Jatulintarha

Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.

Ja aina kansa haluaa tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja".

Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. "Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän." "Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän."

Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. "Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa" — tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. "Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?"

Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.

Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia, c) ihmisten itsemäärittelyä.

Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se "kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin", millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.

Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, "paljonko Suomessa on biseksuaaleja", niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?

Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, "oletko biseksuaali", ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!

Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.

Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.

Mutta eikö "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ole sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa miesten katsellessa on "miellyttävä seksuaalinen kokemus" ja tekee hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!

Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.

Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).

Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!

Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen "paljonko Suomessa on biseksuaaleja?", sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.

En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.

Olen havainnut omalaatuisen diskurssin, jota käyttäen kirjoitetaan erilaisista vapaa-ajanviettomuodoista. Diskurssin keskiössä ei tällöin ole niinkään kulloinkin kuvattavana oleva ilmiö itse, vaan se, kuinka teksti rakentaa ikäluokitteluja ja samalla vetää viivaa sen välille, mikä on aikuiselle hyväksyttävää ja mikä ei.

Diskurssille on ominaista hyväntahtoisen hämmästelevä, aikuisen positiosta tarkkaileva asenne. Tarkkailun kohteena voivat olla erilaiset hassut harrastukset, kuten Keskiaikaseura, larppaaminen, figupelit, sf-fandom ja nykyisin erityisesti kaikki, mikä vähänkään viittaa japanilaiseen populaarikulttuuriin. Samanlaisella asenteella ei kuitenkaan lähestytä esimerkiksi postimerkkeilyä, sikarikerhoja, viskinmaistajaisia, Tupperware-kutsuja tai hirvenmetsästystä. Puhumattakaan mistään urheilulajista.

Olen ollut omakohtaisesti tietoinen kyseisestä diskurssista varmaan ainakin kymmenen vuotta. Mieleen tulee useampikin toimittaja, joka on halunnut kirjoittaa Keskiaikaseuraa, larppaamista tai sf-harrastamista käsittelevän jutun. Tapahtumapaikalle on sitten saapunut herttaisesti pihalla oleva ystävällinen journalisti, joka on lopulta kirjoittanut sinänsä ihan mukavan artikkelin. Sen rivien välistä on kuitenkin ollut luettavissa tausta-ajatus, jonka mukaan kuvattu toiminta on pohjimmiltaan merkityksetöntä ja unohtuu, kunhan ihmiset kasvavat aikuisiksi.

Oiva esimerkki tämän diskurssin käytöstä löytyy viime keskiviikon Hesarista (14.10.). Juttu, jonka otsikkona on "Suomessakin osataan cossata" alkaa rivillä "On olemassa harrastuksia, joista kirjoittaessaan tuntee itsensä väistämättä tädiksi". Toimittaja tunnustaa juttunsa alussa, että halusi tehdä jutun cosplaystä, koska ei tiedä asiasta mitään. Viisitoistavuotiasta haastateltavaa siteerataan ja sitaatin jälkeen todetaan hämmästyneenä, että hui, kun on paljon vieraita käsitteitä, joita sen enempää toimittajan kuin lukijankaan ei oleteta tuntevan. Sanan "larppaus" toimittaja sentään tunnistaa — se on "roolipelausta". Niin.

On epätodennäköistä, että kukaan toimittaja aloittaisi esimerkiksi orkideankasvatusta käsittelevää juttua samalla täti-fraasilla. Tai kauhistelisi performanssitaiteiljan haastattelusitaatin jälkeen, kuinka paljon vieraita käsitteitä taiteilija käyttikään, ja kuinka hehheh, vanhaksi performanssitaiteilija saakaan toimittajan tuntemaan itsensä. Samalla sävyllä ei myöskään haastateltaisi nuorta viulunsoittajavirtuoosia.

Kyse ei nähdäkseni ole pelkästään siitä, että tietyt asiat olisivat suositumpia keskimäärin iältään nuorempien ihmisten keskuudessa. Muistan eräänkin Kalevan artikkelin, joka käsitteli figupelaamista, ja haastateltaviksi oli raahattu pari kolmetoistavuotiasta, vaikka pikku-ukkojen maalaaminen ja taisteluttaminen on vähintään yhtä suosittua kolmikymppisten keskuudessa — ellei suositumpaakin, kolmikymppisillä kun on enemmän rahaa kaadettavaksi Games Workshopin pohjattomaan kitaan.

Pikemminkin kyse on siitä, että tietyt asiat saavat legitiimisti asettua ns. tavallisen, aikuisen ihmisen yleissivistyksen ulkopuolelle. Oikeastaan tietämättömyys niistä on oman aikuisuuden sinetti: "OMG mä oon NIIIIN aikunen ja kypsä ja nuorisosta vieroittunut, etten tiiä mitä on cossaus!!1!" Tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä tulee yläpuolelle asettumisen keino. (1) On itsestäänselvää, että tätä diskurssia käyttävä toimittaja ei lopeta juttuaan kertomalla, kuinka hän lopulta lisätietoja saatuaan innostui kohteestaan niin paljon, että liittyi itse harrastajien iloiseen joukkoon. Kohteen on pysyttävä etäällä ja vieraana, sukupolvikynnyksen toisella puolen.

Samalla kohde itse typistyy nuoruuden merkiksi, täysin riippumatta siitä, minkä ikäisiä ihmisiä kohde kiinnostaa. Mutta jos nuoruuden merkki liitetään iältään aikuiseen ihmiseen, siitä tuleekin merkki kypsymättömyydestä ja keskeneräisyydestä. Siten tämä havaitsemani omalaatuinen diskurssi rakentaa ja vahvistaa olettamusta selvästi toistaan eroavista ikäryhmistä ja elämänvaiheista, jotka seuraavat lineaarisesti toisiaan.

Nuoruuden merkkeinä toimivilla kohteilla ei myöskään ole itseisarvoa. Viulunsoitolla, orkideankasvatuksella ja urheilulla on oma itseisarvonsa, mutta cossaus on arvokasta siksi, että se opettaa nuorille kädentaitoja, keskiaikaseura puolestaan saa kiinnostumaan historiasta, larppaus kehittää sosiaalisia taitoja, figupelit parantavat päättelykykyä. Ne ovat jotakin, jotka valmistavat aikuisuuteen. Niillä on välinearvo kypsymisen tiellä, ja kun on saatu tarpeeksi ekspoja, jotta päästään tarpeeksi korkealle aikuisuus-levelille, niin ne voi jättää taakseen.

Luultavasti suurinta osaa larppaajista, figupelaajista, cossaajista tai keskiaikaseuralaisista ei paljon kiinnosta, millaisilla ikämarkkereilla heidän kiinnostuksenkohteensa leimataan. Mutta tiedän kyllä yhden sellaisen miespuolisen figupelaajan, jonka täytyy valehdella vaimolleen menevänsä baariin silloin kun lähtee pelaamaan pikku-ukoilla kavereidensa kanssa.

***

1. Sinänsä tietämättömyys yläpuolelle ja ulkopuolelle asettumisen keinona on muuallakin käytössä. Tietämättömyys Big Brother -talon tapahtumista tai Seiska-lehden sisällöstä voi olla keino korostaa omaa sivistyneisyyttä. Itse olen tietämätön molemmista lähinnä siksi, että BB vaikuttaa tylsältä ja Seiskan taitto aiheuttaa päänsärkyä. (BB:tä ois varmaan hyvä seurata väikkärinaihe mielessään, mutta ei sitä aina jaksa.) Tietämättömyys siitä, miten tietokone tai auton moottori toimii on puolestaan monelle naiselle keino rakentaa sukupuolieroa. Kai sit on niin, että ihmiset saa jotain erityistä nautintoa siitä eron tekemisestä tietämättömyyden avulla.

Olen meinannut kirjoittaa luottamuksesta jo jonkin aikaa; aikomuksen taustalla ovat tämän vuoden puolelle sijoittuvat liftaus- ja couchsurfing-kokemukseni. Mutta varsinainen sytyke oli eräässä facebook-keskustelussa kerrottu kertomus taksikuskista, joka oli todennut, että jos joku häneltä joskus huijaa kyydin hinnan, se on pieni hinta luottamuksesta ihmisiin.

Se on aika viisaasti sanottu. Luulen, että luottamalla ihmisiin pääsee elämässä paljon helpommalla. Vaikka se vaikeaa onkin. Pelkäämiseen ja epäilemiseen kuluu enemmän energiaa, ja lisäksi luottamus tuottaa mielihyvää — ihan tutkitustikin. Luottamuksen on todettu liittyvän oksitosiinin eritykseen; oksitosiinihan on yksi mielihyvähormoneista, joita erittyy myös kosketuksessa ja seksissä. Yksinkertaistaen luottamus toimii kuin suudelma. Se tuottaa yksityistä mielihyvää, mutta myös vahvistaa ihmisten välisiä suhteita.

Sodankylän filmifestareilla tapasin ihmisiä, jotka joka vuosi liftaavat läpi Suomen jostain etelästä Pyssykylään. Festareiden päätyttyä eräs rutinoitunut liftari sanoi lähtevänsä "harjoittamaan uskoa ihmiskuntaan", eli seisomaan tien viereen peukalo pystyssä. Hänen mukaansa liftaamaan lähtiessä voi ärsyttää ja harmittaa, ja liftiä monta tuntia odotellessa etenkin, mutta sitten kun sen kyydin saa, on valmis rakastamaan ihmiskuntaa ja määränpäässä ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Itsekin sitten uskaltauduin liftaamaan Sodankylästä Rovaniemelle. Sain kyydin keski-ikäiseltä pariskunnalta. Samoihin aikoihin oli paljastunut Herlinin sukuun kuuluvan naisen sieppaus, ja puhuimme siitä. Mies kysyi, onko vanhemmillani rahaa, ja että enkö pelkää että he sieppaisivat minut. Vastasin, että vanhemmiltani voisi saada lunnaiksi koiranpentuja ja polttopuita. Vitsailu sinänsä vakavalla asialla ei tuntunut millään tavalla uhkaavalta. Liftauskertomuksia kuunnellessa tuntuu, että tulen varmasti liftaamaan jatkossakin.

Olen myös testaillut luottamusta couchsurfingin avulla. Couchsurfing tarkoittaa yöpymistä ventovieraiden luona. Sohvasurffausta varten netissä on oma yhteisö, jonka jäsenet voivat tarjota majapaikkaa luonaan ja etsiä majapaikkoja muiden luota. Majoitettavat ovat sohvan tarjoajan vieraita, mistään harmaan talouden hotellibisneksestä ei ole kyse. Majoittamisesta voi tietenkin myös kieltäytyä.

Olen tämän vuoden aikana yöpynyt kaksi yötä Köpiksessä ja kahdeksan yötä San Franciscossa neljässä eri couchsurffipaikassa, ja olen sitä mieltä, että couchsurffaus on yksi parhaista matkailukeksinnöistä. Pääsin noiden ihmisten matkassa sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joihin ei muuten turistina ikinä pääsisi. Kaikki tyypit, joiden luona olen surffannut, ovat olleet mielenkiintoisia ja hauskoja; parin tyypin kohdalla olen tosi pahoillani, että he asuvat eri maassa, sillä heistä olisi varmaan tullut ystäviä.

Lisäksi minulla on käynyt yksi sohvasurffari, mukava hollantilainen kasvitieteilijäpoika kesäkurssilla. Hänen kanssaan sitten könyttiin pitkin Toppilaa etsimässä painolastikasveja. Ja löydettiinkin!

Kaikki sohvantarjoajat ovat antaneet avaimensa ja jääkaappinsa käyttööni, ja itse annoin avaimeni hollantilaiselle kasvitieteilijälle ja kehotin häntä syömään kaikkea mitä kaapista löytyy.

Aluksi ilmoitin Couchsurfing-sivustolla ottavani vastaan vain naispuolisia surffareita. Taustalla oli jonkinlainen epämääräinen ajatus vieraiden miesten aiheuttamasta vaarasta yksinäisen naisen kotona. Sitten tulin järkiini, ja totesin, että surffarin sukupuolella on vähemmän tekemistä vaaran kanssa kuin mielikuvalla sukupuolesta.

Muistan, kuinka eräänä aamuna juoksin matkalaukun kanssa katukäytävää pitkin rautatieasemalle päin, matkaa oli vielä useampi kortteli ja juna lähdössä liian pian. Vierelleni pysähtyi auto, jonka sisältä mies tarjosi kyytiä: "Näytät olevan junalle menossa, ja autolla pääsee nopeammin." Hyppäsin kyytiin, jutustelin kiireestä ja junalla matkustamisesta muutaman korttelin verran, kiitin kauniisti ja ehdin hyvin junaan.

Kaikkien mahdollisten pelottelusääntöjen mukaan vieraiden miesten autojen kyytiin ei pitäisi mennä, mutta niinpä vain menin ja olin iloinen, että joku oli tarpeeksi ystävällinen tarjotakseen kyytiä ollessani myöhässä.

Minusta vaikuttaa siltä, että keskiverto ihminen toimii siten, että mitä vieraamman ihmisen kohtaa, sitä todennäköisemmin hän haluaa antaa itsetään hyvän kuvan ja olla luottamuksen arvoinen. Täysin vieraisiin ihmisiin, joihin ei ole mitään kontaktia, voi suhtautua välinpitämättömästi, ja lähimpiään sitä oikeasti kohtelee välillä miten sattuu. Luullakseni sellaisia kusipäitä, joille toisen ihmisen vieraus tai tuntemattomuus on hyvä tekosyy käyttäytyä miten sattuu, on aika vähän. Sellaiset ihmiset, jotka häilyvät tuttuuden ja vierauden rajalla, saanevat toisiltaan parasta mahdollista kohtelua. 

Eve Kosofsky Sedgwick kuoli huhtikuun 12. Siitä saakka olen aikonut kirjoittaa muistokirjoituksen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mutta ehkä juuri nyt on sopiva aika: Sedgwickin piti tulla pääpuhujaksi Regulated Liberties -konferenssiin Turkuun, joka pidettiin viime viikolla. Sedgwick ei ollut konferenssissa juurikaan esillä; häntä ei mitenkään erityisesti muistettu sen enempää konferenssin alkusanoissa kuin lopetuksessakaan, abstraktikirjassa ei ole edes mainintaa, että konferenssin pääpuhujaksi kaavailtu henkilö otti ja kuoli.

Minä siis muistelen häntä nyt.

Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.

Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi — varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys "aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)", jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.

Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.

Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.

90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on - onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.

Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.

"I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality - do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am."
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)

Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.

"[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a

circuit small enough
that its allure was, you would
eventually

get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so

that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) —

[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether

the system was closed,
finally, or open. So
the point could only

lie in valuing
all the transformations and
transitivities

in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.

Not their closure "
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)

Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.

Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.

Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.

Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.

Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.

Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?

Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.

Olen tiennyt jo keväästä asti, että jatko-opiskelijoilta todennäköisesti evätään terveyspalvelut tänä syksynä. Merkit ovat olleet ilmassa jo hyvän aikaa. Moneen vuoteen jatko-opiskelijoilla ei ollut oikeutta hammashuoltoon, viime syksynä oikeus palautettiin, mutta maksullisena. Niin kalliina, itse asiassa, että käytyäni YTHS:llä kerran hammastarkastuksessa, hammaskiven poistossa ja hampaan paikkauksessa laskin, että olisin saanut yksityiseltä samanhintaista palvelua - tai siis, yksityiseltä olisin saanut nimenomaan palvelua hampaanhoidon lisäksi, ja ilman kuukausien jonotusta.

Keväällä puolestaan eräs YTHS:n lääkäri pohti, viitsiikö ottaa minua potilaaksi ollenkaan siltä varalta, että hoito pitkittyy - jospa minun olisi sittenkin parempi mennä muulle lääkärille, ettei hoitosuhteemme katkea, kun palvelut jatko-opiskelijoiden osalta katkeavat? (Otti se sitten, eikä kai pitkittynyt.)

Tosiasia myös on, että YTHS on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, mikä on näkynyt myös terveyspalveluiden tasossa. Erityisesti mielenterveyspuolen palvelut ovat olleet suorastaan katastrofaalisen huonot aina ajoittain.

Mutta oli se silti kuin märkä rätti naamalle, kun sähköpostilaatikkoon tuli ilmoitus asiasta ylioppilaskunnalta. Ei niinkään se tieto, kuin se sävy, jolla tieto annettiin.

Kuten ilmoituksessa todetaan: "YTHS:n toimintaa rahoittavat yliopisto-opiskelijat, Kela, yliopistokaupungit ja opetusministeriö. Opiskelijoiden rahoitusosuus perustuu siihen, että kaikki perustutkintoa suorittavat opiskelijat maksavat osana ylioppilaskunnan automaattista jäsenmaksua terveydenhoitomaksun, jonka ylioppilaskunta tilittää säätiölle. Jatkotutkinto-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista."

Kuten sanottua, jatko-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista, mutta itse olen ainakin kokenut ylioppilaskuntaan kuulumisen mielekkääksi. Olen uskollisesti maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua ja vuosittain hakenut tarran jatko-opiskelijakorttiini, joka antaa kuin antaakin kaikenlaisia etuja, vaikka sillä ei virallisesti saakaan juna- ja bussilipuista alennusta. Oulussa jatko-opiskelijakortilla saa kuitenkin teatteri- ja konserttilipuista alennuksia, samoin museoista ja joistakin liikkeistä. Yliopistoruokaloissa ympäri Suomen yliopistoyhteisön ulkopuolinen joutuu maksamaan lounaastaan 7-9 euroa, kun jatko-opiskelijakortin haltija pärjää 4-5 eurolla.

(Sivuhuomio: Helsingin Unicafeta siinä Kolmen sepän aukion lähellä voi mainostaa ihan mielellään ulkopuolisillekin, erityisesti vegaanisafkaa, mutta Oulun Unirestan ravintoloita ei voi erityisesti suositella kenellekään.)

Ylioppilaskuntaan kuulumisella on itselleni ollut kuitenkin yleisempikin merkitys. Jäsenmaksuni maksaneena olen saanut äänestää edustajistovaaleissa, ja sitten se ylioppilaskunnan hallinto on edustanut minua. Viime syksyn ja kevään yliopistolakikeskustelutilaisuuksissa ylioppilaskunnan edustajien suusta tuli vähän väliä hömelöjä puheita, ja silloin saatoin itse avata suuni ja sanoa, että "hei, teidän pitäs edustaa myös minua, jatko-opiskelijaa, älkää puhuko noin hömelöjä".

Olen kokenut, että jatko-opiskelijana ylioppilaskunnan jäsenyys on ollut eräänlainen konkreettinen merkki välitilastani. Huolimatta siitä, että olen opettanut, ottanut tenttejä vastaan ja istunut tylsissä kokouksissa, olen silti enemmän opiskelija, en henkilökunnan edustaja. Jälkimmäistä olen voinut olla vain lyhyissä pätkissä. Nyt, kun syksy alkaa, olen apurahatutkija, moninkertaisesti enemmän opiskelija kuin henkilökuntaa, vaikka minulla yliopistolla sitten oma työhuone onkin.

Ilmoitus jatkuu: "Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu ainoastaan perustutkinto-opiskelijoille. Automaatiojäsenyyden keskeinen perustelu on ylioppilaskuntien julkisten tehtävien hoito. […] Tämän vuoksi on loogista, että tehtävä rajoittuu automaatiojäsenyyden piirissä oleviin perustutkinto-opiskelijoihin. […] Koska ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu perustutkinto-opiskelijoille, tulee säätiön ja SYL:n mukaan myös YTHS:n palvelut rajata perustutkinto-opiskelijoille. Tällä perusteella YTHS:n perustehtävään eivät sisälly jatkotutkinto-opiskelijat."

On kiintoisaa, että jatko-opiskelijoiden oikeus YTHS:n palveluihin evätään "loogisuuden" perusteella. Koetanpa nyt vähän avata tätä "logiikkaa".

Meillä on siis olemassa ylioppilaskunta, jolla on tiettyjä julkisia tehtäviä, kuten terveydenhuollon järjestäminen. (Ei nyt kerrota kelle, ettei sekoiteta pakkaa, mutta äkkiseltään tulis mieleen, että jäsenistölleen.) Lisäksi ylioppilaskunnalla on muitakin ilmeisen relevantteja tehtäviä, kuten edustaa opiskelijoita yliopistohallinnossa ja osallistua yliopistolliseen päätöksentekoon.

Sitten meillä on olemassa kaksi ryhmää, perustutkinto-opiskelijat ja jatkotutkinto-opiskelijat. Näistä ensimmäiselle ryhmälle on pakollista kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Ensimmäisen vuoden opiskelija tuskin tulee ajatelleeksi, mitä muuta tällä jäsenmaksulla saa kuin kivan kalenterin ja hammastarkastuksen. Jälkimmäiselle ryhmälle ylioppilaskuntaan kuuluminen on vapaaehtoista, ja tämä ryhmä on toivoakseni ollut mukana yliopistoyhteisössä niin kauan, että heidän silmissään jäsenmaksuun sisältyy muutakin.

Jatko-opiskelijoita on nähdäkseni kahdenlaisia. On niitä, jotka opiskelevat yliopistossa, saavat tutkinnon, menevät töihin ja alkavat tehdä väikkäriä, jos se sopivalta tuntuu. Yliopisto yhteisönä ja järjestelmänä ei heitä juurikaan kiinnosta. Sitten puolestaan on niitä, jotka jäävät yliopistoyhteisön jäseniksi. Osa tästä ryhmästä pääsee laitoksille töihin ja on yliopistoyhteisön jäseniä henkilökuntastatuksensa kautta. Osa taas saa apurahapätkiä ja pätkätöitä, ja säilyttää jäsenyytensä yliopistoyhteisössä ylioppilaskunnan kautta - kuten minä.

YTHS:n tiedotteen logiikkaan näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan ylioppilaskunnan oikeita, aitoja jäseniä ovat vain automaatiojäsenet, eli ne, jotka ovat pakotettuja jäsenyyteen. Ne, jotka itse haluavat olla jäseniä, eivät oikeastaan ole jäseniä ollenkaan.

Tässä tiedotteessa itseäni ei niinkään rievo se, että en saa enää YTHS:n terveyspalveluja. Äkkiä laskeskellen olen maksanut YTHS:n terveydenhuoltomaksua jatko-opiskeluvuosieni mittaan niin paljon, että olisin tainnut päästä halvemmalla, jos olisin mennyt suoraan yksityiselle niinä harvoina kertoina, kun olen terveyspalveluja tarvinnut.

Eiku oho! Mähän olen mennyt melkein aina suoraan yksityiselle! YTHS:n gynellä oon käyny vaan kerran, ja sen jälkeen menny aina yksityiselle kun se YTHS:n gyne oli niin helvetin epäasiallinen ja tyly; ihotautilääkärille olisin menny YTHS:n kautta, mutta sinne oli puolen vuoden jono… Ja hammaslääkäri, tosiaan.

Se, mikä tiedotteessa riepoo, on se alla vaaniva ajatus, jonka mukaan jatko-opiskelijalla ei ole mitään asiaa ylioppilaskuntaan. Ja arvelen, että ylioppilaskunnan hallituksessa ja edustajistossa ei edes jatko-opiskelijan etuja ajatella. Tietysti: miksi ajateltaisiinkaan, tietääkseni edustajistoon ei kuulu yhtään jatko-opiskelijaa.

Niinpä lopputulemana on se, että jatko-opiskelijan etuja ei yliopistojärjestelmässä aja oikeastaan kukaan. Ylioppilaskunnan jäsenenä olen voinut olla siinä uskossa, että ylioppilaskunta niitä ajaa, ja olen luullut voivani vaatia, että niitä myös ajetaan. Mutta näköjään ylioppilaskunta on enemmänkin jatko-opiskelijoilta etuja eväämässä kuin niitä ajamassa.

Tällä hetkellä itselleni on vielä epäselvää, että haluaako ylioppilaskunta ihan oikeasti potkia jatko-opiskelijat ulos jäsenyyden piiristä YTHS-uudistuksen varjolla, vai onko jatko-opiskelijoille sitten varattu joku erillinen, alhaisempi jäsenmaksu, joka ei sisällä YTHS:n terveydenhuoltomaksua. Joinain vuosina muistaakseni on ollut mahdollista maksaa alhaisempaa jäsenmaksua, mutta esimerkiksi viime syksynä piti jatko-opiskelijan maksaa täysi jäsenmaksu terveydenhuoltomaksuineen, jos halusi liittyä ylioppilaskunnan jäseneksi.

En muuten usko, että jatko-opiskelijoiden rajaaminen pois YTHS:n palveluiden piiristä tuottaa kovin suuria säästöjä. Ne jatko-opiskelijat, joilla on mahdollisuus nauttia hyvän työpaikan tarjoamasta työterveyspalvelusta, tai jotka herramunjee saavat niin paljon palkkaa, että voivat mennä suoraan yksityiselle, tuskin käyttäisivät YTHS:n palveluita, vaikka olisivat jäsenmaksun maksaneetkin. Niinpä tästä "uudistuksesta" kärsivät eniten ne jatko-opiskelijat, jotka rahoittavat väikkäriään apurahalla. Luullakseni YTHS:n talous ei kaatuisi siihen, että tälle jatko-opiskelijajoukolle tarjottaisiin terveyspalveluja.

Tiedote kuitenkin päättyy armollisesti: "Kotikuntaoikeuden omaavat jatkotutkinto-opiskelijat voivat edelleen käyttää kunnallista perusterveydenhuoltoa." Johan se nyt olisikin melekoista, että jatko-opiskelijoilta sitten samantien evättäisiin kaikki terveyspalvelut.

Vituttaa. Lähimenneisyydessä minun piti kirjoittaa lyhyt kolumni mielenkiintoisesta ja itselleni läheisestä aiheesta (siis pornosta tietenkin). Ei onnistunut. Ei irronnut. Välttelin konetta niin kauan kuin mahdollista, ja sitten kun ei kertakaikkiaan enää dediksen takia voinut olla poissa näppäimistön ääreltä, tilani vaihtelivat paniikin, tylsän tuijotuksen ja innokkaan, prokrastinoivan ja distraktoivan webinselauksen välillä.

Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.

Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.

Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.

Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitää kynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.

Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä "Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen".

Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.

Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa - tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.

Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.

Muutama päivä on ehtinyt kulua sitten Blogsomen adminien Jatulintarhalle tekemän tempauksen. Tällä haavaa taidan jättää blogin Blogsomeen, kiitos sen, että adminit kaikesta huolimatta onnistuivat selittämään aluksi täysin satunnaiselta vaikuttaneen toimintansa kohtuullisen uskottavasti.

Blogini ilmeisesti joutui johonkin pornofiltteriin lokakuussa 2007 kirjoittamani tekstin takia. Tekstin otsikko oli "Give me crack and anal sex", ja se sisälsi queer-teoreettista pohdintaa ajallisuudesta. Otsikko oli sitaatti Leonard Cohenin biisistä Future. Käsittääkseni kukaan ei ollut tehnyt blogistani valitusta, vaan se oli jäänyt sensorien haravanpiikkien väliin jossain Blogsomen omassa luvattomien blogien haravoinnissa.

Admin vastasi seuraavasti: "I apologise for the error made. Just a little bit of background - we get literally 100’s of pornographic blogs set up (and 100’s that are in flagrant breach of copyright). It is not an easy task picking out valid ones from bad ones. If this is an error it is the first, following the deletion of 1000’s of pretty awful blogs."

Eli sikäli mikäli oikein ymmärsin, blogi tuhottiin yhden otsikon takia. Merkittävää oli tietenkin myös se, että kyseinen otsikko oli englanninkielinen; tämän nimenomaisen blogikirjoituksen samansisältöinen, mutta suomenkielinen otsikko tuskin jäänee mihinkään pornofiltteriin.

Adminin vastaus jatkuu: "The task is made more difficult as we don’t particularly like looking at the porno blogs in detail to investigate." Tämä kohta vastauksessa oli kaikkein hämmentävin. Siis hetkinen? Porno herättää admineissa niin vahvan vastustusreaktion, että jos vaikuttaa siltä, että blogi sisältää pornoa, sitä ei varmasti vilkaistakaan ennen deletoimista? Voin ymmärtää, että pornoblogeja varmaan perustetaan valtavasti, mutta luulisi, että sisällön nopea tarkistus ei aiheuttaisi admineille liian suuria traumoja. Vai minkä tason kamaa siellä blogsomen pornoblogeissa oikein kulkee?

Luin Blogsomen käyttöehdot läpi, ja todellakin, kyllähän siellä lukee, että "You agree to not use the Service to: (a) upload, post or otherwise transmit any content that is […] vulgar, obscene, pornographic […] (p) use the site to host adult images for sites hosted on blogsome.com or other domains". Lukee myös, että "You agree to use the Services only for lawful purposes, in compliance with all applicable laws. Illegality includes, but is not limited to […] sending a message or having content that is obscene, lewd, lascivious, filthy, or indecent with intent to annoy, abuse, threaten, or harass another person".

Vaikka sinänsä tiedän melko tarkkaan, millaiseen materiaaliin käyttöehdoissa viitataan, sananvalinnat jäivät silti ärsyttämään. Periaatteessa tuollaisella kuvailevien sanojen rimpsulla voidaan plokata mikä tahansa blogi, joka Blogsomea sattuu huvittamaan, mikä tietysti on käyttöehtojen muotoilun tarkoituskin. Mutta silti, millainen blogisisältö on esimerkiksi "filthy"?

Olen leikitellyt ajatuksella perustaa jonkinlainen kuvablogi, johon voisi keräillä satunnaisia taideluomia, ja omat taideluomani tuntien osaa niistä voisi kuvailla Blogsomen paheksumilla adjektiiveilla, tai vähintäänkin luokitella sanaparilla "adult image". Blogsomeen sellaista kuvablogia ei kuitenkaan kannata laittaa. Mutta kannattaako laittaa juuri mihinkään muuallekaan, kas siinä kysymys.

Kiinnostava on nimittäin myös se vastaus, jonka sain toiselta adminilta ennen ylläolevaa anteeksipyyntöä. Tämä toinen admin sanoi suoraan, ettei tiedä, miksi blogini on deletoitu, mutta selitti adminien tylyyttä ja lyhytsanaisuutta seuraavasti: "There might also be legal reasons why the admins can’t come out with a straight answer. The original "complaint" might have come from a private entity or from a state and the issue might still be ongoing. In todays climate of state-run paranoia for "terrorism", child pr0n and filesharing, nothing can be ruled out."

Eli admin käytännössä sanoi, että valtio - tai jokin yritys - voi hyvinkin häiriköidä Blogsomea sen perusteella, mitä jotkut satunnaiset bloginkirjoittajat kirjoittelevat. Tässä tapauksessa en edes tiedä, mikä tuo "valtio" on. Blogsome on irlantilainen palvelu, kyseinen admin oli myös irlantilainen, mutta käyttöehdot ovat täynnä viittauksia Yhdysvaltojen lakeihin.

En tiedä, millainen yksityisyyden suoja Irlannissa on, ja onko Blogsomella velvollisuus luovuttaa käyttäjätietoja esimerkiksi poliisille siinä tapauksessa, jos se rikostutkinnan takia on tarpeen. Se ei oikeastaan ole edes olennaista: olennaisempaa on se, että adminin vastaus heijastaa nykyistä ilmapiiriä, jossa asiallisina itseään pitävät palveluntarjoajat (ja netinkäyttäjät) hyppäävät säikähdyksestä pienimmästäkin viittauksesta kiellettyihin aiheisiin, kuten juurikin terrorismiin, lapsipornoon ja tiedostojen jakamiseen.

Tässä ilmapiirissä sekä erilaiset internetpalvelujen tarjoajat että niiden käyttäjät pyrkivät kilvan vakuuttamaan omaa kunniallisuuttaan. Minäkin pönkitin kunniallisuuttani admineille kirjoittamissani viesteissä mm. viittauksilla yliopistoon. Ei, en ole satunnainen rähmäinen runkku, olen YliopistoTutkija. Mutta miksen saisi olla rähmäinen runkku? Miksi blogini yliopistotutkijan blogina on jotenkin parempi ja olemassaololtaan oikeutetumpi verrattuna blogiin, joka vaikkapa sisältäisi pornoleffojen arvosteluja tai pornotarinoita?

Ehdin myös jo miettiä, että mitä jatkossa kannattaa blogiinsa kirjoittaa, jottei kirjoitelma tartu mihinkään filtteriin. Ennen kuin selvisi, että deletoinnissa oli kyse Blogsomen omasta seulonnasta, jonka uhriksi blogini oli päätynyt, selasin blogini läpi kursorisesti ja mietin, mistä asiasta joku on voinut vetää niin pahasti herneviljelmän nokkaan, että on pitänyt väsätä valitus, ja löysin montakin kohtaa, joista sopivasti konservatiivinen henkilö voisi järkyttyä valituksen verran. Jälkikäteen pännii, sillä noin yleisesti ottaen seison kaiken kirjoittamani takana. En ole blogiin kirjoittanut harkitsemattomasti, joten vaikka mielipiteeni voivat muuttua, en kadu tekstejäni.

Oli miten oli, Blogsome toteaa käyttöehdoissaan kuitenkin: "blogsome.com supports free speech on the Internet and will not suspend or cancel your account simply because it disagrees with your views expressed at your website."

Eri asia sitten, mitä nykypäivänä tarkoittaa ilmaisu "sananvapaus".

Eilen blogini katosi. Luulin, että kyse oli vain satunnaisesta viasta, serverin kaatumisesta tms. ja pistin kyselyä Blogsomelle. Sieltä tuli vastauksena: "The blog was intentionally deleted by an administrator yesterday. It seems that a complaint was received about it, but I don’t have any details of the complaint." Eli blogini oli deletoitu jonkun valituksen vuoksi.

Pistin kitkerää postia adminille, joka vastasi, että ei tiedä mitään valituksen sisällöstä, mutta aikoi pistää viestini eteenpäin sille tyypille, joka oli tehnyt päätöksen blogini deletoimisesta. Illalla blogini oli taas olemassa - ilman mitään selitystä deletoinnin syystä.

Ennen sitä ehdin kirjoittaa kiukkuisen vuodatuksen vanhaan blogiini, joka sijaitsee yliopiston serverillä ja vaihtaa blogini osoitteen osoittamaan vanhaan blogiin Blogilistalta. Nyt laitoin Blogilistan osoittamaan taas tähän, Blogsomessa olevaan blogiin.

Tässä vaiheessa on todettava seuraavaa: 1) Blogsomen adminit deletoivat blogini etukäteen varoittamatta ja ottamatta minuun yhteyttä. Luulin tosiaan, että blogin katoamisessa oli kyse teknisestä viasta, ja vasta kysymällä asiasta sain ylläolevan vastauksen.

2) Minulle ei ole kerrottu, mikä oli valituksen sisältö. Olenko rikkonut jonkun tekijänoikeuksia? Maininnut sanat "porno" ja "seksuaalisuus" liian monta kertaa? Mikä blogini sisällössä on sellaista, että se aiheuttaa valituksen - ja miksi valittaja kohdistaa valituksensa Blogsomelle, eikä suoraan minulle, tai edes Oulun yliopiston kulttuuriantropologian oppiaineelle, jonka jatko-opiskelija olen?

Epäilenpä, että kyse on siitä, että valituksen tekijä ei osaa edes lukea suomea. Luulisin, että suomen kieltä taitava henkilö olisi havainnut, että pidän julkista blogia omalla nimelläni, ja voinut lähettää valituksensa suoraan minulle Blogsomen sijasta - ellei kyse ole sitten silkasta kiusanteosta.

Blogsomen hallinnoinnissa päätöksenteko on kaikkea muuta kuin läpinäkyvää. Kirjoitin Blogsomen foorumille pitemmän viestin, jossa tiedustelin millainen on päätöksentekoprosessi, jolla päätetään deletoidaanko joku blogi vai ei. Kysyin myös millainen oli valitus, jonka pohjalta deletointipäätös tehtiin. Tätä kirjoittaessa viestiini ei ole vielä vastattu - tosin viestin lähettämisestä on vain pari tuntia.

Blogsomesta ei ole pyritty minkäänlaiseen keskusteluyhteyteen. Admineilta saamani vastaukset Blogsomen foorumilla ja sähköpostitse ovat olleet lyhyitä ja tylyjä.

Kyllä - kyse on ilmaisesta palvelusta. Laittaessani blogiani Blogsomeen olen allekirjoittanut sellaisen disclaimerin, jossa varataan Blogsomelle kaikki mahdolliset oikeudet kaikkeen mahdolliseen toimintaan, kuten nykyään kaikissa mahdollisissa käyttöehdoissa ylipäätään. Mutta siitä huolimatta, että kyse on ilmaisesta palvelusta, blogin ylläpidon pitäisi mielestäni pyrkiä edes jonkinlaiseen suhteellisuuteen ja ottaa käyttäjät huomioon. Myös käyttäjien kanssa neuvottelun luulisi kuuluvan hyviin tapoihin ja PR-käytäntöihin.

Tällä hetkellä en tiedä, mitä olen tekemässä blogini kanssa. Blogsome ei tunnu kovin turvalliselta blogialustalta. Minulla on Blogsomessa kaksi muutakin blogia eli palstaviljelyseikkailujani kuvaileva Valvatintarha ja isoäitini Amerikanpäiväkirjamerkintöjä sisältävä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Mietin vakavasti kaikkien kolmen blogin siirtämistä pois Blogsomesta, sen verran hämäräperäistä adminien toiminta on ollut.

Mutta minne? Olen ollut tyytyväinen Blogsomeen sen vuoksi, että se mahdollistaa joustavan blogin ulkoasun säätelyn css:llä. Muutenkin Blogsome tarjoaa käyttäjälle paljon enemmän mahdollisuuksia blogin muokkaamiseen kuin esim. Blogspot tai Vuodatus. Mutta jos Blogsomen ylläpidossa päätökset blogin olemassaolosta tehdään noin satunnaisesti ja bloginpitäjän kanssa neuvottelematta, blogialustan käytön jatkaminen tuntuu uhkapeliltä.

Paljolti päätökseni siitä, mitä blogieni kanssa teen, riippuu siitä, mitä ja miten Blogsomen adminit minulle vastaavat. Sillä aikaa kehotan kaikkia Blogsomea käyttäviä ihmisiä ottamaan backupit omista blogeistaan (mikä tietysti kannattaa tehdä joka tapauksessa aina välillä, blogialustasta riippumatta), ja miettimään, olisiko joku toinen blogialusta Blogsomea turvallisempi vaihtoehto.

Ehdotuksia muista mahdollisista blogialustoista otetaan vastaan.

Tulin setvineeksi matkavalokuvia, ja havaitsin kiinnostavan ilmiön: samat aiheet, kuvakulmat ja rajaukset näyttävät toistuvan ottamissani valokuvissa. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että olisin tietoisesti päättänyt matkalla kuvata tiettyjä aiheita tai ottaa kuvia ennalta suunnitellulla rajauksella. Ei esimerkiksi ole mikään yllätys, että matkakuvissani on sadoittain (tuhansittain?) kuvia hautausmailta, sillä yleensä olen reissuillani vartavasten luuhannut hautausmailla. Myöskään se, että matkakuvista löytyy makrolla otettuja kuvia kasveista ei ole kovinkaan hämmentävää, sillä olen usein ottanut kuvia kiinnostavan näköisistä kasveista myöhempää lajinmääritystä varten. Graffiteja ja seinäkirjoituksia olen kuvannut tarkoitushakuisesti.

Hämmentävää on se, että matkakuvat osoittavat, että minulla näyttää olevan katsomisen tapa, joka tuottaa tietynlaisia kuvia. Silmä tarttuu yleensä samanlaisiin aiheisiin, samanlaiset maisemat ja näkymät näyttävät kauniilta ja kuvaamisen arvoisilta. En kuitenkaan ole ollut järin tietoinen katsomiseni tavasta.

Toistuvia teemojani näyttävät olevan kuluneisuus ja tyhjyys.

Aiemmin olin jo havainnut esimerkiksi sen, että kuvaan usein sammaleen ja jäkälän peittämiä pintoja. Siitä on minulle jopa vitsailtu: "Jaa, kävit matkoilla. Kuvasitko taas hautakiviä ja sammalia?" Kyllä kuvasin, taas.

Matkakuvia selatessa tajusin, miksi jäkälä ja sammal ovat niin kiehtovia kuvauskohteita: ne kasvavat hitaasti. Jos jokin pinta on sammaleen tai jäkälän peittämä, se on ollut paikallaan pitkään, ja se on saanut olla rauhassa. Kuvaan myös ruosteita ja hilseileviä maalipintoja — joskin viehtymyksen näihin huomasin vasta käytyäni läpi satoja ottamiani kuvia. Ruoste, sammal, jäkälät ja hilseilevä maali kertovat samaa ajan kulumisen ja liikkumattomuuden tarinaa.

Oheisissa kuvissa maali hilseilee brysseliläisessä takorauta-aidassa, canterburyläisessä lyhtypylväässä, oululaisessa liikennemerkissä, islantilaisessa ovessa ja nörrköpingiläisessä seinässä. Oululaiskuva kuuluu sarjaan, joka on kouriintuntuvin esitys itselleni mieluisista teemoista. Ulkomailla kuvatessa aiheet ovat väkisinkin vaihtelevia, koska kaikki näkymät ovat uusia ja jokainen kohde kiinnostava. Mutta kun pyörii tutuissa ympäristöissä, kuvattavaksi valikoituvat pelkistetyimmin ne teemat, joita silmä pitää kauniina. En Oulussa kuvannut merimaisemia, en auringonlaskua, en vilkasta torielämää, en kiinnostavia ihmistyyppejä. Kuvasin kasveja, jäkälää ja sammalta, hilseilevää maalia, ruostetta ja tiiliseiniä.

Bryssel

Canterbury

Oulu

Reykjavik

Norrköping

Seinä- ja lattiapinnat ovat aihe, johon olen myös viehtynyt. Pidän pintojen kaksiulotteisuudesta ja litteydestä. Jos seinä on muurattu tiilistä tai kivestä, kuvaan tulee miellyttävää toisteisuutta; jos se on värjäytynyt ja rapautunut, kuvasta voi tulla myös outo ja abstrakti — siitä ei välttämättä tiedä, onko se valokuva, maalaus vai kollaasi, ja mitä se esittää, jos esittääkään mitään. Myöskään mittakaava ei selviä heti: kuva voi esittää monen neliön seinää tai postikortin aluetta. Joidenkin kuvien kohdalla voi itsekin joutua miettimään, olenko kuvannut seinää läheltä vai kaukaa. Toisista kuvista taas ei tiedä, onko kyseessä seinä vai lattia.

Ohessa kuvat betoniseinästä Canterburyssä (kuva on luultavasti yksi parhaista kuvistani ylipäänsä), temppelin puuseinästä Kiotossa, oululaisesta betonisesta siltapylväästä, Pisan katedraalin marmoriseinästä tai -lattiasta sekä natsien rikkomista hautakivistä rakennetusta muurista Varsovan juutalaisella hautausmaalla. Sivumennen sanottuna aioin ensin esitellä kaksi eri seinäsarjaa, nimittäin "toisteiset" ja "abstraktit", mutta jouduin jumiin abstraktin määrittelyn kanssa. Voiko esimerkiksi repeytyneillä mainoksilla peitettyä seinäpintaa luonnehtia "abstraktiksi"? Sitten päätin, että viisi kuvaa erilaisista seinäpinnoista riittää kyllä esimerkiksi.

Canterbury

Kioto

Oulu

Pisa

Varsova

Yksi lähes samanlaisena paikasta paikkaan toistuvista aiheistani on horisonttiin jatkuva tie, jota ympäröi kasvillisuus. Tie näyttää tunnelilta. Useimmiten rajaus on maapainotteinen: usein taivasta näkyy vain pieni läiskä. Kuva toistuu samanlaisena paikasta paikkaan. Valitsin näytettäväksi viisi kuvaa. Ensimmäinen on puistotie Roehamptonin yliopiston mailta Lontoosta, toinen on pyörätie Canterburystä, kolmas on tie Firenzestä, neljäs Malahidesta, Irlannista ja viides Varsovasta, juutalaiselta hautausmaalta.

Roehampton

Canterbury

Firenze

Malahide

Varsova

Olen viehtynyt samaan tunnelimaiseen rajaukseen ja perspektiiviin myös rakennettua ympäristöä kuvatessani. Kuvissani katse hakeutuu kaukaisuuteen metroasemilla, katedraaleissa, kauppakeskuksissa, kirjastoissa, kaduilla. Oheiset kuvat ovat Roehamptonin yliopiston asuntolasta, pachinko-pelihallista Tokiosta, Fushimi Inari -pyhäköstä Kiotosta, Norrköpingin teollisuusalueella olevasta aukileikatusta vesiputkesta ja Kioton rautatieasemalta. Japanissa otetut kuvat painottuvat tässä siksi, että ne olivat mielestäni mielenkiintoisempia ja paremmin onnistuneita kuin esim. jotkut Dublinin kauppakeskuksessa, Lundin keskiaikaisilla kaduilla ja Canterburyn katedraalissa otetut kuvat, joissa oli sama rajaus.

Asuntola

Pachinko-halli

Inari Jinja

Vanha vesiputki

Rautatieasema

Matkakuvissani on harvoin ihmisiä. Joskus yritän tietoisesti kuvata ihmisiä, mutta se tuntuu jotenkin röyhkeältä. Lupaa kysymättä kuvaaminen on minusta epäkohteliasta, ja luvan kysyminen pilaisi otettavan kuvan. Liian usein esimerkiksi matkaoppaiden kuvissa eksoottiset ulkomaiden ihmiset katsovat kameraan ärtynyt ilme silmissään. En halua omiin kuviini niitä ilmeitä.

Ihmiskuvani ovat yleensä epäonnistuneita: olen kautta linjan tyytymätön kuviini, joissa on ihmisiä. Kaupunkinäkymiäkin kuvatessa mieluiten rajaan kuvat niin, että niissä on mahdollisimman vähän ihmisiä. Parhaiten onnistuneita ihmiskuvia ovat sellaiset, joissa ihmiset tekevät jotakin keskittyneesti, eivätkä ehdi huomata, että heitä kuvataan.

Tokion Harajukussa kuvasin cosplayaajia ja gosurori-tyttöjä. Se, että ylipäätään kehtasin kuvata heitä johtui siitä, että he olivat paikalla nimenomaan poseeratakseen. Osa kuvista onnistui tosi hyvin, mutta onnistuneet kuvat eivät olleet poseerauksia, vaan velttoja asentoja ja tyhjiä ilmeitä, kännykkään puhumisia ja sormin syömisiä. Ärtyneitä ilmeitä ei ollut, sillä kameroiden läsnäolo oli itsestäänselvää. Sen sijaan metroasemalla kuvaamani kimonopukuinen mummo katsoo minua pahasti ottamastani kuvasta.

Näissä ihmiskuvissa on kaikissa sama tunnelma, keskittynyt, mutta hieman laiska. Vain yksi kuvien ihmisistä katsoo takaisin, enemmän yllätettynä kuin ärtyneenä. Muut ovat joko keskittyneitä tekemään jotain, tai sitten muuten omissa maailmoissan.

Ensimmäisessä kuvassa on Pisan tornin vartija, joka luotsaa turistiryhmät Pisan tornin huipulle monta kertaa päivässä, selvästikin kyllästyneenä turisteihin ja välinpitämättömänä tornin huipulta avautuvista maisemista. Toisessa on gosurori-tyttö Harajukusta: kuvasin samasta tytöstä poseerauskuvan, jossa hän hymyilee aurinkoisesti. Tämä kuva kännykkäänsä puhuvasta ja laukkunsa ääreen kyykistyneestä tytöstä on kiinnostavampi. Kolmannessa kuvassa on Yo!-sushiketjun sushikokki täyttämässä tarjoiluhihnalla kiertäviä lautasia lontoolaisravintolassa. Neljäs kuva esittää Asakusan Sensoji-temppelin kauppakujalla työskentelevää leipuria, joka teki paputahnamunkkeja koneella. Viides taas brysseliläistä kalakauppiasta, joka asettelee ostereita myyntipöydälleen kasattuun jäämurskaan.

Pisa

Harajuku

Lontoo

Tokio

Bryssel

Muitakin toistuvia teemoja ja rajauksia on. Kaksiulotteisia, pintamaisia kuvia olen ottanut niin kalatorilla myytävistä pienistä kaloista kuin maahan nietostuneista kirsikankukan terälehdistä; lukuisat pudonneet ja käpristyneet lehdet ovat päässeet muotokuvattaviksi; ovien saranat ja taoskoristeet ruostuvat eri tavoin eri puolilla maailmaa. Se, että sain esiteltävät, toistuvat teemat rajattua viiteen, oli pitkällisen pohdinnan tulos.

***

Voisin itseasiassa kehittää tästä blogihaasteen.

Haastan siis muutkin miettimään valokuviensa toistuvia teemoja ja esittelemään mietintänsä tulokset blogissaan. Itselläni oli siis viisi toistuvaa teemaa ja viisi kuvaa kustakin teemasta, mutta vähempikin tietysti riittää.

Haluan haastaa Sanat, Hilman päivät, Kuvia puistoista ja puutarhoista - Life in Gardens and Parks of Oulu, Jani Souranderin ja viimeisenä Camera Loves Youn, siitäkin huolimatta, että kyseisen blogin formaatti ei oikein sovi haasteeseen. Haasteeseen saavat toki tarttua muutkin, joita se kiinnostaa. Ja saa haastaa muitakin.

Kirjoittaminen on toinen kova K tässä henkilökohtaisessa bloggaussarjassa - se ensimmäinenhän oli Kuolema. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjoittamisesta sarjan ensimmäisenä blogikirjoituksena, mutta sitten kävi niin, että kuolema osoitti itsensä kirjoittamista väkevämmäksi.

Kirjoitin aiemmin, puolitoista vuotta sitten blogitekstin otsikolla Kirjoittaminen on hengittämistä. Loppukeväästä 2007 puolestaan olen kirjoittanut tekstin Olemassaolona kirjoittaminen. Otsikot kuvaavat suhdettani kirjoittamiseen. Ne eivät ole kuitenkaan ainoat blogitekstini, jotka käsittelevät kirjoittamista. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta niin monesti, että melkeinpä hävettää kirjoittaa siitä jälleen.

Kirjoittamisesta kirjoittamista jälleen puoltaa kuitenkin se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut, ja kirjoittamalla muutoksesta voin ehkä saada siitä enemmän selkoa.

Kun luen noita vanhoja kirjoittamista käsitteleviä kirjoituksiani tuntuu jotenkin oudolta. On kuin ne olisi kirjoittanut joku muu, joku jonka suhde kirjoittamiseen on valituksista huolimatta mutkattomampi kuin oma suhteeni. Ne onkin kirjoittanut joku muu kuin minä: se en ole minä, tämän hetken minä, jonka kirjoittamia ne tekstit ovat.

En ole saanut kirjoitettua oikein mitään noin kahteen vuoteen, sen enempää akateemista kuin kaunokirjallistakaan. Kirjoitin viime vuoden ajan päivittäin yksityistä päiväkirjaa, joka toimi lähinnä varaventtiilinä. Kirjoitin aika usein myös puhdasta tajunnanvirtaa viime kesään asti, kunnes tajusin, että tajunnanvirran suoltaminen aiheuttaa vain pahan olon: samat aiheet pyörivät tekstissä jatkuvasti, ratkeamattomina. Lopetin sen, se ei tuntunut tukevan kirjoittamista niinkuin sen olisi pitänyt - pikemminkin se tuntui tönivän minua pahan olon ja pakkoajatusten sykliin.

Olen kirjoittanut jonkun verran kirja-arvosteluja ja lehtijuttuja Anime- ja JapanPop-lehtiin, mutta niiden kirjoittaminen on lähinnä tekosyy, näyte siitä, että kirjoitanhan minä edes jotakin. Niidenkin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa, ei kevyttä ja miellyttävää kirjoittelua mukavasta aiheesta, niinkuin niiden kirjoittamisen pitäisi olla. Ajatusten muovaaminen sanoiksi ei tapahdu enää itsestään.

On kuin joku olisi repinyt minulta kidukset.

Bruce Holland Rogers kirjoitti kirjassaan Word Work, että kirjoittajan ei pidä sotkea laiskuudesta, viivyttelystä tai aloittamisen lykkäämisestä johtuvaa kirjoittamisvaikeutta writer’s blockiin. Mutta jos kirjoittamisvaikeus johtuu vaikka ihmissuhteiden prakaamisesta, läheisen kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai jostain muusta arkea isosti järkyttävästä asiasta, niin silloin writer’s block kertoo kirjoittajalle, että kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen.

Olen yrittänyt muistuttaa itselleni tuota Rogersin viisautta ja sanoa, että kyllä tekstiä sitten alkaa tulla, kun sille on taas tilaa. Muistutus tuntuu kuitenkin tyhjältä: ei kirjoittamiselle mistään maagisesti ilmesty tilaa. Teksti itsessään on tila. Aiemmin teksti on ollut aina se, mihin olen voinut mennä, jos elämä muuten on käynyt ahtaaksi. Nyt sitä tekstin tarjoamaa tilaa, omaa paikkaa ei ole ollut.

Koen, että kirjoittaminen, ennen kaikkea tarinoiden kirjoittaminen, luonnehtii minua, tekee minusta minut. Jos en saa kirjoitettua, minä itse muutun ohuemmaksi, vähemmän itsekseni. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoittajanidentiteettini hapertuu, kun en kirjoita, ja että minäkuvani muuttuu. Kyllähän identeetin ja minäkuvan on elämän varrella on syytäkin muuttua.

Kyse on siitä, että ilman kirjoittamista elämä, juuri minun elämänäni, on arvoton. Kirjoittamalla lunastan oikeuteni olla olemassa. Kyse on myös nautinnosta: saan kirjoittamisesta selkeämmän tyydytyksen tunteen kuin mistään muusta. Minun itseni omalle elämälleni antamani arvo on sidoksissa siihen, että kirjoittaessani koen olevani täysi ja kokonainen.

Ja nyt, kun pääni on tyhjä tarinoista, kun ideoiden hahtuvat ovat niin hajallaan, ettei niistä kehräydy yhtenäistä lankaa, olen itsekin tyhjä ja hajallani.

Tuntuu siltä, että oma käsitykseni itsestäni kirjoittajana, ja oma, kirjottamisen kautta määrittyvä arvoni ihmisenä on tullut kirjoittamisen itsensä tielle. Kun jokainen kirjoittamisen akti on oman elämän merkityksen vahvistamista ja oman minuuden rakentamista, kirjoittamisesta itsestään tulee raskasta. Aiemmin kirjoittaminen on tarjonnut turvapaikan, takkatulen, jonka ääressä lämmitellä ja imeä merkitystä kylmiin luihin. Nyttemmin kirjoittamisesta on tullut jotain, jonka pitäisi luoda ne luut tyhjästä. Se on liikaa.

Selvästikään minulla ei ole paluuta vanhaan kirjoittamisen tapaan, eikä varmaankaan vanhaan kirjoittajaidentiteettiin, jossa oma arvo mittautuu kirjoittamisen tyydyttävyyden kautta. Mutta mitä sen tilalle?

Yksi ilmeinen mahdollisuus olisi se, ettei enää kirjoittaisi: jos kerran kirjoittaminen ei luonnistu ja kirjoittajaidentiteetti hiutuu, niin miksei sitten samantien luopuisi kirjoittamisesta? Tämä mahdollisuus on kuitenkin lähinnä teoreettinen - silloinkin, kun ei käytännössä kirjoita.

Olenkin jossain takaperoisessa loopissa: minulle kirjoittaminen on eksistentialistista toimintaa, mutta kirjoittamisen asema eksistentialistisena toimintana näyttäisi estävän minua kirjoittamasta. Koska kirjoittaminen on olemassaololleni niin olennaista, en voi luopua siitä - vaikka se tarkoittaisi kirjoittamatta jättämistä.

Paljaimmillaan kuitenkin haluaisin vain kirjoittaa tarinoita. Haluaisin upota tarinoiden ideointiin, kun jokainen yksityiskohta ja tiedonmuru on arvokas mahdollisena osana tarinaa; kokea sen hetken, jolloin tarina alkaa vetää ja kirjoittaa itse itseään, jolloin hahmot heräävät henkiin ja tekevät omia odottamattomia juttujaan; tuntea kihisevää innostusta ja kaipuuta kohti kesken olevaa tarinaa.

Ja se ei onnistu.

****

Olen aiemmin ruotinut suhdettani kirjoittamiseen enemmälti ainakin seuraavissa blogiteksteissä: Enemmän ttunnetta, Taidan olla tekstiseksuaali, Hyppy kuilun yli, Cixous’n sisu ja Jatkuva virhe.

Hilma haastoi minut meemiin.

Meemi kuuluu näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Meemiin on vähän vaikea vastata, sillä en oikein tiedä miten neljäntenä oleminen määritellään. Säilytän valokuvia kahdessa eri kansiosta, joista toisessa on omia ottamiani ja kavereiden minulle toimittamia, ja toisessa on erinäisiä webistä keräämiäni kuvia. Niissä on sisäkkäisiä kansioita, joiden järjestys vaihtuu sen mukaan olenko viimeksi halunnut etsiä uusinta, viimeisimmäksi muokattua, suurinta tms. kansiota/tiedostoa. Vai tarkoitetaanko tässä aakkosjärjestyksessä neljättä? Vai neljättä vasemmalta, jos hakemistoikonit ovat rivissä? Neljänsisyys vaihtelee sen mukaan miten haluan kansioita järjestellä. Niinpä meemiin vastaaminen edellyttää kriteerien tarkentamista ilman että niitä manipuloidaan.

Kun sitten määrittelen kriteerini (aakkosjärjestyksessä), tulee kaverin ottama kuva, jota en viitsi julkaista lupaa kysymättä. Kun tarkennan kriteeriä (aakkosjärjestyksessä, mutta muiden ottamat kuvat yli skipaten) tulee ihan hauska kuva parista kaverista, mutta kuitenkin sellainen, jota ei ole reilua julkaista blogissa.

Niinpä muutan sääntöjä, ja päätän tehdä meemin pelkästään matkavalokuvien perusteella. Matkavalokuvakansiossani neljäs kansio on Islanti. Neljäs kuva tuossa kansiossa on otettu lentokoneen ikkunasta, kun lähestytään Keflavikin lentokenttää. Olin neljä päivää Islannissa tutkijakurssilla kesällä 2005, ja kadun edelleen sitä, etten viettänyt siellä paria ylimääräistä päivää. Maisema oli todella outoa. Islantiin pitää päästä uudestaan.

Neljä bloggaajaa? Haastan Yrttimaan aikakirjat, Vallankumouksen hedelmät (jossa on muuten kautta linjan kiinnostavia kuvia), Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran ja Kirjurin. Nämä siksi, että niissä on välillä kuvia. Oho. Vallankumousta lukuunottamatta ovat kaikki myös sf-tuttuja. Toivottavasti ei haittaa puffata tuttujen blogeja.

Aloitan kahdella siteerauksella. Ensin annan suunvuoron Anu Saagimille: "Rumat ihmiset ärsyttävät minua. On tietysti eri asia jos kyse on sairaudesta, mutta jos näen löysän ja ulkonäöstään välinpitämättömän ihmisen, hän ei voi olla mielestäni uskottava. Ei vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin".

Sitten Virginia Despentesille: "Kirjoitan ruman ihmisen näkökulmasta rumille […] Ja selvyyden vuoksi sanon heti kättelyssä: en pyytele anteeksi enkä valita, sillä Virginie Despentesinä oleminen on kiinnostavampaa kuin mikään muu. […] Olen aina tuntenut itseni rumaksi, hyväksyn rumuuteni varsinkin kun se on pelastanut minut surkealta elämältä, jossa olisin joutunut sietämään vierelläni laput silmillä eläviä nahjuksia. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena, haluavana pikemmin kuin haluttuna osapuolena." (King Kong -tyttö, s. 7-10.)

Molemmat alun sitaateista ovat minulle osoitettuja.

Kuulemma on sellaisia naisia, jotka eivät voi viedä roskia ilman maskaraa; minä en kuulu heihin. Juuri minä ärsytän Anu Saagimia, juuri minä olen se, joka likaisissa tuulihousuissa, meikittömänä, silmäpusseineni ja pyöräilykypärä päässä jonotan ruokakaupassa. Tätä on Anu Saagimin rumuus: välinpitämättömyyttä ulkonäöstä silloin, kun siitä välittäminen ei tunnu olennaiselta tai mielekkäältä. Ja juuri minulle Virginie Despentes kirjoittaa, mutta minun näkökulmastani, tunnistettavasta näkökulmasta.

Mielessäni kävi häpeän häivähdys lukiessani tuon Anu Saagimin mielipiteen elokuisista Ilta-Sanomista. Ikäänkuin Anu Saagim olisi todellakin osoittanut minua, ja väheksynyt olemassaoloani. Ja samantien ärsyynnyin, mutta en pelkästään Anu Saagimin mielipiteestä, vaan omasta häpeästäni. Anu Saagimin mielipide epäilemättä on yksi esimerkki ulkonäkönormeista ja niiden aktualisoitumisesta, mutta normien havaitsemisen sinänsä ei tarvitsisi herättää minussa sen enempää häpeää kuin ärtymystäkään. On lukuisia normeja, joita en noudata, vaikka havaitsen ne, ja joiden noudattamatta jättämistä en häpeä.

Häpeä kertoo rumuuden kokemuksesta, jota Despentes puolestaan syleilee: "kalpenen raivosta saadessani koko ajan tuntea nahoissani, että koska olen tyttö, josta miehet eivät ole erityisen kiinnostuneita, minun ei kuuluisi olla olemassakaan" (s.8). Tätä Anu Saagim nimenomaan vaatii: rumia ihmisiä ei saisi olla olemassa. Kaikkien tulisi "pitää huolta itsestään", käydä ostamassa Tallinnasta kivoja vaatteita ja pysyä timmissä kunnossa.

Omat rumuuden kokemukseni alkavat yläasteelta. Opin liittämään sanan itseeni seiskaluokalla. Liittämisen syy on jälkikäteen helppo määritellä: minulla oli väärät vaatteet, väärät meikit ja väärä kampaus. Ja luultavasti väärä asenne. Yritin kyllä. Kavensin mustat farkut pilleiksi ja laitoin vetskarit lahkeisiin, jotta ne saisi jalkaan, mutta se oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut ostaa kalliit stretch-farkut, mieluiten Levi’s-merkkiset. Laitoin hiukset yöksi pikkuleteille saadakseni kiharoita, mutta sekin oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut käydä kampaajalla tekemässä permanentti tai käyttää kreppirautaa. Toisin sanoen rumuuteni oli hyvinkin juuri Anu Saagimin määrittelemää rumuutta.

Yläasteen ajan tunsin itseni sietämättömän rumaksi. Rumuuden kokemusta vahvisti se, että minua sanottiin rumaksi. Olin totta totisesti yläasteen rumin tyttö. Kun ruotsin tunnilla opettaja kehotti käyttämään jotakin adjektiivia lauseessa, eräs poika kääntyi katsomaan minua ja sanoi esimerkkilauseen "Jenny är ful". Jälkikäteen tarkasteltuna rumuuden kokemuksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ulkonäköni kanssa, vaan rumuuden kokemus heijasti paikkaani yläasteen sosiaalisessa verkostossa kaikkein alimpana.

Lukiossa sain ystäviä, ja opin olemaan välittämättä rumuudestani. Omasta ulkonäöstä tuli kohtuullisen samantekevä, ja lukion ajan pukeuduin varsin neutraalisti, en muodikkaasti joskaan en erityisen persoonallisestikaan. En meikannut: ensimmäisen puuterirasian ostin juuri ennen lakkiaisia.

Käsitys itsestä rumana seurasi minua yliopistoon asti. Oikeastaan vasta pitkälti yli kaksikymppisenä sisäistin kunnolla sen ajatuksen, että olen tavallisen näköinen enkä ruma. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä on varsin tavallisen näköisiä. Hätkähdyttävän kauniita ihmisiä on todella vähän, samoin kuin hätkähdyttävän rumia. Heitä on niin harvassa, että väittäisin kauniiden ja rumien ihmisten luoneen myytit keijuista ja peikoista. Kaikki muut ovat kauniita ja rumia sen mukaan, ovatko nukkuneet tarpeeksi, peseytyneet, kammanneet tukkansa ja partansa, meikanneet, syöneet liikaa suklaata ja käyttävätkö omalle persoonalleen sopivia vaatteita. Lisäksi meidän kulttuurissamme nuoruus ja hoikkuus riittää merkitsemään kauniiksi, mikä selittää sen, miksi tavallisen talliaisen näköisistä tytöistä tulee missejä ja malleja.

Tästä oman tavallisennäköisyyden tajuamisesta huolimatta rumuuden kokemus on minussa syväänjuurtunut, minkä reaktioni Anu Saagimin ja Virginie Despentesin mielipiteisiin osoittaa. Rumuuden kokemus ei tarkoita sitä, että häpeäisin ulkonäköäni, tai että haluaisin näyttää joltain muulta kuin miltä näytän. En suhtaudu ulkonäkööni kovin vakavasti. On vaatteita ja värejä, joissa viihdyin paremmin kuin toisissa, ja pidän myös meikkaamisesta. Saan mielihyvää laittautumisesta, sillä laittautuminen on aina hiukan larppaamista, roolin ottamista. Kuten Virginie Despenteskin, olen tyytyväinen osaani haluavana pikemminkin kuin haluttuna osapuolena.

Rumuuden kokemus tarkoittaa pikemminkin sitä, että minun ei pitäisi olla olemassa, tai että saadakseni olla olemassa minun tulisi olla toisenlainen. Siren kirjoittaa blogissaan murrosiän näkymättömyyden tunteesta, joka liittyy ulkonäköön ja ruumiiseen. Rumuuden kokemus onkin nimenomaan näkymättömyyden kokemus. Siksi se on minulle ydinkokemus. Ympäröivä maailma viestittää minulle lukuisia syitä, miksi minun tulisi olla toisenlainen, ja jos olen sellainen kuin olen, minun olisi oltava näkymätön ja hävetä. Suurimman osan näistä syistä pystyn kyseenalaistamaan ja sivuuttamaan. Mutta rumuuden kokemukseen sisältyvä näkymättömyyden vaatimus on niin irrallinen, satunnainen ja kuitenkin itseä määrittävä, että siitä on lähes mahdotonta päästä irti.

Tähän loppuun laitan kasvokuvat sekä Anu Saagimista että Virginie Despentesistä. Kumpikaan heistä ei minusta ole sen enempää ruma kuin kauniskaan. Saagimin naamasta huomaa, että hän pitää ulkonäkönormeja tärkeinä, ja että hän osaa esiintyä kameralle. Despentes taas vaikuttaa kuvissa vakavalta, hiukan kiusaantuneelta. Pelkästään heidän ulkonäkönsä ei kuitenkaan perustele sitä, miksi Saagimille kauneuden kokemus on itseä määrittävä, ja miksi rumuuden kokemus määrittää Despentesiä.

Anu Saagim

Virginie Despentes

Ai niin. Anu Saagim on siis virolainen malli, julkkis ja juorulehtitoimittaja, tunnettu Suomessa lähinnä muotoilija Ristomatti Ratian vaimona. Virginie Despentes on ranskalainen feministikirjailija, joka on kirjoittanut mm. kahden tytön kostoretkestä kertovan kirjan Pane mua ja uuden feministisen manifestin King Kong -tyttö. Despentes heilastelee espanjalaisen filosofin ja queer-aktivistin Beatrix Preciadon kanssa, mutta ei ole erityisen tunnettu siitä.

Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.

Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemään väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen - eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt keväällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.

Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.

Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.

Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseään tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.

Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemään, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…

Niinpä en kaikenkaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.

Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.

Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettää aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.

Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekään. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.

Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.

Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.

Vuosi sitten tein tilinpäätöksen blogimeemin avulla. Ajattelin tehdä sen uudestaan. Noita vuoden takaisia vastauksia lukiessa tuntuu älyttömältä ajatella, että on tosiaan kulunut taas vuosi. Toisaalta jotkut viime vuoden vastaukset tuntuvat tosi kaukaisilta, ikäänkuin toisen, paljon iloisemman ja toiveikkaamman ihmisen vastauksilta. Kulunut vuosi on ollut tosi raskas, varmaan raskaampi kuin mikään vuosi koskaan ennen. En uskalla toivoa edes, että ensi vuosi olisi yhtään parempi.

1. Mitä teit vuonna 2008 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Olin alastonmallina.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En antanut viime vuonna mitään uudenvuodenlupausta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Anne synnytti Salon, Tanja Muskan, Kaisu Saraelan. Olenkohan unohtanut jonkun syntyneen pennun, tuntuu että niitä on tuttavapiirissä putkahdellut päntiönään.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Tätini Kikka ja isoisä - joista jälkimmäinen ei varsinaisesti ollut läheinen, mutta jonka kuolemalla oli konkreettisia seurauksia itselleni.

5. Missä maissa kävit?
Tammikuussa Tromssassa, Norjassa, ja juhannuksena Seskarössä, Ruotsissa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2009 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2008?
Viime vuonna toivoin seuraavaa: "Rauhaa ja keskittymiskykyä kirjoittaa tarinoita. Yleistä seesteistä olemista." En saanut sitä vuodelta 2008. Toivon siis samaa vuodelle 2009.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2008?
Äh, en mä muista mitään päivämääriä tältä vuodelta. Kikka kuoli juhannusaattona.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
En koe saavuttaneeni mitään. Riittääkö saavutukseksi se, että olen hengissä? Kai saavutus on se, että sain sen isoisän kämpän tyhjäksi.

9. …ja suurin epäonnistuminen?
Tuntuu, että vuosi on ollut pienten epäonnistumisten sarjaa. Niistä on vaikea nostaa mitään suurinta esille.

10. Kärsitkö vammoista?
Lähinnä olen kärsinyt henkisiä vammoja.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi talvitakki.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Terhi, Liisa, Jaakko, Heidi, Anne, Lee ja Elisa auttoivat minua isoisän kämpän tyhjennyksessä. Olen siitä heille äärettömän kiitollinen ja myös hämmentynyt siitä, että olen niin onnekas että minulla on väsymättömiä ystäviä ja rakkaita.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
No kaikkien ihmisten käyttäytyminen aiheutti ahdistusta. Erityisesti läheisimpien ihmisten. Omasta käyttäytymisestä puhumattakaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
En muista. Elämiseen?

15. Mistä innostuit eniten?
Pahinta kai on se, etten ole ollut kovin innostunut mistään.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Deine Lakaienin Over and Done.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Ehdottomasti surullisempi.

ii. Lihavampi vai laihempi?
Laihempi.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: "Kirjoittaneeni, lukeneeni, piirtäneeni ja juosseeni." Totean saman, ja lisään: jooganneeni ja käyneeni aikido-treeneissä.

19. …entä vähemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: "Juoneeni alkoholia, vaikka alkoholinjuontiseura on yleensä ollut aina hyvää. Angstailleeni." Totean saman. Angstailin vuonna 2008 vielä enemmän kuin 2007. En kuitenkaan usko, että voi noin vain päättää lakata angstaamasta.

20. Miten vietit joulun?
Aaton Haukiputaalla kokkailemassa ja halkoja hakkaamassa, joulupäivän Numpparilla Guitar Heroa hakkaamassa ja tapanin kokkailemalla suurisuuntaisesti ja käymällä Becksussa Setan tapanibileissä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
En pysty sanomaan. On monta hetkeä, jotka haluaisin muuttaa, mutta en tiedä millaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa, ja mikä olisi se kaikista optimaalisin hetki muutettavaksi.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
En.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
En tainnut jaksaa seurata yhtään tv-sarjaa.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En, mutta joillekin ihmisille olen ollut vihainen, ja joitakin ihmisiä kohtaan minulla on ollut voimakkaita aggressiivisia tunteita. Viha on kuitenkin mielestäni rationaalista ja pysyvää, vihaisuus ja aggressiivisuus eivät.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
Enpä kai.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luin tosi vähän. Hälyttävän vähän. Mutta ehkä Eve Kosofsky Sedgwickin A Dialogue on Love oli vaikuttavin.

27. …entä musiikillinen löytö?
Deine Lakaien. Kai. Tai Maija Vilkkumaa.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin hyvän kodin. Sain.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Viime vuonna kirjoitin: "Sovinnollista, rentoa ja luontevaa yhdessäoloa. Tyyntä luottamusta." Halusin sitä myös vuonna 2008, mutten saanut. Ainakaan tarpeeksi.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Otto or Up With the Dead People.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Pidin bileet.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Suurempi määrä seksiä.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2008?
Varmaan aika samaa kuin edellisvuonna, eli hameita, sukkahousuja, violettia, punaista, mustaa ja sinistä.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Järjissäni? Miten niin järjissäni? En pysynyt järjissäni.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
En tainnut tavata tänä vuonna ketään julkisuuden henkilöä, kai.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Demarien puheenjohtajakisa.

37. Ketä kaipasit?
Virtua.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Varmaan Tiina.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.
Ihminen on aina loppujen lopuksi yksin.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

Kuolema kulkee ylitse joen,
ajatuksissaan vihellellen
se vilkaisee hiljaiseen onkijaan,
kalat tarttuu koukkuun
(Noitalinna Huraa: Onkija)

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen
sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään
(Ultra Bra: Sokeana hetkenä)

mä olen verta mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
mä luulin että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
mä luulin että kipu häipyy
menee kadoksiin
mut se ei olekaan niin
(Maija Vilkkumaa: Se ei olekaan niin)

Misery
Complaints
Self Pity
Injustice
Chips on my shoulder
There’s no time for fun time
It’s sit and complain time
(Soft Cell: Chips on My Shoulder)

Have to look away, before it’s too late
Have to put out the fire and memories will fade
And tears will stop flowing, and tears will stop flowing
And memories will fade, and memories will fade
Over and done, over and done
Over and done, over and done
Dead and frozen my heart - over and done
My life falling apart, over and done
(Deine Lakaien: Over and Done)

I look inside myself and see my heart is black
I see my red door and it has been painted black
Maybe then I’ll fade away and not have to face the facts
Its not easy facing up when your whole world is black
(Rolling Stones: Paint It Black)

Luovutin isoisän kämpän avaimet pois vasta viime perjantaina, 12.12. Viimeiset puolitoista kuukautta isoisän asunto kasasi yhä enemmän turhautumista ja stressiä niskaan. Tyhjennys venyi ja venyi, tuli vastoinkäymisiä ja viivytyksiä. Vieläkin on pieni homma jäljellä: talon ala-aulassa on sänky, jonka Pelastusarmeija vie(nee) pois ensi viikolla. Mutta itse asuntoon en enää avaimilla pääse, onneksi.

Nyt kun urakka on ohi, olen äreä ja levoton. Oma koti on säädyttömän likainen, en ole siivonnut täällä kertaakaan koko syksynä: en ole jaksanut. Tarkoitukseni on siivota huomenna kunnolla, tampata matot, imuroida, mopata lattiat, pestä vessa. Miettiä, miltä haluan ensimmäisen jouluni kotonani näyttävän. Ainakin se tuoksuu hyasintille, niitä olen jo hankkinut.

Eniten äreyttä aiheuttaa kuitenkin tavara. Haalasin isoisän kämpästä omaan kämppääni kaikenlaista, mitä kukaan ei ole huolinut, mutta jota en hennonut heittää pois - ja myös sellaista, jota haluan käydä läpi itse, vaikka sen olisi voinut luovuttaa muille. Isoäidin villalangoista, nauhoista, kankaista, pitseistä ja liinavaatteista suurin osa ei kelvannut antiikkikauppiaalle. Ne päätyivät minulle. Raahasin kotiin pari laatikollista kirjoja, jotka vaikuttavat kiinnostavilta, mutta jotka yliopistolla luultavasti olisivat menneet paperinkeräykseen. Ja paperia, paperia, paperia: tyhjiä papereita, muistikirjoja, kirjekuoria määrättömästi - suttupaperit olen valmis heittämään pois, mutta entäpä laatikollinen vesileimalla varustettua hienoa kirjepaperia?

En ole kuitenkaan ehtinyt käymään niitä läpi. Olen vain tunkenut niitä kaapit ja kellarin täyteen. Pottujeni ja sipulieni seurassa kellarin hyllyissä on isoisän kirjeenvaihtoa, vanhoja pornolehtiä, Suomen Fysiologiseuran nimikkopaperia, vaatteiden kaavoja 60-luvulta. Enkä nyt enää tiedä, mitä missäkin on: etsin isoäidin virkkaamia pitsiliinoja tänään tehdäkseni niistä joulukoristeita sokeritärkin avulla, mutta en löytänyt.

Siitä huolimatta, että tiedän myöhemmin olevani tyytyväinen siihen, etten heittänyt kaikkea sitä tavaraa pois, juuri nyt se painaa harteitani keskeneräisenä. Samalla ärtymys kaikkea tavaraa kohtaan on kasvanut. Huomaan katselevani omistamiani esineitä tympääntyneenä: tarvitsenko tätä? Viekö tämä materianpala vain tilaa mielessäni ja kodissani? Miksi olen säästänyt Kumppani- ja Z-lehtien vuosikerrat? Luulenko lukevani niitä vielä joskus? Miksi kirjahyllyssäni on sellaisia kirjoja, joita en aio lukea uudelleen tai ollenkaan? Miksi varsinkaan kaunokirjallisuutta pitäisi ylipäätään omistaa, ellei kyse ole jostain erityisen rakkaasta teoksesta?

Miksi vaatekaapissani on lukuisia nuhjaantuneita trikoopaitoja, vaikka siivous/remellys/palstapaitoja tarvitsisi vain yhden? Miksi säilytän housuja, vaikken edes käytä niitä? Miksen heitä rikkinäisiä sukkahousuja pois?

Näin joulun alla kaupoissa on kuumeinen vilinä, joka aiheuttaa hämmennystä ja tuskastumista. Kävin lauantaina ostamassa jatkojohdon, käsisuihkun suuttimen ja kukkakepin Kodin ykkösestä. Olin etukäteen ajatellut, että voisin ostaa jotain joulutunnelmaista, lähinnä kai joululiinan, valosarjan tai jonkin joulukoristeen. Kaupassa pyöriessäni tuntui kuitenkin siltä, että kaikki uusi on kuitenkin jo valmiiksi vanhaa; en nähnyt valosarjaa keittiöni ikkunassa, vaan solmussa ja rikkinäisenä pahvilaatikon pohjalla, en joululiinaa pöydälläni vaan haalistuneena ja steariinitahraisena kaapissani.

Se, että pääsin kauppaan asti ostamaan mainitsemiani tarvikkeita, vei useamman viikon. Ulkoisen kiintolevyn ostoa olen aikonut koko syksyn, mutta ajatus siitä, että sellainen pitäisi käydä ostamassa, on tavattoman rasittava. Tarvitsisin oikeasti niitä uusia sukkahousuja, mutta se, että menisin vartavasten kauppaan niitä hankkimaan, tympäännyttää.

Tuntuu, että pitäisi ensin saada selville, mitä haluaa säilyttää, ennen kuin hankkii mitään uutta. Pitäisi käydä systemaattisesti läpi kaikki materiansa ja luopua siitä, millä ei ole merkitystä. Tehdä sillä tavoin tilaa sekä itselleen, että sille materialle, joka on arvokasta. Samanlaista systemaattisuutta pitäisi noudattaa säilyttämisen kanssa: kannattaako pakasterasioita säilyttää, jos pakastimeen ei mahdu kuin muutama? Milloin kuplamuovia ja narua oikeasti tulee tarvinneeksi? Entä sinänsä ihan nättejä peltisiä teepurkkeja? Ja hankkimisen: haluanko jotakin siksi, että se on "kiva" nyt, vai siksi, että se voisi olla kiva myöhemminkin? Tarvitsenko jotakin oikeasti itselleni, vai voisinko tarvittaessa lainata tai vuokrata sen?

Näillä pohdinnoillani en pyri asketismiin tai materiasta luopumiseen, koska materiaalisiin asioihin kuitenkin tiivistyy iso osa inhimillistä kulttuuria, ja niillä välitetään merkityksiä. Sen sijaan haluaisin nimenomaan korostaa materian merkitystä, ladata esineet ympärilläni. Esineiden pitäisi kertoa jostain muustakin kuin olemassaolostaan ja käyttötarkoituksestaan. Epämääräinen materiasohjo häivyttää kaiken materian merkityksellisyyttä.

Ongelmallista on kuitenkin se, että kaikki materia kantaa merkityksiä, ja materiaa seuloessaan saattaisi haluta säilyttää merkityksen, vaikka materiaa itseään ei. Esimerkiksi ne reikäiset verkkosukkahousut: ne hajosivat Norrköpingissä konferenssimatkalla. Olen käyttänyt niitä välillä ja käyttäessäni muistanut Norrköpingin matkan. Samanlaisia merkityksiä kerääntyy kaikkeen materiaan - jossainhan ne sukkahousut aina menevät rikki. Mutta kun laatikko on täynnä merkityksiä kantavia rikkinäisiä sukkahousuja, niiden merkitykset sohjoontuvat ja rikkinäisistä sukkahousuista tulee, no, rikkinäisiä sukkahousuja, käyttökelvottomia ja täysin merkityksettömiä.

Olennaista olisikin seuloa materian lisäksi myös ne merkitykset, jotka todella haluaa säilyttää ja joihin haluaa investoida. Ja hyväksyä se, että merkitykset ovat muuttuvampia ja katoavampia kuin materia.

"Vakuutusoikeuden ratkaisu: Työttömyysturvalautakunnan päätöstä ei muuteta. Valitus hylätään."

Syksy 2005 alkoi ennätyksellisen paskasti: minulta evättiin apurahakauden päättymisen jälkeen työttömyyskorvaus sillä perusteella, että "työllistyn omassa työssäni". Olin tehnyt väikkäriä vuoden verran apurahalla, mikä rinnastui yrittäjyyteen. Kuvasin ensijärkytystä blogissa 3.10.2005, ja ja asian etenemistä syksyllä 2005 5.10.2005 ja 25.11.2005. Tein valituksen Työttömyysturvalautakuntaan keväällä 2006 ja kerroin valituksen tekemisestä blogissa 4.3.2006. Työttömyysturvalautakunta kuitenkin hylkäsi valitukseni kesällä 2006. Valituksen hylkäämisen jälkeen valitin vielä Vakuutusoikeuteen. Kuvasin humoristisesti valitussuunnitelmiani 7.12.2006.

Nyt, kutakuinkin kahta vuotta myöhemmin, Vakuutusoikeus on siis vihdoin tehnyt päätöksensä ja hylännyt valitukseni. Vakuutusoikeus on ylin valitusaste, ja sen päätöksestä ei voi valittaa.

"Vakuutusoikeus katsoo, että pelkän Kangasvuon oman ilmoituksen perusteella ei voida todeta, että hänen työllistymisensä omassa työssään olisi 1.9.2005 todisteellisesti päättynyt tai ollut yhdenjaksoisesti keskeytyneenä neljän kuukauden ajan", todetaan päätöksessä. Eli Vakuutusoikeus on ollut työvoimatoimikunnan kanssa samaa mieltä siitä, että tutkimustyö apurahalla rinnastuu yrittäjyyteen, eli ns. omassa työssä työllistymiseen - tulkinta, jota Tatusotu-työryhmä pontevasti kritisoi.

Kolmen vuoden aikana jotain on onneksi ehtinyt muuttua: alle viikko sitten, 8.11.2008 eduskunnassa äänestettiin laista maatalousyrittäjän eläkelain muuttamisesta ja eräistä siihen liittyvistä laeista. Laissa, joka tulee voimaan 1.1.2009, todetaan, tosin konditionaalissa, että "työttömyysturvalain soveltamista selkeytettäisiin mainitsemalla laissa, ettei apurahansaaja ole laissa tarkoitettu yrittäjä." Apurahansaajien sosiaaliturvaa parannetaan ko. lailla merkittävällä tavalla, eli apurahansaajat rinnastuvat jatkossa yrittäjien sijaan maatalousyrittäjiin. Koska en tunne maatalousyrittäjien eläkelainsäädäntöä, en tiedä, miksi on näin.

Joka tapauksessa on hienoa, että laki meni läpi. Jos laki olisi ollut voimassa jo 2005, olisin todennäköisesti saanut ansiosidonnaista päivärahaa apurahakauden päätyttyä, eikä mihinkään valitusrumbaan olisi tarvinnut ryhtyä. Tai mistä minä tiedän: paikalliset työvoimatoimistothan ovat tehneet omia päätöksiään ihan miten sattuu, pyrkimättä valtakunnalliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen.

En ole varsinaisesti pettynyt Vakuutusoikeuden päätökseen. Jos valitukseni olisi hyväksytty, olisin ollut riemuissani: syksyllä 2005 jäi saamatta kolmisen tonnia päivärahoja, ja jos ne vielä olisi maksettu korkoineen, niin olishan sillä summalla käynyt hammaslääkärissä, Jenkeissä ja ravintola Matalassa. Mutta kielteinen päätös ei oikeastaan tunnu missään.

Valitusruljanssi alkoi yli kolme vuotta sitten ja raivoni, pettymykseni ja itsepäisyyteni asian suhteen ovat ehtineet jo laantua. Apurahatutkijoiden asemasta on julkisuudessa puhuttu paljon (itsekin olin aiheesta haastateltavana Vihreässä Langassa) ja kaiken puheen jälkeen ensi vuoden alusta voimaan tulee laki, joka todellakin parantaa apurahatutkijoiden asemaa.

Tietyssä mielessä se, että sain päätöksen juuri tänään, tuntuu maailman piruilulta. Olen nimittäin aiemmin saanut apurahan Pohjois-Pohjanmaan kulttuurirahastolta, mutta jättänyt sen nostamatta, monestakin syystä. Työkkärille kelvollisin syy on se, että olen ollut osapäivätöissä - olen opettanut pätkittäin koko vuoden. Sinä aikana olisi periaatteessa voinut tehdä sitä väikkäriä, mutta en vain ole jaksanut ajatella koko asiaa.

Todelliset syyt liittyvät kuitenkin itse apurahaan. Olen halunnut olla ansiopäivärahalla niin pitkään kuin mahdollista, sillä kuten on tullut todistettua, apurahakauden jälkeen työttömyyspäivärahan saamisesta ei ole takeita. Lisäksi olen tiennyt, että em. laki on valmisteilla, ja ajatellut, että nostan apurahan vasta sitten kun laki tulee voimaan.

Päätin kuitenkin, että nostan apurahan ja alan tehdä väikkäriä vuoden alusta. Lähetin apurahan maksatuspyynnön pari viikkoa sitten, ja eilen se sitten oli rätkähtänyt tilille. Maksoin Visa-laskunkin kokonaisuudessaan pois ja kaikkea. Tililläni oli hetken verran melkein yhtä paljon rahaa kuin ministeri saa kuukaudessa palkkaa. Siirsin sen käyttötililtä säästötilille, sillä kuukauden sijaan sillä on elettävä puoli vuotta. Kevyen rahaeuforian se kuitenkin aiheutti.

Vakuutusoikeuden päätös on kuitenkin palautti todellisuuteen.

27.2.2005 kirjoitin isoisän asunnosta seuraavaa: "Haluaisin käydä läpi sen roinan ja paperimäärän, seuloa sieltä esiin merkittävät jyväset, tehdä kertomuksen niistä arjen jäänteistä". 16.4.2007 puolestan totesin: "Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen."

Olen joutunut tilille sanomisistani.

Viimeiset pari kuukautta isoisän asunnon myynti ja tyhjennys ovat olleet kaiken muun olemisen taustalla. Käteni ovat ruvella ja rohtuneet, kynteni alustat mustat, niistän mustaa räkää. Jos saisin mustelmia helposti, olisin varmaan myös mustelmilla.

Materia on vyörynyt ylitseni. Ja samalla ylitseni on vyörynyt se tarina, jota minulle ei ole kerrottu, ja joka sisältyy isoisän ja isoäidin jälkeensä jättämään materiaan. Tarina on hajallaan ja sirpaleina, se muodostuu kokouspöytäkirjoista, kirjeistä, valokuvista, pikkuesineistä, sivulauseista kalenterimerkinnöissä.

Olen kannellut pahvilaatikoita paikasta toiseen, selannut papereita, köljännyt kaappeja, enemmän etsinyt kuin löytänyt. Maakunta-arkistoon on viety kaksi autolastillista paperia, jokunen autolastillinen on vielä jäljellä. Arkistoon vietäviä laatikoita täytellessäni seulani oli aluksi tiuha: katsoin joka kansiosta ja kirjekuoresta mitä ne sisältävät. Mitä useamman tunnin päivässä papereita tuli seulottua, sitä harvemmaksi seulakin kävi. Aloin siirrellä kansioita hyllyistä laatikoihin sellaisenaan luottaen siihen, että arkistoihmiset sitten katsovat mikä on olennaista ja mikä ei.

Olen ärtynyt siitä, että isoisän ja isoäidin on pitänyt säästää, säästää ja säästää kaikki se materia. Kaikki ne yliopistohallinnon kokouspöytäkirjat, muistiot ja kirjelmät - miksi isoisän on halunnut säästää ne? Miksei hän ole luottanut siihen, että yliopistoarkistossa säilytetään kaikki olennainen? Ja jos niiden papereiden joukossa todellakin oli jotain ainutlaatuista, miksei hän toimittanut niitä elinaikanaan arkistoon, vaan säilöi niitä asunnossaan parikymmentä vuotta?

Ja samalla olen ollut iloinen säästövimmasta, koska ilman sitä monet kuriositeetit olisivat tavoittamattomissa. Löysin yhdestä kaapista nipuittain amerikkalaisia shekkejä 60-luvulta. Ne ovat konkreettisia todisteita siitä ajasta, josta Isoäidin matkapäiväkirja kertoo. Löysin kaitafilmiprojektorin ja kaitafilmejä, ja ihme ja kumma: myös projektorin opaskirjan. Laitteiden opaskirjat kun ovat yleensä sellaista tavaraa, että ne ovat hävöksissä siihen mennessä kun opaskirjaa ensimmäistä kertaa oikeasti tarvitsee.

Tänään on saavutettu tietty kulminaatiopiste: antiikkikauppias, jolle äiti asunnon tavarat möi, lähti apumiehineen lastin kanssa kohti Etelä-Suomea. Asunnossa on nyt lähinnä paperitavaraa, joka minun pitäisi lajitella - osa viedään maakunta-arkistoon, osan hakee yliopiston kirjasto. Tähän asti asunto on ollut tuskastuttavan täynnä, ja järjestely hankalaa. Nyt se on ainakin tilan puolesta helpompaa.

Hankaluutta on aiheuttanut myös ristiriita vallan ja vastuun välillä: minulla on ollut vastuu asunnosta, mutta aika vähän valtaa suhteessa siihen, mitä sille ja tavaroille tapahtuu. Olen pitänyt kiinni siitä, että paperitavaran tulisi mennä arkistoon, mutta onneksi vanhoilla papereilla ei ole rahallista arvoa, joten niistä ei ole tarvinnut paljoa neuvotella. Mutta kaiken muun kanssa on toisin: olen marssittanut asunnossa kiinteistövälittäjiä ja katsojia, mutta minä en ole se, joka päätän asunnon myynnin yksityiskohdista. Jokaisen tavaran kohdalla olen joutunut arvioimaan, onko minulla oikeutta tehdä päätöksiä. Jos annan jotakin vähäarvoisena pitämääni pois, olenko astunut valtuuksieni ulkopuolelle? Ovatko käyttöön ottamani teräskattilat ja juustohöylä olennainen osa antiikkikauppiaalle myytyä kokonaispakettia?

Nyt asunnossa ei ole enää mitään, mitä joku yksittäinen ihminen haluaisi. Siellä ovat paperit ja kirjat, jotka menevät arkistoon, kirjastoon tai paperinkeräykseen. Tiedän, että asunnolla on vielä hemmetisti töitä, mutta olen levollisempi, sillä päätösvalta jäljellä olevan materian suhteen on minulla.

Asunnon tyhjentäminen on ollut ristiriitainen prosessi. Tunnistan itsessäni tarpeen kaiken arkistoimiseen ja pakonomaiseen muistiinmerkitsemiseen - tarpeen, jota myös isoisän kämpän paperimäärät kuvastavat. Löysin kaapista kansioita, joihin on huolellisesti arkistoitu eri matkoilla kerääntynyttä paperia: karttoja, pääsylippuja, etikettejä, kuitteja, postikortteja, muistilappusia, joihin tiivistyy jotakin muistettavaa matkasta. Omassa hyllyssäni on rivissä samansisältöisiä kansioita. Varastostani löytyvät opiskeluaikojeni luentomuistiinpanot pahvilaatikkoon pakattuna; asunnosta löysin isoisän luentomuistiinpanot 40-luvulta. Aina aika ajoin koen tarvetta samanlaiseen pedanttiseen tapahtumien muistiinmerkitsemiseen, jota isoäidin matkapäiväkirjat kuvastavat.

Paperimäärissä kuvastuu kuvitelma siitä, että kaiken voisi säilöä ja muistaa. Kenties myös jonkinlainen kyvyttömyys tunnistaa, mikä on olennaista säilytettävää. Ja tietysti myös vaikeus luopua ja myöntää ajan rajallisuus.

Itsekin takerrun kuvitelmaan täydellisen muistamisen mahdollisuudesta, vaikka on itsestäänselvää, että muisto ei ole dokumentti, vaan aina sidoksissa muistamisen hetkeen. Luopuminen on minullekin vaikeaa, oli kyse sitten materiasta, omista käsityksistä, tunteista tai rutiineista.

Ristiriitaista asunnon tyhjentämisessä on se, että toisaalta sen sisältämissä merkeissä ja niiden järjestyksessä tunnistan paljon itseäni, mutta samalla tunnistettu osa itsestä kyseenalaistuu. Haluanko todellakin, että minun kuoltuani jälkeenjääneet heittävät pois sen silpun, josta en ole itse osannut luopua? Vai olisiko nyt hyvä sauma opetella hyväksymään unohtamisen vääjäämättömyys ja välttämättömyys sekä opetella luopumaan sekä materiasta että tarpeesta säilyttää?

Eufemia kirjoitti omassa henkilökohtaisessa bloggaussarjassaan torjunnasta, ja päätin silloin, että sisällytän teeman myös omaan bloggaussarjaani, koska torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat leimaavan voimakkaasti suhdettani muihin ihmisiin.

Eufemia onnistui sanallistamaan oman kokemukseni niin selkeästi, että on parasta siteerata hänen kirjoitustaan tähän alkuun: "Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi."

Aiemmin olen kirjoittanut koulukiusaamisesta, ja analyyttisesti ajatellen koulukiusaamiskokemukseni - ja koulukokemukseni yleensä - ovat keskeisesti muokanneet suhtautumistani toisiin ihmisiin. Koulu kun oli oikeastaan ainoa paikka, jossa tapasin perheen ulkopuolisia ihmisiä niihin aikoihin, kun ihmisen sosiaalinen taitovaranto muodostuu.

Peruskouluaikaani leimasi järjestely, jonka poikkeuksellisuuden olen havainnut vasta vuosia myöhemmin. Tämä järjestely lienee ollut aika keskeinen syy sille, miksi suhtautumiseni muihin ihmisiin muodostui sellaiseksi kuin se on.

Isällä oli Varsinais-Suomessa purjevene, ja intohimoisena purjehtijana hän halusi purjehtia jäiden lähdöstä meren jäätymiseen, mikä Varsinais-Suomessa tarkoitti suunnilleen huhtikuun alusta lokakuun loppuun. Vakinainen asunto oli kuitenkin Inarissa. Se, että koulut loppuvat toukokuun lopussa ja alkavat elokuun puolivälissä oli sivuseikka: asia ratkaistiin siten, että lapset pantiin alkusyksystä kouluun Varsinais-Suomessa ja kun meri jäätyi, palattiin Lappiin. Ja sitten taas kevääksi takaisin Varsinais-Suomeen.

Niinpä koko peruskouluaikanani olen käynyt samaa koulua lukuvuoden alusta loppuun vain ensimmäisen luokan verran. Kahdeksan kouluvuoden ajan minä ja sisarukseni saikkasimme edestakaisin kahden koulun väliä. Tällä järjestelyllä oli tietysti joitain käytännöllisiä haittoja, kuten se, että eri kouluilla oli käytössä eri kirjasarjat ja että asioita opittiin eri tahdissa. Eräänä vuonna en opiskellut maantietoa juuri lainkaan, sillä maantietoa ja biologiaa opetettiin vuorottain: sen sijaan opiskelin samat biologian jutut kahteen kertaan. Järjestelyllä oli tietysti vaikutusta myös minun ja sisarusteni koulumenestykseen.

Jälkikäteen ajateltuna koulumenestys on kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että minulle ei varsinaisesti muodostunut pysyviä kaverisuhteita. Alkusyksystä saatoin kaveerata jonkun kanssa, mutta se kaveri tiesi aina, että olen kuitenkin lähdössä pois, joten kaveruutemme ei ollut pysyvää, eikä siihen kannattanut paljoa luottaa. Ja tiesin sen itsekin: ei kannata kiintyä keneenkään, kun kaverisuhde ei kuitenkaan ole jatkuva. Minulla ei myöskään ollut mitään kaveriporukkaa, joka olisi odottanut paluutani ja toivottanut tervetulleeksi.

Minulla oli sosiaalisessa elämässäni oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 1) olla yksin, 2) ylläpitää laimeita tuttavuussuhteita, jotka tarjosivat sosiaalista kanssakäymistä, mutta eivät kuitenkaan läheisyyttä ja 3) hengata jotenkin puoliväkisin jonkun porukan liepeillä.

Lisäksi koulunvaihtojärjestelyn omituisuus oli sen verran silmiinpistävää, että se sopi perusteeksi kiusaamiselle, kuten aiemmin on tullut ilmi. Kaverisuhteitteni haurautta lisäsi se, että joissakin tilanteissa kavereinani näyttäytyneet ihmiset joko muuttuivat kiusaajiksi, tai vähintään suhtautuivat välinpitämättömästi kiusaamiseen.

Näiden kokemusten lonkerot ulottuvat tähän päivään, enkä tiedä, miten niitä voisi katkoa, tai voiko edes.

Ja siitä pääsenkin lopulta tämän kirjoituksen teemaan, eli torjuntaan. Koen hyvin helposti tulevani torjutuksi, ja koen itseni myös pääsääntöisesti ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä. Vuosien mittaan olen oppinut rationalisoimaan torjutuksi tulemisen kokemusta ja myös vähättelemään sitä, mutta en ole silti päässyt siitä irti. Ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni aktivoituvat varsin helposti.

Yksi keino välttää torjutuksi tulemisen kokemusta on pitää ihmiset etäällä. Kun pysyttelee tietoisesti ulkopuolisena, torjutuksi tuleminen ei tunnu niin pahalta, koska se lankeaa ikäänkuin luonnostaan, itsestäänselvyytenä. Ihmisiin kiintyminen onkin vaarallista, koska ihmissuhteissa väistämättä tulee joskus torjutuksi, ja mitä tärkeämmästä ihmisestä on kyse, sitä pahemmalta torjutuksi tuleminen tuntuu.

Tiedostan kuitenkin, että viime kädessä kysymys on nimenomaan torjutuksi tulemisen tunteesta, ei torjutuksi tulemisesta sinällään. Loppujen lopuksi varsinaiset torjunnat ovat aika satunnaisia, ja voivat johtua mistä tahansa - huonosta päivästä, kiireestä, väsymyksestä. Rationaalisesti ajatellen minua kai harvemmin torjutaan juuri minun itseni tähden. Siitä huolimatta tulkitsen torjunnat useimmiten minuun itseeni suoraan kohdistuviksi, ei tilanteeseen, aikaan tai muuhun ympäristötekijään liittyviksi. "Se sanoi, että se on väsynyt, se varmaan vihaa mua", tiedättehän.

Tästä on seurauksena myös se, että minun on vaikea sanoa ei, koska toisaalta en halua tuottaa torjunnan kokemusta toiselle, ja toisaalta pelkään, että ein sanominen johtaisi väistämättä siihen, että minun eini kohde torjuu minut myöhemmin rangaistuksena eistäni.

Viime aikoina torjutuksi tulemisen tunne on aktivoitunut useammin kuin ennen. Tuntuu, että regressoidun helposti yläasteaikaiseen tilaan, jossa jokainen ihminen näyttäytyy pohjimmiltaan pahantahtoisena. Se, että tiedostan regression, ei kuitenkaan auta. Tulee kierteinen paha olo: torjutuksi tulemisen tunteen aiheuttama paha olo ei katoa sen rationalisoinnilla, vaan tunteeseen tulee itsesyyllistävä lisäsävy.

En tiedä, miten tästä pääsisi irti. Periaatteessa keinojen pitäisi olla helppoja: joka kerta, kun torjutuksi tulemisen tunne aktivoituu, pitäisi voida punnita sitä, onko tunne perusteltu. Useimmitenhan se ei ole. Mutta jos vaikuttaa siltä, että tunne todellakin on perusteltu, pitäisi kysyä torjujalta suoraan, mistä torjunta johtuu ja myös uskoa vastaukseen. Tällä tavoin torjutuksi tulemisen tunne ehkä irtoaisi minusta itsestäni, lakkaisi määrittelemästä minua ja suhtautumistani muihin ihmisiin.

Mutta en kykene noin suorasukaiseen toimintaan. Toimintamalli vaatisi sitä, että olisi uskottava siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia. Enkä minä usko siihen.

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: "Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta." Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etäännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkään ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhämään teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästään mahtipontisista syistä - joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin päälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkään ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin keväällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin - luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevää lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämään hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkään läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen "ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää".

On vaikea määritellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkään ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa - niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävää ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa "jonakin kesänä", tai "joskus", sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttää minut kuoleman ajatuksesta - mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessään kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle "Mä rakastan sua".

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttää välillä hauskoja ilmaisuja, kuten "pudota ajan rakoon" ja "suorittaa minut" (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä - jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että "toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä", kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonnin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta - ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: "En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi." Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä - ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestäänselvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestäänselvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan - ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta "voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista" -tekstiä.