Jatulintarha

Kävin Sallin luona huhtikuussa. Hän antoi muovikassin, jonka äiti pyytänyt toimittamaan minulle.

Kassissa oli isoäidin Amerikanpäiväkirjat.

Avasin yhden päiväkirjoista, se alkoi päivämäärällä 22.11.1963: "En olisi uskonut, että tämä uusi kirja tulee alkamaan näin tavattoman dramaattisisen ja historiallisen päivän kuvauksella. Aamupäivä kului tavallisissa touhuissa. Lapset tulivat aamiaiselle ja iloinen meteli täytti taas koko talon. Heidän lähdettyään siivosin keittiön ja sitten istahdin hetkeksi radion ääreen, kuuntelin 1/2 2:n uutiset ja ajattelin juuri lähteä hakemaan postia. Silloin radiossa keskeytettiin tavanmukainen lähetys ja kuuluttaja sanoi hätäisesti, että presidentti Kennedyä on ammuttu hänen ajaessaan Dallas’issa Texasissa. Hän oli vaipunut eteenpäin istuimellaan ja rva Kennedy oli yrittänyt tukea häntä ja sanoi: Oh no, no, no. - Kuuluttaja sanoi, että lisätietoja ilmoitetaan heti kun niitä saapuu. - Niin suuri oli hämmennys tällaisen tapauksen sattuessa, että radiossa ei huomattu siirtää pois tavallista ohjelmanauhaa, vaan sama iloinen musiikki soi äkkiä taas hämmennyttävänä riitasointuna vasta ilmoitetulle uutiselle."

Heti tuntui siltä, että käsissäni on aarre.

Olin tiennyt, että äiti asui lapsena Yhdysvalloissa vuoden tai pari isoisän työn takia - isoisä oli biokemisti ja perinnöllisyydentutkija, joka teki pitkän uran eri yliopistoissa. Äiti ei kuitenkaan ole koskaan kertonut tarkemmin Amerikanmatkasta. Joitakin konkreettisia jäänteitä ajasta kuitenkin on: niihin aikoihin kun olin barbileikki-iässä, äiti antoi minulle Midgensä. Midge on Mattelin nukke, joka luotiin Barbien kaveriksi vuonna 1963 vastauksena kritiikille, jonka mukaan Barbie on seksisymboli ja siten sopimaton lelu lapsille. Midgellä on pystynenä ja pisamia. Äiti antoi myös jacks-heittopelinsä, jossa heitetään palloa ilmaan ja poimitaan maasta pieniä hassunmuotoisia esineitä. Pelasin peliä yksinäni, sillä suomalaisilla koulunpihoilla peli oli täysin tuntematon. Myöhemmin olen nähnyt peliä pelattavan amerikkalaisissa elokuvissa, jotka kertovat nostalgisesti vanhan hyvän ajan lapsuudesta. Äiti myös opetti, miten Juicy Fruit -purkkapapereista tehdään siksak-nauhaa. Hänellä oli jäljellä pätkä nauhaa, jonka hän oli itse tehnyt lapsena.

Mutta mitä muuta tapahtui? Matkustivatko he Yhdysvalloissa? Millaista oli arki? Miten yhteiskunnalliset muutokset näkyivät? Ehkä äiti ei edes muista paljoa, hänhän oli vasta kymmenen Amerikanmatkan alkaessa.

1960-luku oli murrosaikaa. Kennedy kuoli vuonna 1963, ja samana vuonna ilmestyi myös yksi toisen aallon feminismin vaikutusvaltaisimmista teoksista, Betty Friedanin Feminine Mystique, suomeksi Naisellisuuden harhat. Isoäiti eli Amerikassa kotirouvan elämää, sitä samaa, jota Friedan kuvasi ahdistavana ja kauhistuttavana. 60-luvulle sijoittuvat myös seksuaalivallankumous ja hippiliikkeen alkaminen. Isoisän ja isoäidin kirjahyllyistä löytyivät niin Kinseyn raportit kuin Masters & Johnsonin Human Sexual Response. He olivat kai seksuaalisuuden suhteen jossain määrin liberaaleja, mutta sukupolven verran vanhempia kuin 60-luvun opiskelijaradikaalit.

Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia isoäidistäni. Ainoa, hatara muisto sijoittuu mummun ja ukin mökille: isoäiti ja isoisä tulivat käymään, tervehtivät ja minä ujostelin. En tiedä kuinka vanha olin, mutta muistikuvan hataruudesta päätellen alle kouluikäinen. Jostain syystä muistikuvaan liittyvät mökin pihalla olevat paljaat kalliot. Tuijotinko kallioon vai juoksinko leikkimään kalliolle kohtaamisen jälkeen?

Isoäiti kuoli vuonna 1988. Isoäidin kuolema ei oikeastaan kiinnostanut minua lainkaan. Olin kolmetoista. Partioleiri järjestettiin samaan aikaan kuin isoäidin hautajaiset, ja oli epäselvää pääsisinkö leirille. Pääsin: äiti lähti Sallin kanssa hautajaisiin ja isä jäi muiden lasten kanssa kotiin, paitsi minun, joka menin leirilleni. Äidin palattua hautajaisista sain isoäidin kultaisen rannekellon, jonka taustaan oli kaiverrettu isoäidin kuolinpäivämäärä.

Käytin kelloa vuosikausia ja vaihdoin siihen rannekkeenkin kertalleen, kunnes kello alkoi käydä liian nopeasti. Kelloseppä sanoi, että jätättävän kellon voi puhdistaa, mutta edistävässä kellossa pitäisi vaihtaa koneisto ja se tulisi kalliiksi. Laitoin kellon talteen, se on varastossa jossakin rasiassa jossakin pahvilaatikossa kaiken muun alla.

En ole ihan varma, mistä syystä me lapsenlapset emme koskaan tavanneet isoäitiä. Perhelegendan mukaan merimies olisi ollut yliopistoprofessorin tyttärelle liian huonotasoinen sulhanen, ja isoisä ja isoäiti olisivat vastustaneet vanhempieni avioliittoa. Äidin lähes täydellinen välirikko vanhempiensa kanssa on kuitenkin edelleen arvoitus. En tiedä oliko välirikko molemminpuolinen ja vapaaehtoinen, ja yrittivätkö isoäiti ja isoisä pitää yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä. Kun muutin Ouluun, asuin fuksivuoteni ensimmäiset kolme kuukautta hänen kakkosasunnossaan Oulussa. Isoisä kävi Oulussa ehkä vain kerran vuodessa, ja asunto oli tyhjillään. Asunto antoi mahdollisuuden kurkistaa isoisän ja isoäidin elämään. Asunto ja esineet kuitenkin jäivät pääosin mykiksi. Kukaan ei ollut kertomassa niiden tarinoita.

Isoäidin päiväkirjat antavat hänelle vihdoin äänen. Olen miettinyt pitäisikö perustaa blogi, johon kirjoittaisi päiväkirjat puhtaaksi.

Taannoin eräs kaverini, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, totesi, että nykyään minun kuulumisistani ei tiedä mitään, vaikka lukisi blogia, ja toivoi enemmän sosiaalipornoa luettavaksi. On se kumma, kun ei tavallinen porno kelpaa - tosin sitäkin on tässä blogissa ollut tarjolla varsin vähän viime aikoina.

En ole aiemminkaan päivittänyt blogia kovin tiheään, mutta viime syksyn ja tämän kevään aikana päivitystahti on kyllä hidastunut merkittävästi. Tein pientä tilastoa, ja huomasin, että tämän vuoden puolella olen kirjoittanut blogiin yhdeksän kertaa. Viime vuonna yhdeksän merkintää ehti kertyä helmikuun alkuun mennessä, vuonna 2006 sen verran merkintöjä tuli tammikuun aikana. Ja blogin ensimmäisenä vuonna, 2005, hurjistelin merkintöjä melkein päivittäin.

Blogin päivittämättömyydelle on useita syitä. Päällimmäisin on tietysti ilmeisin, eli kiire: olen opettanut tänä keväänä kahta kurssia, etsinyt kämppää, löytänyt sen, muuttanut, ja vielä on opetettavana yksi kurssi, jonka pitäisi alkaa ensi viikolla. Ja uusi kämppä on tietysti sekaisin. Lisäksi olen ympännyt itseni harrastajateatteriryhmään, jonka harjoitusten eteen olen tehnyt luvattoman vähän töitä - mutta ensi-illan lähestyessä en voi enää lusmuilla senkään suhteen.

Toinen merkittävä syy on kuitenkin ollut se, että blogiin on ollut vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat kaikkein välittömimmin pyörineet päässä. On tuntunut siltä, että niistä kirjoittaminen lipsauttaisi blogin sosiaalipornon puolelle - mitä en itse halua, niin paljon kuin ainakin yksi lukija sellaista toivoisikin. Blogista on tullut areena, jossa kirjoitan asioista, jotka ovat tarpeeksi kaukana itsestäni - tai sitten sopivasti abstrahoitavissa ja yleistettävissä.

Itsestä kirjoittaminen on tuntunut liian paljastavalta, raa’alta. Jopa sellaisista arkipäiväisyydestä kuin vaatekaapista kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ekshibitionistiselta. Uuden kämppäni vaatekomerot haisevat tupakalta, ja olen etsinyt itselleni vaatekaappia, ettei vaatteita tarvitsisi säilyttää työhuoneen lattialla, missä ne tällä hetkellä sijaitsevat. Mutta jotta voisi kirjoittaa vaatekaapista, pitäisi ensin kirjoittaa kämpästä ja siitä miksi kämppää tarvitsee ja niin edelleen. Joten on helpompaa olla kaappinsa suhteen kaapissa.

Koska blogini ytimenä on se, että haluan itselleni areenan, jolla voin kirjoittaa hyvin erilaisista asioista hyvin erilaisilla tyyleillä ja lähtökohdilla, tällainen itsen ja aiheiden rajoittaminen vähentää blogin käyttökelpoisuutta itselle.

Elokuun viimeisenä päivänä viime vuonna kirjoitin: "[O]lemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus."

Kevään aikana oleminen on jotenkin selkiytynyt, mutta epäselkeyden aikana bloginkirjoitusrutiini murtui. Kirjoittamisen tarvetta on, mutta se purkautuu yksityisemmillä areenoilla kuin tässä julkiblogissa. Mutta samalla, kun kirjoitan yksityisemmin, kirjoitan myös hatarammin, syventymättä, ajattelematta lukijaa juurikaan. Se on tietysti yksityisemmän kirjoittamisen pyrkimys, mutta silti tuntuu että minulla on edelleen tarvetta julkiblogin kaltaiselle leikkikentälle.

Niinpä pitäisi päästä kaapistelusta eroon ja kirjoittaa arkisemmin.

***

Niin: jos tiedätte, mistä Oulun seudulla saisi halvalla vaatekaapin, niin kertokaa ihmeessä. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja jopa vankilan puoti on jo kierretty. Huuto.net käyty läpi. Onko oikeasti pakko ostaa joku lastulevyhirvitys uutena, jos haluaa vaatekaapin?

Silläkin uhalla, että kaikki ovat jo täysin kyllästyneitä Ilkka Kanervaan, päätin silti kirjoittaa aiheesta, kun en ole aiemmin ehtinyt. En ole kiinnostunut Kanervan erosta, sillä sinänsä minusta on samantekevää, kuka kokoomuslainen sillä ulkoministerin pallilla istuu. Stubbin miinuksena on Nato-myönteisyys ja federalismi-into, mutta toisaalta minulla ei ole selkeää kuvaa Kanervan suhtautumisesta Natoon ja EU:n liittovaltioistumiseen. Stubbin plussana taas on toimiminen EU:n seksuaalivähemmistöoikeusverkoston yhtenä varapuheenjohtajana - ja jälleen, Kanervan seksuaalivähemmistöasenteista minulla ei ole käsitystä. Jos itse saisin valita, niin minusta ulkoministeriksi voisi laittaa Erkki Tuomiojan, mutta kun demarit ovat oppositiossa, niin minkäs teet.

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: "Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä".

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia - ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu "yksityiselämä" tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta - iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä "korkeaa moraalia". Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on "korkea moraali", eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös "Kanervan ero" -erikoissivut, joilla todettiin: "Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen."

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse "erittäin perhekeskeinen" varsin traditionaalisella tavalla - mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.

Otavalta on vastikään ilmestynyt novelliantologia Rakkaustarinat. Minun novellillani on kunnia tulla julkaistuksi kyseisessä antologiassa. Antologia pohjautuu Otavan viime vuonna järjestämään Suuri rakkaustarina -kirjoituskilpailuun.

Lähetin kilpailuun novellin, jonka olin itse asiassa kirjoittanut jo kesällä 2005. Novelli käväisi mutkan Martti Joenpellon kisassa, mutta ei pärjännyt. Emmin jonkun verran ennen kuin lähetin novskun Suuri rakkaustarina -kisaan - novelli nimittäin on aika karua kertomaa, ja rakkauskaan siinä ei ole rakkaustarinoihin sopivaa romanttista lempeä, vaan jonkinlaista vääristynyttä sisarrakkautta. Lähetin sen lopulta, mutta en kovin korkein odotuksin.

Kisan voittajakolmikkoon (Janica Brander, Nina Petander ja Anni Kytömäki) en lukeutunut, mutta kumma kyllä, novelli kelpasi antologiaan valittujen kymmenen novellin joukkoon. En ole lukenut antologiaa vielä, joten en tiedä, millaisia muut yhdeksän ovat.

Soitto siitä, että novelli oli valittu antologiaan, tuli kesken lokakuussa järjestetyn Pornoakatemia-projektin loppukonferenssin. Niinpä olin tiedon saadessani jonkinlaisessa akateemisuusmoodissa, ja ilahtumisestani huolimatta en joutanut paljoa asiaa miettimään. Jossain välissä kustannustoimittaja lähetti kommentoidun novellin, minä korjasin tekstiä sen verran minkä taisin ja lähetin menemään.

Ja sitten tuli viis tekijänkappaletta. Ja verokorttipyyntö: saan kuulemma jotain tekijänpalkkiotakin. En varmaan paljoa, mutta kuitenkin.

Kisaan tuli lähes 900 rakkaustarinaa. Tajusin asian vasta luettuani tekijänkappaleiden takakannen. Määrä on aika typerryttävä. Esimerkiksi Portti-kisaan osallistuu vuosittain 100-150 novellia. Tähtivaeltajakisan kakkossijalle kiipesin 49 novellin joukosta. Vaikka olettaisikin, että tuohon yhdeksäänsataan mahtuu paljon enemmän klisheisiä ja tylsiä rakkaustarinoita kuin Portin kisanovelleiden joukkoon mahtuu klisheisiä ja tylsiä scifitarinoita, joukossa on pakko olla suuri kriittinen massa todella hyviä tekstejä.

Ei kuitenkaan liene syytä ruveta taputtelemaan itseään liikoja selkään, siitä saattaa tulla nivelet kipeäksi. On todennäköistä, että sen jälkeen, kun tuomaristo on valinnut kolme voittajaa, kustannustoimittajat ovat pyöritelleet isoa joukkoa hyviä novelleja ja miettineet, millaisella kokoonpanolla saisi aikaan monipuolisen ja kiinnostavan antologian. Minun novellini valittiin (jee!), mutta rannalle on varmaan jäänyt novelliani parempia tekstejä, jotka jostain syystä eivät ole sopineet antologiakokonaisuuteen.

Novelli on ensimmäinen ns. realistinen kaunokirjallinen teksti, mitä minulta on julkaistu, mutta silläkin on scifistinen pohja. Novelli perustuu osittain erääseen uneen, jossa pikkupoika lähenteli minua häiritsevällä tavalla, ja osittain uuteen Star Wars -leffatrilogiaan, jonka viimeistä osaa en tosin ole vieläkään nähnyt. Niissä kahdessa näkemässäni osassa Padmén ja Anakinin suhde tuntui jotenkin epäuskottavalta: meillä on neljätoistavuotias, joka on lastenvahtina yhdeksänvuotiaalle ja sitten niistä muka tulee rakastavaisia. Aikuisina, tietenkin, mutta jotain häiritsevää siinä suhteessa kuitenkin on. Kirjoitin sitten tarinan uudelleen, ja novellin nimestäkin tuli Pimeälle puolelle viittauksena Voiman pimeään puoleen. Pitäähän sitä olla intertekstuaalinen, kato.

Ostakaa ja lukekaa. Ja kertokaa, jos näkyy arvosteluja joskus jossain.

Olin jo ehtinyt päättää, etten jaksa blogissa kommentoida mitenkään mediatapahtumaa Henry Laasanen ja Naisten seksuaalinen valta. Sitä on jo käsitelty eri foorumeilla, ja koko aihe alkaa olla todella kulunut. Päätin kuitenkin pyörtää päätökseni, kun sekä Kaleva että Hesari käsittelivät viikonlopun lehdissä ko. aihetta. Lauantain Hesarissa oli Laasasen kirjan arvostelu, ja Kalevassa peräti iso haastattelu Laasasen kuvan kanssa.

Laasanenhan esittelee kirjassaan seksuaalisuuden markkina-arvoteoriaa, joka tuskin tarvitsee enempää esittelyjä - ainakaan niille, jotka ovat yhtään lukeneet blogeja, nyyssejä tai Suomi24-foorumia. Itse törmäsin Henryyn ja markkina-arvoteoriaan ensimmäistä kertaa sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-nyyssiryhmässä joskus kymmenen vuotta sitten.

En kumminkaan meinaa mäystää markkina-arvoteoriaa, sitä kun ovat jo muut puolestani mäystäneet. Sen sijaan kommentoinkin ihan toista aihetta. Kirjoitin aiheesta Kalevan yleisönosastoon, mutta koska ne perhanat eivät kommenttiani julkaisseet, niin julkaisenpa sen nyt itse tässä.

Edit: Kaleva julkaisi kirjoitukseni mielipidepalstalla 21.3.2008. Taisin hätiköidä laittaessani sen tänne blogiin. Noh, tuskinpa vahinko on kovin suuri.

Uhriuttamisen sijasta tarvitaan toimijuuden korostamista

Sunnuntain Kalevassa (16.3.2008) haastateltiin Henry Laasasta, joka on vastikään julkaissut kirjan Naisen seksuaalinen valta.

Haluaisin tarttua Laasasen Kalevan haastattelussa esittämään väitteeseen siitä, että feministinen ideologia perustuisi lähtökohtaan, jossa naiset ovat alistettuja ja uhreja. Laasanen toivoo, että "sukupuolten tutkimus pitäisi saada tieteelliseksi tutkimukseksi, jossa tutkitaan miehiä yhtä lailla uhreina kuin naisiakin".

Uhrinäkökulmaa on todellakin käytetty naistutkimuksen historian aikana, mutta kaiken naistutkimuksen ja feministisen ajattelun pelkistäminen ajatukseen, että naiset olisivat uhreja, on vääristävä yksinkertaistus. Nykytutkimuksessa uhripuheesta on pyritty irtaantumaan, sillä uhriuttamisen nähdään riistävän tutkimuksen kohteelta toimijuuden. Niinpä nykyisessä tasa-arvoa ja sukupuolta käsittelevässä tutkimuksessa pyritään uhriuttamisen sijaan korostamaan erilaisten valtaa vailla olevien ryhmien toimijuuden mahdollisuuksia, ja myös muistuttamaan ryhmien sisäisistä eroista - koostuivat nämä ryhmät sitten miehistä, naisista, tai vaikkapa etnisistä tai seksuaalisista vähemmistöistä.

Laasasen haastattelussa esiin nostamat suomalaiset tasa-arvo-ongelmat, kuten sukupuolisidonnainen asevelvollisuus ja isien huoltajuuskysymykset pitäisi tosiaankin nostaa laajemman keskustelun ja tutkimuksen kohteiksi. Uhriuttaminen ei kuitenkaan ole oikea tapa ratkaista näitä ongelmia. Esimerkiksi huoltajuuskiistoissa isien uhriuttamisen sijaan olisi mielekkäämpää korostaa toimijuutta eli isien kykyä, halua ja vastuuta huolehtia lapsistaan. Asevelvollisuuden vastustamisessa konkreettista toimijuutta osoittavat totaalikieltäytyjät, jotka toiminnallaan kyseenalaistavat asevelvollisuuden sukupuolisidonnaisuuden lisäksi koko asevelvollisuusjärjestelmän.

Jonkin ryhmän tutkiminen jo valmiiksi siitä lähtökohdasta, että ryhmään kuuluvat ovat uhreja, riistää tältä ryhmältä vallan määritellä itsensä. Ennalta-asetettu uhriuttava lähtökohta ei myöskään ole tieteellinen, sillä se asettaa vaatimukset sille, millaisia tutkimustulosten tulee olla. Uhripuhetta onkin naistutkimuksen piirissä paljon kritisoitu, jo vuosikymmenien ajan.

Naistutkijana toivon, että sukupuolisidonnaista epätasa-arvoa tutkitaan erilaisista hedelmällisistä näkökulmista. Miesnäkökulman käyttäminen tuo varmasti uutta tietoa aiheesta. Miesten uhriuttaminen ja miesten ja naisten välisten erojen korostaminen ei kuitenkaan ole sen enempää miesten, naisten kuin sukupuolentutkimuksenkaan kannalta edullista.

Tulipa pidettyä kulttuuriantropologian peruskurssi: jäljellä on enää pino opiskelijoiden luentopäiväkirjoja luettavaksi sekä kirjatentti, johon pitäisi laatia kysymykset, joiden vastaukset pitää sitten arvostella.

Kurssi oli antoisa muutenkin kuin siksi, että oli pakko taas prepata itseään sen suhteen, että mitä se antropologia nyt taas olikaan. Opettamani ryhmä koostui eri maista kotoisin olevista opiskelijoista, ei siis vaihtareista vaan tyypeistä, jotka ovat tulleet Suomeen varta vasten opiskelemaan kansainvälistä hallintoa ja viestintää. Sakki oli aika sekalaista, opiskelijoita oli Norjasta, Meksikosta, Kamerunista, Nigeriasta, Etelä-Koreasta, Japanista, Venäjältä, ties mistä. Suomalaisia oli joukossa vain pari. Ryhmän sekalaisuuden vuoksi jouduin miettimään joitakin asioita tarkemmin kuin jos ryhmä olisi koostunut pelkästään suomalaisopiskelijoista.

Yksi kulttuuriantropologian peruspilareista on kulttuurirelativismi, eli se, että jokaista kulttuuria katsotaan omana uniikkina kokonaisuutenaan, sen omista lähtökohdista käsin. Jo Franz Boas, kulttuuriantropologian isä, lausui näin, eikä peruspilari ole sittemmin muuttunut. Silti välillä tuntuu, että kulttuurirelativismi johtaa siihen, että kulttuuriantropologi joutuu nyökyttelemään mykkänä.

Yritin luennoilla sekä esitellä kulttuuriantropologian peruskurssiin pakollisina kuuluvat jutut, että tuoda esiin kriittistä näkökulmaa eri asioihin. Halusin koko ajan muistuttaa siitä, kuinka antropologi on aina sidoksissa omaan kulttuuriinsa, minkä vuoksi on turha elätellä kuvitelmaa antropologian tieteellisestä objektiivisuudesta. Korostamalla tätä onnistuin kuitenkin välillä ajamaan itseni nurkkaan.

Avioliittojärjestelmiä käsitellessäni esittelin morsiusmaksu- ja myötäjäisinstituutioita, ja sitten kuvasin kuinka ugandalaiset naisjärjestöt ovat kritisoineet morsiusmaksuja. Perinteen mukaan avioliiton purkautuessa vaimon tai hänen perheensä tulisi maksaa morsiusmaksu takaisin aviomiehen perheelle, mutta usein vaimo ei itse siihen taloudellisesti pysty, ja häpeän vuoksi hänen perheensä ei suostu maksamaan. Tämä johtaa siihen, että naiset ovat ansassa väkivaltaisissa avioliitoissa.

Esimerkin jälkeen eräs miespuolinen ugandalaisopiskelija nosti kätensä, ja totesi, että käsitykseni morsiusmaksusta on virheellinen, ja että naisen perhe on aina hänestä vastuussa, ja että jos naista pahoinpidellään avioliitossa, naisen veljet menevät antamaan turpaan aviomiehelle. Miespuolinen nigerialaisopiskelija puolestaan sanoi, että morsiusmaksu on Afrikassa pelkästään symbolinen maksu, ja että kuvaamani tilanne on afrikkalaista avioliittosysteemiä vääristävä ääriesimerkki. Ryhmässä oli myös naispuolisia afrikkalaisopiskelijoita, mutta he olivat hiljaa.

Jäin jumiin sukupuolisensitiivisyyden ja kulttuurirelativismin väliin. Minussa on enemmän feministiä kuin kulttuurirelativistista antropologia, ja mieleni olisi tehnyt sanoa ääneen, kuinka perseestä on systeemi, jossa nainen on aina riippuvainen miehistä ja miesten kyvystä käyttää väkivaltaa, oli kyse sitten aviomiehestä tai veljistä. Ja että vaikka antropologian teoriassa korostetaan avioliittojen tärkeyttä sukujen ja ryhmien välisten liittolaisuussuhteiden luojana, niin yksittäisten ihmisten - varsinkaan naisten - kohdalla avioliitto voi olla kaikkea muuta kuin myönteinen juttu.

Näkemyksen ääneen lausuminen luentotilanteessa olisi kuitenkin romuttanut kaikki kauniit puheeni kulttuurirelativismista, joten vastasin jotenkin ympäripyöreästi, kuinka morsiusmaksukäytännöt vaihtelevat eri alueilla, ja että kyllähän kaikkiin kulttuurisiin järjestelmiin liittyy myös ongelmia.

Välittömästi, siinä luentotilanteessa tuntui siltä, että omien feminististen käsitysteni vuodattaminen opiskelijoiden ylle olisi ollut pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia. Vasta luennon jälkeen muistin, että jestas sentään, esimerkkinihän oli peräisin ugandalaisen naisjärjestön tiedotteesta - ugandalaiset naiset itse olivat ottaneet kantaa morsiusmaksuongelmaan! Oliko siis niin, että ugandalaispoika kritisoi sekä käsitystäni morsiusmaksuista, että sitä, että naisjärjestöt olivat nostaneet ongelman esille sen sijaan, että olisivat antaneet veljien ja aviomiesten hoitaa hommat keskenään?

Olen äreä itselleni siitä, etten pitänyt johdonmukaisemmin kiinni siitä, että pidän sukupuolten tasa-arvoa erittäin tärkeänä. Osittain löysäilyni varmaan johtui siitä, että olen kuitenkin enemmän queer-feministi kuin vanhan kansan tasa-arvofeministi. Näkökulmat eivät tietenkään sulje toisiaan pois, mutta painotukset ovat niissä erilaiset. Suomalaiskontekstissa on helppo olla queer-feministi ja kritisoida sukupuolen dikotomiaa ja "miehen" ja "naisen" käsitteitä; ugandalaiskontekstissa puhuttaessa olisi ollut tärkeää ottaa tiukempi tasa-arvofeministinen ote, koska sukupuolten epätasa-arvo on Ugandassa konkreettinen. Osittain löysäilyni kuitenkin johtui myös kulttuurirelativismin ihanteesta, siitä ajatuksesta että kyllä kaikkia kulttuurimuotoja pitää kunnioittaa sellaisina kuin ne ovat. Tai ainakin pitää poliittisesti korrektisti teeskennellä niin, vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että jotkut kulttuuriset instituutiot pitäisi pikimmiten romuttaa.

En tiedä, miten suuria yleistyksiä voi tehdä siitä, että ryhmän afrikkalaispojat olivat kärkkäitä kommentoimaan, kun taas yksikään ryhmän afrikkalaistytöistä ei sanonut luennoilla sanaakaan. Niin pienessä ryhmässä yksilölliset erot korostuvat, tietysti, mutta silti minua sieppaa, että pojat ottivat tilan "afrikkalaisuuden" asiantuntijoina. En tiedä yhtään, mitä tytöt ajattelivat: olivatko he hiljaa samaa mieltä poikien kanssa, vai eri mieltä, vai nukkuivatko koko tunnin ja toivoivat vain saavansa helpolla opintopisteitä?

Olen tyytymätön itseeni, kun en pystynyt aivopesemään kahdessakymmenessäneljässä tunnissa koko luokkaa queer-feministeiksi.

Katsottiin eilen brittiläinen romanttinen komedia Imagine me & you, suomenkieliseltä nimeltään Amor yllättää. Tarinassa morsian rakastuu häissään naiseen. Elokuva oli kaikin puolin mieto ja yllätyksetön. Värimaailma vaihteli maitomainoksen ja sisustusohjelman välillä, kuvakulmat olivat harkittuja ja brittiaksentti takasi sen, ettei dialogi ärsyttänyt yhtä paljon kuin samat repliikit amerikaksi lausuttuina olisivat ärsyttäneet. Leffa myös päättyi poliittisesti korrektisti siihen, että Amorin tosirakkauden nuolen lävistämät neidot saivat toisensa, jollainen loppuratkaisu mainstream-yleisölle suunnatuissa, samansukupuolista rakkautta käsittelevissä elokuvissa on ollut varsin harvinainen. Leffa kirvoitti joitakin sarkastisia kommentteja, mutta mikään kalkkuna se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti pikemminkin pakastekuivattua perunaa.

Leffan mitäänsanomattomuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Silmiinpistävintä leffassa oli naisten väliltä täydellisesti puuttuva seksuaalinen jännite. Tämä johtui paitsi siitä, ettei päänäyttelijöiden välillä ollut minkäänlaista kipinää, myös siitä, että leffaan ei ollut kirjoitettu yhtään seksuaalista kohtausta - pussailu kukkakaupan takahuoneessa tosin sisälsi pyöriskelyä leikkokukkien päällä, mutta se johti kikatteluun, ei kiimaan.

Onhan toki virkistävää nähdä välillä sellainenkin naisten välistä lempeä käsittelevä av-tuote, jossa ei ole sitä pakollista sukkahousun läpi kuvattua lesboseksikohtausta. Mutta jatkuva puhe aidosta rakkaudesta ja Sen Oikean löytymisestä ennen ensimmäistäkään suudelmaa oli jotenkin omituista.

Jäin miettimään romanttisen rakkauden narratiivia, jonka kaava on varsin yksinkertainen. Kaavassahan rakastavaiset kohtaavat, ylittävät esteitä, kokevat rakkauden kautta jonkinlaisen muutoksen ja "saavat toisensa" - kerronnan sävystä riippuen he joko saavat myös pitää toisensa tai sitten kertakaikkiaan eivät. Periaatteessahan Amor yllättää toteutti tuon kaavan, mutta jotain jäi puuttumaan. Ja puuttuva elementtihän oli se seksuaalinen jännite.

Romanttisen narratiivin kerrontavoima perustuu seksuaaliseen jännitteeseen, jota tarinan ajan kehitetään, ja joka lopulta purkautuu. Vanhoissa romanttisissa elokuvissa seksiin vain vihjataan, mutta jokainen "rakastan sinua" voitaisiin tulkita myös sanoiksi "haluan sinua". Romanttinen rakkaus on eräänlainen verho seksuaaliselle jännitteelle, seksuaalisuuden oikeuttaja. Romanttinen narratiivi kaavamaisimmillaan kun perustuu sille, että seksuaalisuus on jollain lailla kiellettyä, kunnes se rakkauden voimasta muuttuukin sallituksi. Samalla romanttinen narratiivi sinetöi seksuaalisuuden rajat: koska romanttinen rakkaus samastuu seksuaaliseen haluun, narratiivi myös vahvistaa yksiavioisuuden normin.

Niinpä ei ole ihme, että Amor yllättää tuntui jotenkin lattealta. Leffassa muoto on ottanut vallan sisällöltä. Leffa sisältää paljon kulttuurisesti tuttua puhetta rakkaudesta, mutta sen alla ei ole mitään. Rakkauspuhe kuuluu romanttiseen narratiiviin, mutta ellei tarinaan rakennettu seksuaalinen jännite ohjaa narratiivia, tarina ei kertakaikkiaan toimi. Tämä ei tarkoita sitä, että narratiivi itsessään olisi toimimaton: esimerkiksi brittiläisten työläispoikien hapuilevaa suhdetta ja heräävää seksuaalisuutta kuvaava leffa Beautiful Thing, Ensirakkaus, toteuttaa narratiivin onnistuneesti.

Kolme vuotta sitten Pervoissa pidoissa Tiina Rosenberg, Leena-Maija Rossi ja Anu Koivunen käsittelivät romanssia kukin omasta näkökulmastaan. Anu Koivunen huomautti, että lesboromansseissa seksuaalinen ja narsistinen halu sekoittuvat: tarinoissa halu toiseen naiseen samastuu haluun tulla toiseksi. Toiseksi tulemalla tullaan samalla yhdeksi toisen kanssa. Amor yllättää ei kuitenkaan käyttänyt tätäkään jännitemahdollisuutta, naiset kun olivat jo valmiiksi klooneja toisistaan.

Tiina Rosenberg puolestaan totesi rakastavansa romansseja, niissähän on vahva draaman kaari, ja kukapa teatteritutkija voisi olla rakastamatta draamaa. Mutta Rosenberg totesi myös romanssin olevan "perus-straight" kerronnan muoto. "Perus-straightilla" tulkitsen Rosenbergin viitanneen siihen, kuinka hermeettiseksi romanttinen narratiivi tarinan yleensä tekee: romanttinen narratiivi tuntuu edellyttävän joko suhteen ehdotonta onnistumista tai ehdotonta epäonnistumista. Suhde ei saa jäädä lepattamaan irralleen. (Oikeastihan en tiedä, mihin Rosenberg viittasi, sillä nojaan tulkinnassani vain vanhoihin suttuisiin muistiinpainoihini.)

Ei ole sattumaa, että niin monen romanttisen elokuvan kliimaksina on päätön viuhtominen, jossa koko suhteen onnistuminen tuntuu olevan kiinni yhdestä ainoasta hetkestä. Ehtiikö rakastaja sovittuun kohtaamiseen? Estääkö hän häät väärän ihmisen kanssa juuri ennen kuin lausutaan "Tahdon"? Saako hän kiinni rakastettunsa, joka on juuri astumassa Timbuktuun lähtevään lentokoneeseen? Kohtaus - joka yleensä päättyy suudelmaan - vakuuttaa, että kaikki rakkauden tiellä olevat esteet ovat kaikonneet, kun tämä viimeinen, kriittinen este on ylitetty. Tällainen kohtaus oli tietenkin myös leffassa Amor yllättää, mutta myös paremmissa romansseissa, kuten animesarjassa Victorian Romance Emma, tällainen viuhtomiskohtaus on välttämättömyys. (Emma muuten on esimerkki tarinasta, jossa romanttinen narratiivi toimii huolimatta siitä - tai juuri siksi - , että tarina epäsäätyisestä rakkaudesta viktoriaanisessa Englannissa on kliseiden tiivistymä.)

Leena-Maija Rossi oli Rosenbergiä optimistisempi ja totesi Six Feet Under -tv-sarjan luennassaan, että romanssin konventionaalisen kaavan voi myös uudelleenkirjoittaa ja toistaa toisin. Six Feetissä on useita ihmissuhdetarinoita, jotka toteuttavat romanttista narratiivia, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että romanttinen rakkaus ei tyydytäkään ihmisten kaikkia mahdollisia tarpeita ja tee pohjattoman onnelliseksi, kuten perinteinen romanttinen narratiivi edellyttää. Six Feetissä ihmissuhteet päättyvät lopulta aina kuolemaan, mikä tietysti vinouttaa romanttista narratiivia.

Harmittavan harvoin niitä Leena-Maijan mainitsemia toisin toistettuja tarinoita kuitenkin tulee vastaan. Ei sillä tosin, että olisin kuvitellutkaan, että leffa nimeltä "Amor yllättää" toisintoistaisi yhtään mitään.

***

Juu, kuuntelin Rammsteinia kun kirjoitin tätä.

Olen suunnilleen viimeisen kuukauden ajan keskittynyt kulttuuriantropologian perusteisiin sen vuoksi, että pidän aihetta käsittelevää kurssia. Luennoista on vielä kaksi kolmasosaa pitämättä ja puolet tekemättä, mutta intensiivitrippi kulttuuriantropologiaan on ollut raskaudestaan huolimatta varsin antoisa.

Huomaan huolestuneena, että kulttuuriantropologisen tietämykseni perusta on varsin hauras. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, ainakin viime vuoden maaliskuussa ja joskus vuoden 2005 joulukuussa. Kulttuuriantropologinen käsityskykyni ylläpito ei ole mikään jatkuva projekti, samalla tavoin kuin vaikkapa queer-tutkimuksellisen käsityskykyni ylläpito on.

Teen nähtävästi pikaisia koukkauksia kulttuuriantropologian puolelle säännöllisin väliajoin, ja joka kerta koukkausta tehdessäni tunnen olevani yhtä vieraalla maalla (sic). Edellinen isompi koukkaus oli keväällä 2003, viisi vuotta sitten, kun pidin kasvatustieteilijöille Kulttuurin tutkimuksen perusteet -kurssia. Sen jälkeen en ole paljoa sukulaisuusjärjestelmiä, antropologian teoreettista historiaa tai sosiaalisen rakenteen määritelmää pohtinut. No, lisuria tehdessä tuli mietittyä antropologiaa jonkin verran, mutta lähinnä vain näytteeksi.

Koukkaukseni ovat yleensä aina perustiedon kertausta, eivät niinkään sitä, että perehtyisin siihen, mitä antropologiassa just nyt tapahtuu, mitkä tutkimusteemat ovat pinnalla ja mistä teorioista väitellään. Olen rampannut kaikenlaisissa seminaareissa ja konferensseissa vuosikausia, mutta en ole koskaan, kertaakaan käynyt yhdessäkään kulttuuriantropologian konffassa - siitä huolimatta, että toki käymissäni konffissa antropologisiakin teemoja on esillä ollut. Seuraan kursorisesti kymmenkuntaa naistutkimusta, seksuaalisuuden tutkimusta ja kulttuurintutkimusta käsittelevää akateemista julkaisua, mutta yksikään niistä ei ole antropologinen. Häpeä tunnustaa, mutta en tiedä edes, mitä teemoja parin viime vuoden aikana on käsitelty Suomen Antropologi -lehdessä, jonka kait pitäisi kuulua suomalaisen antropologin yleissivistykseen.

Niinpä olen tässä kulttuuriantropologian peruskurssia tehdessäni miettinyt myös omaa tutkijaidentiteettiäni. Pidän antropologista peruskoulutusta tavattoman tärkeänä sille, mistä näkökulmasta teen tutkimusta, ja myös sille, miten hahmotan maailman ylipäätään. Mutta jollain tapaa oma antropologisuuteni tuntuu falskilta. Antropologian peruskurssikirjaa lukiessa on tullut monia nolouden hetkiä, kun olen toistuvasti joutunut tajuamaan miten paljon ihan perusasioita olen unohtanut.

Aiemmin olen ajatellut vain, että "pitäisi tutustua enemmän antropologiseen kirjallisuuteen, pitäisi pitäisi", mutta nyt alan tajuta, että ei minulla taida olla siihen aikaa ja mahdollisuuksia. Pelkästään omaan tutkimukseen suoraan liittyvien, lukemattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa kasvamistaan. Ja joskus olisi hauska lukea jotain viihdyttävääkin.

Tuntuu kuitenkin jotenkin periksi antamiselta todeta, että antropologian syvempi tuntemus ei ole saavutettavissani, jos jatkan valitsemallani queer-tutkimuksellisella tiellä, jonka vierellä kulkee japanilaisen populaarikulttuurin sivupolku. En haluaisi, että antropologian tieteenala karkaa minulta yhtä kauaksi kuin vaikkapa arkeologia, joka aikanaan oli minulle mahdollinen toinen pääaine.

Sain Fredrikalta napin. Olen häkeltynyt ja kiitollinen saamastani kunnianosoituksesta. Harvemmin sitä näin suoraviivaisia kehuja saa. Napin mukana tuli seuraava ohje:

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Olen viime aikoina lukenut hälyttävän vähän blogeja. Sarjakuvablogeja on blogilistallani tällä hetkellä enemmän kuin tekstillisiä. Vaikuttaa siltä, että olen fakkiintunut vain muutamaan tekstipainoitteiseen, joita seuraan aktiivisesti ja sitten sellaisiin, joita selailen satunnaisesti, parin viikon tai kuukaudenkin päivitykset kerrallaan. Interblogistiseen keskusteluun en ole osallistunut aikoihin, osittain siksi, että luen ihmisten kirjoituksia välillä pitkälläkin viiveellä. Niinpä oli oikeastaan aika vaikea valita ne blogit, joita palkita. En sentään halunnut mainostaa pelkkiä sarjakuvablogeja, mutta aika monta tälle listalle kertyi.

Pygmi armeijan paluu on kerrassaan älytöntä lesbohuumoria. Jotkut jutut jaksavat naurattaa aina uudestaan. Piirrostyyli on sekoitus Peter Baggea (Hatea) ja Roberta Gregoryä (Bitchy Bitch), mutta silti jotain omanlaistaan.

Eufemia on yksi harvoja blogeja, jotka ovat yhtä aikaa älykkäitä ja lempeitä. Jostain syystä älykköblogit tuppaavat aina olemaan jossain määrin kyynisiä. Johtuneeko maailman yleisestä tilasta.

Vammaisen vartalon kuvat on saanut jo useamman napin, mutta menköön nyt vielä yksi. Taidetta ja vähemmistökeskustelua, mikäs sen parempaa.

Grezen piirtää Päiväkuvitelmia, lyhyitä värillisiä omaelämäkerrallisia juttuja. Grezenin tyyli on selkeää ja jutut napakoita.

Hannako on omaelämäkerrallinen sarjakuvablogi, jossa on letkeä viiva ja autereinen väritys.

Sudet tulevat päivittyy harvakseltaan, mutta aina päivittyessään tarjoaa mielenkiintoista luettavaa.

Edoa etsimässä on samoin harvoin, vain noin kerran kuussa, päivitettävä blogi, mutta päivittäessään Suvilla on aina jotain Japani-aiheista juttua, johon en yleensä ole törmännyt aiemmin muualla. Onneksi blogin arkistoissa riittää koluttavaa.

Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura on ollut pitkään vakiona seuraamani blogi reaalifantastisen kirjailijan arjesta. Sen jälkeen, kun Pasi siirsi blogin Wordpressiin, en ole muistanut lukea sitä yhtä usein. Nappi on siis muistutus myös itselle.

Yhdessä vaiheessa luin paljon käsityöblogeja, mutta en ole jaksanut lueskella niitä ehkä noin vuoteen, osittain oman käsityölaiskuuden ja osittain käsityöblogeissa vallitsevan varsin väsyttävän naiskuvan vuoksi. Tätä nykyä seuraan vain yhtä, nimittäin Viiniä ja villasukkia. Mielitty kirjoittaa muustakin kuin käsitöistä (mm. naiskuvasta, mutta asiasta tähden eikä implisiittisesti), ja käsityölliset tuotoksetkin ovat hienoja.

Viimeisen napin annan hieman epäröiden Syyskuulle. Epäröiden siksi, että tuntuu vähän epäreilulta mainostaa blogia, jota pääsee lukemaan vain livejournal-tunnuksella ja frendauksen jälkeen. Syyskuun journalin lyhyet huomiot ihmissuhteista, tunteista ja arjesta kuitenkin make my day, kuten napissa lukee.

Oikeasti myös Norpatin hysteerinen sarjakuvablogi En vaan osaa! kuuluu niihin blogeihin, jotka piristävät päivän, mutta Norpatti on jo saanut niin monta kukkaa, että annetaanpa muille.

Olen häkeltyneen ärsyyntynyt Kalevassa viime aikoina käydyistä keskusteluista. Joulun jälkeen olen joka päivä avannut Kalevan ihmetellen, että mitä seuraavaksi. Ja lähes joka päivä Kaleva on onnistunut ärsyttämään, aina uudelleen. Kolme päivää sitten oli mielipidepalstalla sellainen teksti, josta tuli sellainen tunne, että nyt alkaa olla syytä avautua, vaikka sitten blogissa. En silloin ehtinyt kirjoittaa. Eilen julkaistiin jälleen älytön kirjoitus, ja aloin kirjoittaa tätä merkintää, mutta en saanut sitä kirjoitettua loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta: tänäänkin Kalevan mielipidepalstalla julkaistiin älytön hööhäkirjoitus.

Siteeraan tämänpäiväistä hööhäkirjoitusta, niin näiden Kalevan toimituksen ilmeisesti tärkeiksi yhteiskunnallisiksi keskusteluiksi luokittelemien sepostusten luonne käy selväksi: "Mitä tulee niihin homo- ja lesboasioihin, niin niihinhän on Raamatussa selkeä kanta sekä Vanhan että Uuden Testamentin puolella. Esimerkiksi 1. Room. 26-27 ja 3.Moos. 18/22. Ja jos ajatellaan, että kaikkien tulee hyväksyä epänormaalit teot Jumalan luomina "valuvikoina", niin eikö tasapuolisuuden nimissä kuuluisi hyväksyä myös pyromania ja kleptomania?"

Yli kymmenen vuotta Kalevaa tilanneena ja lukeneena Kalevan vanhoillinen ja keskusta-sitoutumaton linja on minulle sinänsä tuttua. Muistan esimerkiksi olleeni varsin tyytymätön vuonna 1997, kun Kaleva uutisoi Oulussa järjestetyt Setan Vapautuspäivät hyvin pienellä jutulla, ja samana viikonloppuna järjestetyt Suviseurat kahdella aukeamalla. Vaparit siis kestivät viikon, ja niiden ohessa järjestettiin useita seminaareja ja näkyviä, julkisia tapahtumia mm. Rotuaarilla. Yleensähän Kaleva uutisoi kaikki pienimmätkin Rotuaarilla pidetyt kissanristiäiset. Viime vuoden Naistutkimuspäiviä puolestaan pidettiin Kalevan sivuille liian "vakavana" teemana. Kaiken kaikkiaan minun ei siis pitäisi olla mitenkään hämmästynyt siitä, mitä päivittäin Kalevasta luen.

Juuri joulun alla Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistu Sievin kappalaisen Tapani Kirsilän kirjoitus oli paksuinta tuubaa, mitä Kalevassa on pitkään aikaan kirjoitettu, eikä ihme, että kirjoituksesta tehtiin valitus Julkisen Sanan Neuvostoon. Harmi kyllä en ottanut kirjoitusta talteen, mutta ytimenä oli kuitenkin se, että kirkon ei pidä hyväksyä homoliittoja tai avoimesti homoja kirkon työntekijöitä, vaan pitää perusarvot suorassa. Kas kun tutkimuksetkin todistavat että homoseksuaalit tarvitsevat hoitoa, ja antiikin aikanakin käytettiin lapsia hyväksi, ja kyllähän sitä nähtiin, miten niille antiikin ihmisille kävi: ne kuolivat kaikki.

Kirsilän juttua on turha vatvoa sen enempää, siitä käyty keskustelu alkaa olla jo haaltunut. Osa julkisista keskustelijoista oli kipakan kriittisiä, kuten Ville Ranta, enkä Rantaa paremmin osaisi itse Kirsilän tekstiä kommentoida.

Mutta mitä ihmettä se meinaa, että Kirsilän kirjoituksen vanavedessä Kalevan mielipidepalstasta on tullut joku hörhöuskovaisten temmellyskenttä? Onko kyse siitä, että mielipidepalsta potee juttupulaa? Jos minä kirjoittaisin jonkun ihan seinästä repäistyn huuhaajutun tarpeeksi suurella paatoksella, niin julkaistaisiinko se? "Karjala takaisin!" "Neekerit takaisin Afrikkaan!" "Feministinä olen sitä mieltä, että naiset on luotu synnyttämään!" Tai miksipä en saman tien julistaisi jotain arvoja, joihin uskon: "Yksiavioisuus on älytöntä!" "Avioliittoinstituutio on valtiollinen vallankäyttöjärjestelmä!" "Heteroseksuaalisuus on psykiatrien keksintöä!"

Toissapäivänä Kaleva julkaisi kirjoituksen "Evoluutio-opin kritiikkiä professori Valtaojalle". Sitä lukiessa itselläni keitti yli pahasti, eikä pelkästään itse kirjoituksen takia. Sunnuntaina julkaistu Valtaojan haastattelu nimittäin oli jo perussävyltään vähättelevä. Sanavalinnoilla Valtaojan maailmankuva (eli käytännössä tieteellinen maailmankuva) kyseenalaistettiin: "Valtaoja vannoon evoluution nimiin"; "Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää." Tekstistä saa sellaisen käsityksen, että tässä nyt on tällainen kimppu väitteitä, joita tämä rohvessoori on kerännyt, mutta eipä tuosta ota mies itsekään selvää, pitävätkö paikkansa.

Lisäksi koko juttu tuntuu olevan jotenkin oudosti kristillistä maailmankuvaa nuoleskeleva. Kahdessa kohden otetaan kristillisiä vertailukohtia: alkuräjähdyksen alkamista tyhjyydestä voi verrata siihen ihmeeseen, että Jeesus syntyi neitsyestä. Jutun kirjoittaja toteaa vielä, että Valtaojaa olisi keskiajalla sanottu harhauskoiseksi, mutta onhan hän toki sitä, kirkon jumalakuvaan verrattuna. Valtaojan henkilötiedot esittelevä laatikko toteaa, että Valtaoja on "julkaissut kolme kirjaa, yhden niistä - Nurkkaan ajettu Jumala - yhdessä Tampereen piispan Juha Pihkalan kanssa". Tieto-Finlandia-palkittu kirja sentään mainitaan, mutta ei Valtaojan tuoreinta teosta "Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen". Jää sellainen mielikuva, että Valtaojan pohdinnat Jumalasta olisivat merkittävintä mitä hän on kirjoittanut, varsinkin kun tämä on se teos, joka mainitaan myös leipätekstissä.

Tästä hörhöuskovaisten mielistelystä huolimatta joku kuitenkin otti asiakseen ojentaa Valtaojaa toissapäiväisessä Kalevassa. Kirjoittaja huomauttaa, että jos kello puretaan osiin, pannaan pöydälle ja lyödään nyrkillä pöytää, niin osat eivät hypähdä itsekseen takaisin kelloksi. Siten alkuräjähdys ja evoluutio ovat mahdottomia. Kirjoittaja joutuukin "valitettavasti totetamaan, että on vastuutonta professori Valtaojalta käyttää tieteen tekijän arvovaltaansa väärin, kun hän levittää totena tietoa, joka on täynnä suuria ratkaisemattomia arvoituksia. Minä uskon siihen, että vain Raamattu kertoo totuuden ihmisen alkuperästä".

Tämän vuoden puolella on ilmestynyt yksitoista Kalevaa. Niistä seitsemässä on julkaistu jotenkin uskonnollisuutta sivuava kirjoitus mielipidepalstalla. Näistä viisi on syytänyt tulta ja tulikiveä syntisten niskaan ja kaksi on suhtautunut sellaiseen asenteeseen kriittisesti. Lisäksi Kalevan mielipidepalstan ohessa on ns. Tekstaripalsta, jonka viestit eivät syvällisyydellä loista. Päivittäin tekstaripalstalla jauhetaan samoja asioita kuin mielipidepalstallakin, Raamatun opetuksesta Jumalan rakkauden puuttumiseen. Tekstariviesteistä en en ole jaksanut ruveta tekemään mitään tilastoa, mutta näppituntumalla Raamatun sanomaa julistavia tekstareita julkaistaan enemmän kuin kirkon oppia tai Kalevan linjaa kritisoivia.

Nettipalstoilla älyttömiä hööhätekstejä kirjoittavia tyyppejä kutsutaan trollaajiksi, ja trollaajan luonteeseen kuuluu se, ettei hän yleensä kirjoita vakavissaan. Nämä Kalevan mielipidepalstan kirjoittajat sen sijaan ovat oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoittavat. Kyse ei ole parodiasta tai tahallisesta ärsyttämisestä. Nämä totuudenjulistajat ovat todennäköisesti aivan aidosti huolissaan siitä, mihin kristillinen kirkko ja koko yhteiskuntamme on menossa (no kohti helvettiä, tietenkin). No saahan sitä olla huolissaan, minäkin olen huolissani yhteiskunnan tilasta. Mutta myös ufouskovaiset ovat huolissaan siitä, että kansainvälinen salaliitto pimittää meiltä tiedon humanoideista, jotka ovat tuomassa ihmiskunnalle tärkeää sanomaa. Missä ovat ufouskovaisten huolenaiheet Kalevan mielipidepalstalta?

Ovatko kristittyjen hörhöhölkkääjien asenteet ihan oikeasti niin tärkeä Oulun seutua koskeva yhteiskunnallinen kysymys, että Kalevalla on tiedonvälityksellinen velvollisuus antaa tilaa heidän mielipiteilleen?