmm… varmaan kuitenkin oma käytös on eniten ahdistanut.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Amerikkaan, alkoholiin ja elämiseen. Ja Magic the Gathering -kortteihin…

15. Mistä innostuit eniten?
Zazenista. Ja MtG:stä!

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Maria Gasolinan Hampaita kiristellen.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onneksi onnellisempi, moninkertaisesti onnellisempi, mutta siihen ei paljon tarvita, viime vuoden loppupuoli oli sen verran kauhia.

ii. Lihavampi vai laihempi?
Lihavampi. Jestas, taidan tällä hetkellä olla lihavampi kuin koskaan elläissäni.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Hmm, varmaan samassa taloudellisessa tilanteessa.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Joogannut ja kirjoittanut.

19. …entä vähemmän?
Kahtena aiempana vuonna olen kirjoittanut, että "juoneeni alkoholia ja angstailleeni". Onneksi olen angstaillut vähemmän tänä vuonna kuin aiempina, kaikesta huolimatta. Mutta alkoholia ois voinut kyllä kulua vähemmän.

20. Miten vietit joulun?
Aatonaaton ja aaton kokkasin ja söin Haukiputaalla, joulupäivänä ajoin Raaheen ja sokaisin pitkillä valoilla vastaantulijoita, tapanina olin Millan illanistujaisissa syömässä intialaista ruokaa ja lähdin sitten Becksuun Setan tapaninbileisiin.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Varmaan sen vuoden suurimman epäonnistumiseni kesäkuun alussa. Olisi ollut parempi hengittää ja kävellä pois.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
En.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Kai niitä oli kaks. En kyllä hirveesti tykkää "yhden illan jutun" käsitteestä. Siihen liittyy ajatus loppusulkeumasta, ikäänkuin voisi sulkea jonkun tapahtuman ja ihmisen "yhden illan jutun" pakettiin, josta ei luikertele lonkeroita ulos.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Villi Pohjola eli Northern Exposure ja True Blood. Molempia katsoin DVD:ltä, tv:stä en tainnut seurata kyllä mittään.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
Enpä taida.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
Mulla on vahva tunne, että taidan rakastaa Lenneä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Aika monta hyvää kirjaa on tullut luettua. Jon Kabat-Zinnin "Olet jo perillä. Tietoisen läsnäolon taito" oli aika merkityksellinen ihan vuoden alussa. Sain myös vihdoin luettua kauan kesken olleen kirjan, Clare Hemmingsin "Bisexual Spaces", joka oli tosi hyvä.

27. …entä musiikillinen löytö?
Maria Gasolina. PMMP:tä olen kuunnellut myös vuoden parina viimeisenä kuukautena. Uudenvuoden aattona kuulin ekaa kertaa Sopor Aeternusta, ja se kuulostaa siltä, että siitä voisi tykätä, jos kuuntelisi enemmän.

28. Mitä halusit ja sait?
Mielenrauhaa ja innostusta. Jonkin verran sain molempia.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Innostusta ja keskittymiskykyä kirjoittaa tutkimusta ja tarinoita.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Näin Sodankylän filmifestareilla Steve McQueenin leffan Hunger, joka kertoo IRA:n nälkälakkolaisista 80-luvulla. Se oli varmaan vaikuttavin tänä vuonna näkemäni leffa.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Olin San Franciscossa. Aloitin aamun Iyengar-joogaamalla couchsurf-emäntäni joogasalilla, iltapäivällä kävin Zen Centerissä queer-keskustelupiirissä ja illalla söin sushia Missionissa. Oli kyllä yksi parhaista synttäreistä, mitä muistan.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Tarina.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2009?
Huh, mun vaatemuoti ei kyllä muutu. Hameita, violettia, punaista, sinistä. Isoin ulkonäköön vaikuttava asia on se, että tammikuussa saksin itselleni otsatukan.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Zazen.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
En muista tavanneeni julkkiksia. Eikun Mausta ja mjr:stä. Molemmat esiintyivät eri medioissa. Niin, ja Anneli Juustisesta, joka piti näyttelijäntyön kurssin Oulun Ylioppilasteatterilla.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Yliopistolakikeskustelu.

37. Ketä kaipasit?
Heidiä. Ja Lauraa, jota toivottavasti pääsis näkemään tämän vuoden aikana enemmän.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Reija, Nanna, Heikki ja Arja eli Williintyneet Wompatit.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2009.
Pitää istua kuin sammakko. (Sano Shunryu Suzuki.)

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2009.

Kalifornian ruosteiset kukkulat
ja San Franciscon ne
Joan on maailman ihanin nainen
surullinen nainen joka laulaa vaan
Joan on maailmalta palkaksi saanut
timantit ja ruosteen ja laulaa vaan
(Ultra Bra: Kalifornian ruosteiset kukkulat)

kuinka typerä joskus oon
hänet jäälle kanssani vein
minä putosin avantoon
ja hän tallasi kynsillein
ryvetetty kyyhkynen
ratapihalla Hyvinkään
yötä värjöttelen
säily ei tunne syvinkään
kuinka kestäisin sen
(Juice Leskinen: Ryvetetty kyyhkynen)

In my time of sorrow
In my time of feeling alone
There was a time
I could ease my mind
With thoughts of just
being on my own.
(Marianne Faithfull: In My Time of Sorrow)

mun pitää hillitä mun luontoo
eikä alkaa tapella
vaikka paikat oiskin täynnä
jotain jankuttajia
mun pitää unohtaa ne tyypit
pitää ovet lukossa
mun pitää vetää verhot kiinni
joo, mun pitää siivota mun akti
pitää parantaa mun huonot tavat
(Kauko Röyhkä: Mun pitää siivota mun akti)

Now you’re telling me
You’re not nostalgic
Then give me another word for it
You who are so good with words
And at keeping things vague
Because I need some of that vagueness now
It’s all come back too clearly
Yes I loved you dearly
And if you’re offering me diamonds and rust
I’ve already paid
(Joan Baez: Diamonds and Rust)

I look at the world and I notice it’s turning
While my guitar gently weeps
With every mistake we must surely be learning
Still my guitar gently weeps
(Beatles: While My Guitar Gently Weeps)

Kirjoitin suomalaisen Nuorisotutkimuksen verkkokanavalle eli Kommenttiin kirjoitelman, jonka aiheena on yaoi, japanilainen homoromanttinen ja -eroottinen genre, ja sen vaikutus nuoriin lukijoihinsa. Minulla oli kunnia saada jopa palkkio kirjoitelmastani, mitä tapahtuu tällä uralla varsin harvoin.

Kolumnini otsikko on Millaista seksuaalisuutta yaoi opettaa?

Jostain syystä sivulle otsikoksi on päätynyt ”Millaista seksuaalisuutta voi opettaa", mikä johtunee joko webmasterin tai hänen käyttämänsä ohjelman tarpeesta ”oikolukea” tekstiä. Tekstiä on myös muokattu minun kätteni jälkeen hieman kummallisesti yhdessä kohtaa. Pistin otsikosta webmasterille viestiä, toivottavasti hän korjaa sen.

Teksti on blogikirjoituksen luonteinen, joskaan ei yhtä kärkevä. En kumminkaan kehtaa liittää tekstiä suoraan blogiin, joten linkki riittänee.

Niin ja muuten, se haastattelu, josta edellisessä merkinnässä kirjoitin, ilmestyi MeNaisissa viikolla 46, oisko ollut 12.11.

Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.

Ja aina kansa haluaa tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. "Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän." "Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän."

Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. "Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa" — tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. "Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?"

Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.

Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia, c) ihmisten itsemäärittelyä.

Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se "kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin", millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.

Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja", niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, "oletko biseksuaali", ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!

Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.

Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.

Mutta eikö "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ole sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa miesten katsellessa on "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ja tekee hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!

Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.

Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).

Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!

Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen "paljonko Suomessa on biseksuaaleja?", sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.

En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.

Olen havainnut omalaatuisen diskurssin, jota käyttäen kirjoitetaan erilaisista vapaa-ajanviettomuodoista. Diskurssin keskiössä ei tällöin ole niinkään kulloinkin kuvattavana oleva ilmiö itse, vaan se, kuinka teksti rakentaa ikäluokitteluja ja samalla vetää viivaa sen välille, mikä on aikuiselle hyväksyttävää ja mikä ei.

Diskurssille on ominaista hyväntahtoisen hämmästelevä, aikuisen positiosta tarkkaileva asenne. Tarkkailun kohteena voivat olla erilaiset hassut harrastukset, kuten Keskiaikaseura, larppaaminen, figupelit, sf-fandom ja nykyisin erityisesti kaikki, mikä vähänkään viittaa japanilaiseen populaarikulttuuriin. Samanlaisella asenteella ei kuitenkaan lähestytä esimerkiksi postimerkkeilyä, sikarikerhoja, viskinmaistajaisia, Tupperware-kutsuja tai hirvenmetsästystä. Puhumattakaan mistään urheilulajista.

Olen ollut omakohtaisesti tietoinen kyseisestä diskurssista varmaan ainakin kymmenen vuotta. Mieleen tulee useampikin toimittaja, joka on halunnut kirjoittaa Keskiaikaseuraa, larppaamista tai sf-harrastamista käsittelevän jutun. Tapahtumapaikalle on sitten saapunut herttaisesti pihalla oleva ystävällinen journalisti, joka on lopulta kirjoittanut sinänsä ihan mukavan artikkelin. Sen rivien välistä on kuitenkin ollut luettavissa tausta-ajatus, jonka mukaan kuvattu toiminta on pohjimmiltaan merkityksetöntä ja unohtuu, kunhan ihmiset kasvavat aikuisiksi.

Oiva esimerkki tämän diskurssin käytöstä löytyy viime keskiviikon Hesarista (14.10.). Juttu, jonka otsikkona on "Suomessakin osataan cossata" alkaa rivillä "On olemassa harrastuksia, joista kirjoittaessaan tuntee itsensä väistämättä tädiksi". Toimittaja tunnustaa juttunsa alussa, että halusi tehdä jutun cosplaystä, koska ei tiedä asiasta mitään. Viisitoistavuotiasta haastateltavaa siteerataan ja sitaatin jälkeen todetaan hämmästyneenä, että hui, kun on paljon vieraita käsitteitä, joita sen enempää toimittajan kuin lukijankaan ei oleteta tuntevan. Sanan "larppaus" toimittaja sentään tunnistaa — se on "roolipelausta". Niin.

On epätodennäköistä, että kukaan toimittaja aloittaisi esimerkiksi orkideankasvatusta käsittelevää juttua samalla täti-fraasilla. Tai kauhistelisi performanssitaiteiljan haastattelusitaatin jälkeen, kuinka paljon vieraita käsitteitä taiteilija käyttikään, ja kuinka hehheh, vanhaksi performanssitaiteilija saakaan toimittajan tuntemaan itsensä. Samalla sävyllä ei myöskään haastateltaisi nuorta viulunsoittajavirtuoosia.

Kyse ei nähdäkseni ole pelkästään siitä, että tietyt asiat olisivat suositumpia keskimäärin iältään nuorempien ihmisten keskuudessa. Muistan eräänkin Kalevan artikkelin, joka käsitteli figupelaamista, ja haastateltaviksi oli raahattu pari kolmetoistavuotiasta, vaikka pikku-ukkojen maalaaminen ja taisteluttaminen on vähintään yhtä suosittua kolmikymppisten keskuudessa — ellei suositumpaakin, kolmikymppisillä kun on enemmän rahaa kaadettavaksi Games Workshopin pohjattomaan kitaan.

Pikemminkin kyse on siitä, että tietyt asiat saavat legitiimisti asettua ns. tavallisen, aikuisen ihmisen yleissivistyksen ulkopuolelle. Oikeastaan tietämättömyys niistä on oman aikuisuuden sinetti: "OMG mä oon NIIIIN aikunen ja kypsä ja nuorisosta vieroittunut, etten tiiä mitä on cossaus!!1!" Tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä tulee yläpuolelle asettumisen keino. (1) On itsestäänselvää, että tätä diskurssia käyttävä toimittaja ei lopeta juttuaan kertomalla, kuinka hän lopulta lisätietoja saatuaan innostui kohteestaan niin paljon, että liittyi itse harrastajien iloiseen joukkoon. Kohteen on pysyttävä etäällä ja vieraana, sukupolvikynnyksen toisella puolen.

Samalla kohde itse typistyy nuoruuden merkiksi, täysin riippumatta siitä, minkä ikäisiä ihmisiä kohde kiinnostaa. Mutta jos nuoruuden merkki liitetään iältään aikuiseen ihmiseen, siitä tuleekin merkki kypsymättömyydestä ja keskeneräisyydestä. Siten tämä havaitsemani omalaatuinen diskurssi rakentaa ja vahvistaa olettamusta selvästi toistaan eroavista ikäryhmistä ja elämänvaiheista, jotka seuraavat lineaarisesti toisiaan.

Nuoruuden merkkeinä toimivilla kohteilla ei myöskään ole itseisarvoa. Viulunsoitolla, orkideankasvatuksella ja urheilulla on oma itseisarvonsa, mutta cossaus on arvokasta siksi, että se opettaa nuorille kädentaitoja, keskiaikaseura puolestaan saa kiinnostumaan historiasta, larppaus kehittää sosiaalisia taitoja, figupelit parantavat päättelykykyä. Ne ovat jotakin, jotka valmistavat aikuisuuteen. Niillä on välinearvo kypsymisen tiellä, ja kun on saatu tarpeeksi ekspoja, jotta päästään tarpeeksi korkealle aikuisuus-levelille, niin ne voi jättää taakseen.

Luultavasti suurinta osaa larppaajista, figupelaajista, cossaajista tai keskiaikaseuralaisista ei paljon kiinnosta, millaisilla ikämarkkereilla heidän kiinnostuksenkohteensa leimataan. Mutta tiedän kyllä yhden sellaisen miespuolisen figupelaajan, jonka täytyy valehdella vaimolleen menevänsä baariin silloin kun lähtee pelaamaan pikku-ukoilla kavereidensa kanssa.

***

1. Sinänsä tietämättömyys yläpuolelle ja ulkopuolelle asettumisen keinona on muuallakin käytössä. Tietämättömyys Big Brother -talon tapahtumista tai Seiska-lehden sisällöstä voi olla keino korostaa omaa sivistyneisyyttä. Itse olen tietämätön molemmista lähinnä siksi, että BB vaikuttaa tylsältä ja Seiskan taitto aiheuttaa päänsärkyä. (BB:tä ois varmaan hyvä seurata väikkärinaihe mielessään, mutta ei sitä aina jaksa.) Tietämättömyys siitä, miten tietokone tai auton moottori toimii on puolestaan monelle naiselle keino rakentaa sukupuolieroa. Kai sit on niin, että ihmiset saa jotain erityistä nautintoa siitä eron tekemisestä tietämättömyyden avulla.